Varhain aamulla, niin varhain, että šehad oli tuskin ehditty lukea,
tuli Bisken-el-Borak paššan luo. Hän oli vastikään astunut maihin
kaleerista, joka oli tavoittanut espanjalaisen kalastajavenheen.
Venheessä oli ollut eräs nuori maurilainen, joka oli tuotu Algieriin.
Nuorukaisen kertomat uutiset olivat niin tärkeät, että orjat olivat
taukoamatta soutaneet kaksikymmentä tuntia Biskenin alusta, hänen
laivastonsa komennusalusta, tuodakseen hänet kotiin niin pian kuin
suinkin.
Maurilla oli serkku — kristityksi käännytetty kuten hän itsekin ja,
kuten näytti, yhä muslim sydämeltään — joka palveli Espanjan kruunun
rahastossa Malagassa. Tämä mies tiesi varustettavan matkaan kaleeria,
jonka oli määrä kuljettaa Napoliin sikäläisen linnaväen palkan maksuun
tarvittavaa kultaa. Säästäväisyyssyistä ei tälle kaleerille annettu
mukaan saattelijoita, vaan sen piti kulkea lähellä Euroopan rannikkoa
ollakseen siten turvassa merirosvojen hyökkäyksiltä. Pidettiin
todennäköisenä, että se lähtisi matkaan viikon kuluessa, ja mauri oli
lähtenyt heti tuomaan sanaa algierilaisille veljilleen, jotta he voivat
katkaista siltä tien ja vallata sen.
Asad kiitti nuorta mauria hänen tuomistaan tiedoista, käski antaa
hänelle suojaa ja hoitoa ja lupasi hänelle sievän osan saaliista,
jos aarrekaleeri saataisiin kaapatuksi. Sitten hän kutsutti luokseen
Sakr-el-Bahrin, ja Marzak, joka oli ollut keskustelua kuulemassa,
lähti kertomaan siitä äidilleen. Fenzileh joutui raivoihinsa, kun
poika kertoi, että Sakr-el-Bahria oli kutsuttu ottamaan vastaan tämän
uuden retken päällikkyyttä, mikä osoitti, että kaikki hänen ovelat
vihjauksensa ja kiihkeät varoituksensa olivat menneet ihan hukkaan.
Marzak kintereillään hän syöksyi kuin raivotar pimennettyyn huoneeseen,
jossa Asad oli levollaan.
»Mitä kuulenkaan, herrani?» huusi Fenzileh, ääneltään ja eleiltään
pikemmin eurooppalaisen äkäpussin kuin alistuvaisen itämaisen
orjattaren kaltaisena. »Lähteekö Sakr-el-Bahr tosiaankin retkelle
Espanjan kruununrahaston kaleeria vastaan?»
Sohvaansa nojaten silmäili Asad vaimoaan väsynein katsein. »Tiedätkö
jonkun toisen, joka paremmin kelpaa siihen tehtävään?» kysyi hän.
»Tiedän erään, joka sinun, herrani, on ennen muita määrättävä tuota
tehtävää suorittamaan. Erään, joka on täysin uskollinen ja johon voit
ehdottomasti luottaa. Erään, joka ei yritä anastaa itselleen osaa
saaliista, islamin nimessä korjattavasta saaliista.»
»Joutavia!» virkkoi Asad. »Etkö lakkaa koskaan noita kahta orjaa
mainitsemasta? Entä kuka onkaan se mallimiehesi?»
»Marzak», vastasi Fenzileh kiukkuisesti ojentaen kätensä ja vetäen
esiin poikansa. »Tuleeko hänen tuhlata aikansa täällä hempeydessä ja
joutilaisuudessa? Vielä eilen se irstas ivaili häntä arpien puutteesta.
Tuleeko hänen hankkia itselleen arpia täällä, Kasbahin yrttitarhassa?
Tuleeko hänen tyytyä niihin, joita raapaisee hänen ihoonsa
karhunvaarain, vai tuleeko hänen oppia taistelijaksi ja oikean uskon
lasten johtajaksi voidakseen itse kulkea sitä polkua, jota on astellut
hänen isänsä?»
»Tuleeko hän sitä kulkemaan vai ei», virkkoi Asad, »riippuu Korkean
portin, Stambulin sultaanin päätöksestä. Me olemme täällä vain hänen
sijaishallitsijoitaan.»
»Mutta hyväksyykö Suur-Sulttaani hänet seuraajaksesi, ellet ole häntä
varustanut siihen tehtävään? Minä huudan sinulle häpeätä, oi Marzakin
isä, sillä sinä et osaa ylpeillä pojastasi niinkuin sinun tulisi.»
»Allah suokoon minulle kärsivällisyyttä sinun kanssasi! Enkö ole
sanonut, että hän on vielä ylen nuori?»
»Sillä iällä olit jo itse merillä palvellen suurta Ochialia.»
»Hänen iällään olin minä, Allahin armosta, kookkaampi, ja voimakkaampi
kuin hän. Minä rakastan häntä niin, etten salli hänen lähteä luotani ja
kenties joutua tuhon omaksi, ennenkuin on ehtinyt täyteen voimaansa.»
»Katso häntä», käski Fenzileh. »Hän on mies, Asad, ja sellainen poika,
josta joku toinen isä voisi ylpeillä. Eikö ole aika hänen vyöttää
miekka vyölleen ja astella jonkin kaleerisi peräkannella?»
»Niin tosiaan, isä!» pyysi Marzak itse.
»Mitä?» murahti vanha mauri. »Niinkö arvelet? Haluatko lähteä
espanjalaista vastaan? Mitä kokemusta sinulla on voidaksesi ryhtyä
sellaiseen yritykseen?»
»Mitäpä kokemusta hänellä voi olla, kun hänen isänsä ei ole milloinkaan
huolinut häntä totuttaa?» virkkoi Fenzileh. »Ivailetko puutoksia, jotka
ovat omien laiminlyöntiesi luonnolliset hedelmät?»
»Tahdon osoittaa sinulle kärsivällisyyttä», sanoi Asad, joka kaikesta
päättäen oli muuttumassa aivan kärsimättömäksi. »Kysyn sinulta vain,
luuletko hänen kykenevän saavuttamaan voittoa islamille? Vastaa nyt
minulle vilpittömästi.»
»Minä vastaan sinulle vilpittömästi, etten sitä luule. Ja yhtä
vilpittömästi sanon sinulle, että hänen olisi jo aika kyetä. Sinun
velvollisuutesi on sallia hänen lähteä tälle retkelle, jotta hän voi
perehtyä toimeen, joka odottaa häntä.»
Asad mietti hetkisen. »Olkoon niin», vastasi hän sitten hitaasti. »Sinä
siis lähdet Sakr-el-Bahrin kanssa, poikani.»
»Sakr-el-Bahrin kanssa?» huudahti Fenzileh kauhistuneena.
»En voisi löytää hänelle parempaa opettajaa.»
»Pitääkö poikasi lähteä toisen palvelijaksi?»
»Oppilaaksi», korjasi Asad. »Kuinka muutenkaan?»
»Jos olisin mies, oi sieluni lähde», sanoi Fenzileh, »ja jos minulla
olisi poika, niin hänen opettajanaan olisin minä eikä kukaan muu. Minä
muovaisin häntä niin, että hänestä tulisi toinen minä. Se, oi herrani,
on sinun velvollisuutesi Marzakiin nähden. Älä jätä hänen totuttamista
kenenkään toisen huoleksi, älä kenenkään sellaisen asiaksi, johon en
voi luottaa, vaikka sinä häntä rakastat. Lähde itse tälle retkelle ja
ota Marzak mukaan upseerinasi.»
Asadin kasvot synkkenivät. »Minä käyn jo liian vanhaksi», sanoi hän.
»Viimeksikuluneina kahtena vuotena en ole ollut merillä. Kukapa tietää,
enkö ole kadottanut voiton saavuttamisen taitoa. Ei, ei.» Hän pudisti
päätään ja hänen piirteitään tummensi ja pehmensi alakuloisuus.
»Sakr-el-Bahr on päällikkönä tällä kertaa, ja jos Marzak lähtee, niin
hänen kanssaan.»
»Herrani...» aloitti Fenzileh, mutta vaikeni sitten. Nuubialainen
palvelija oli tullut ilmoittamaan Sakr-el-Bahrin saapuneen ja odottavan
herransa käskyjä pihamaalla. Asad nousi heti, ja vaikka Fenzileh, ylen
uskaliaana kuten ainakin, yritti vielä häntä pidättää, hän torjui hänet
kärsimättömästi ja lähti ulos.
Fenzileh katseli hänen jälkeensä, vihan ilme tummissa kauniissa
silmissä, jotka olivat kiukusta kyyneltyä. Asadin astuttua ovesta
ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen viileässä pimenneessä huoneessa
vallitsi hiljaisuus — hiljaisuus, jota häiritsi vain paššan huoneen
vähäpätöisempien naisten etäinen, hopeatiukujen helinää muistuttava
nauru. Tuo ääni ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Hän liikahti
kiroten ja taputti käsiään. Kutsua totellen saapui neekerinainen,
notkea ja voimakas kuin painija ja vyötärystä myöten alaston; hänen
korvassaan riippuva orjan-rengas oli puhdasta kultaa.
»Sano niille, että lakkaavat kirkumasta», tiuskasi hän hieman
purkaakseen tuimaa kiukkuansa. »Sano niille, että käsken antaa vitsoja,
jos vielä minua häiritsevät.»
Neekerinainen poistui, ja kohta oli kaikki hiljaista, sillä paššan
haaremin vähäpätöisemmät naiset tottelivat paššan korkeata puolisoa
paremmin kuin häntä itseään.
Sitten Fenzileh veti poikansa pihanpuolisen säleristikon luo, jonka
takaa he voivat nähdä ja kuulla kaikki, mitä pihamaalla tapahtui. Asad
puhui, kertoi Sakr-el-Bahrille, mitä oli saanut tietää ja mitä piti
tehdä.
»Kuinka pian voit jälleen lähteä vesille?» kysyi hän.
»Niin pian kuin Allahin ja sinun palveleminen vaatii», kuului vastaus
heti.
»Hyvä niin, poikani.» Asad laski ystävällisesti kätensä merisissin
olalle, tuon valmiuden voittamana. »Parasta on lähteä huomenna auringon
noustessa. Niin paljon aikaa varmaan tarvitset ollaksesi valmis
lähtemään.»
»Sinun luvallasi lähden siis heti antamaan varustautumiskäskyn»,
vastasi Sakr-el-Bahr, joskin hänen mielensä oli hiukan levoton, kun oli
niin pian jälleen lähdettävä.
»Mitkä kaleerit otat mukaasi?»
»Yhtä ainoata espanjalaista kaleeria pyydystääkseni? Oman alukseni, en
mitään muuta; se on täysin riittävä sellaiseen tehtävään, ja minä voin
siten paremmin väijyä ja piiloutua — mikä olisi mahdotonta, jos minulla
olisi kokonainen laivasto mukanani.»
»Aivan oikein — olet viisas, jos olet uskaliaskin», kiitteli Asad.
»Suokoon Allah sinulle menestystä matkallesi!»
»Saanko nyt poistua?»
»Vielä hetkinen. Poikani Marzak on mieheksi tulossa, ja hänen on
nyt aika astua Allahin ja valtion palvelukseen. Toivomukseni on,
että hän lähtee upseerina mukaasi tälle retkelle ja että olet hänen
opettajanaan, niinkuin minä olin aikoinani sinun opettajanasi.»
Asiassa oli jotakin, mikä miellytti Sakr-el-Bahria aivan yhtä vähän
kuin Marzakia. Hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeästi Fenzilehin poika
häntä vihasi, ja hänellä oli niinmuodoin täysi syy pelätä ikävyyksiä,
jos Asadin suunnitelma toteutuisi.
»Niinkuin sinä olit aikoinasi minun opettajanani!» vastasi hän ovelan
mietteliäästi. »Etkö tahdo lähteä huomenna kanssamme merelle, oi
Asad? Sinun vertaistasi ei ole koko islamissa, ja olisipa iloista
saada seisoa vieressäsi laivan kannella niinkuin ennen, kun käymme
espanjalaisen kimppuun.»
Asad katseli häntä. »Vaaditko sitä sinäkin?» kysyi hän.
»Ovatko toisetkin vaatineet samaa?» Miehen terävä äly, jonka
kärsimykset olivat tehneet sitäkin terävämmäksi, leikkasi asiaa
nopeasti ja syvälle. »Oikein tekivät, mutta kukaan ei voi kehoittaa
sinua siihen kiihkeämmin kuin minä, sillä kukaan ei tiedä niin hyvin
kuin minä, kuinka hauskaa on taistella uskottomia vastaan sinun
johtamanasi ja kuinka kunniakasta on saavuttaa voitto sinun nähtesi.
Lähde siis, herrani, tälle retkelle ja ole oman poikasi opettajana,
koska se on suurin kunnia, minkä voit hänelle osoittaa.»
Asad siveli mietteissään partaansa, ja hänen kotkansilmänsä pienenivät.
»Sinä houkuttelet minua, Allahin nimessä.»
»Salli minun tehdä enemmänkin —»
»Ei, enempää et voi tehdä. Minä olen vanha ja väsynyt, ja minua
tarvitaan täällä. Tuleeko vanhan jalopeuran lähteä pyydystämään
nuorta gasellia? Rauhaa, rauhaa! Minun taistelupäiväni aurinko on
mennyt mailleen. Säilyttäköön se nuori taistelijapolvi, jonka olen
kasvattanut, käsivarteni voittoja ja pitäköön yllä minun nimeäni ja
oikean uskomme kunniaa merillä!» Hän nojasi Sakr-el-Bahrin olkaan ja
huokasi, silmissä mietteliäs ja uneksiva ilme. »Se olisi tosiaankin
oiva seikkailu. Mutta ei... olen tehnyt päätökseni. Mene sinä ja ota
Marzak mukaasi ja tuo hänet terveenä takaisin kotiin.»
»Muuten en palaa itsekään», kuului vastaus. »Mutta minä luotan
Kaikkitietävään.»
Sitten hän lähti salaten sekä retkeen että seuraan kohdistuvan syvän
tyytymättömyytensä, ja käski Othmania varustamaan valmiiksi hänen
suuren aluksensa, sijoittamaan siihen tykkejä, kolmesataa orjaa
soutajiksi ja kolmesataa sotilasta.
Asad-ed-Din palasi pihan puolella olevaan pimennettyyn huoneeseen,
missä viipyivät vielä Fenzileh ja Marzak. Hän sanoi heille suostuvansa
heidän molempien toivomukseen ja sallivansa Marzakin lähteä retkelle.
Mutta siinä, missä hänen lähtiessään oli ollut kärsimättömyyttä, oli
nyt huonosti salattua kiukkua.
»Oi aurinkoni, sinä, joka minua lämmität», aloitti Fenzileh, ja Asad
tiesi pitkäaikaisesta kokemuksestaan, että mitä hellemmät olivat vaimon
sanat, sitä myrkyllisempi oli hänen mielensä, »eivätkö siis neuvoni ole
mielestäsi minkään arvoiset, ovatko ne vain kuin jalkoihisi lankeavaa
tomua?»
»Eivät sitäkään», vastasi Asad kykenemättä tällä kertaa sietämään
vaimon puheen hillittömyyttä.
»Lausut totuuden!» virkkoi Fenzileh kumartaen päätään. Hänen takanaan
näkyivät hänen poikansa kauniit, nyt synkistyneet kasvot.
»Epäilemättä», vakuutti Asad. »Päivän koittaessa lähdet sinä, Marzak,
matkaan Sakr-el-Bahrin aluksessa ja hänen johdossaan ja yrität osoittaa
sitä taitoa ja urhoollisuutta, joka on tehnyt hänestä islamin lujimman
varustuksen, Allahin totisen peitsen.»
Mutta Marzakista tuntui, että tässä asiassa oli kannatettava äitiä,
ja ajatellessaan inhoittavaa seikkailijaa, joka uhkasi anastaa
oikeudenmukaisesti hänelle, Marzakille, kuuluvan sijan, hänen
uskaliaisuutensa kehittyi mielettömyyteen saakka.
»Jos lähden merille tuon koiransukuisen kristityn kanssa», vastasi hän
käheästi, »niin hänen täytyy olla siinä, minne hän kuuluu — soutajien
penkissä.»
»Mitä sanot?» karjaisi Asad vimmoissaan. Hän kääntyi poikansa puoleen,
ja hänen äkkiä punaisiksi leimahtaneissa kasvoissaan oli niin julma
ja ilkeä ilme, että tuo juonitteleva pari siitä kauhistui. »Profeetan
parran nimessä! Kuinka uskallat sanoa minulle niin?» Hän astui kohti
Marzakia, ja Fenzileh, äkkinäisen kauhun valtaamana, hypähti heidän
väliinsä ja miestään vastapäätä, niinkuin pentuansa puolustamaan
rientävä naarasjalopeura. Mutta pašša, joka oli nyt raivostunut
poikansa tottelemattomuudesta, raivostunut sekä häneen että äitiin,
jonka tiesi poikaa yllyttäneen, tarttui vaimoonsa vankoin, jäntereisin
käsin ja heitti hänet kiukkuisesti syrjään niin että hän kompastui ja
kaatui huohottaen sohvansa pieluksille.
»Allahin kirous sinun osaksesi!» huusi hän, ja Marzak peräytyi. »Onko
tuo hävytön noita, joka on sinut synnyttänyt, opettanut sinua seisomaan
edessäni ja kertomaan minulle, mitä tahdot tehdä, mitä et? Pyhän
Koraanin nimessä! Liian kauan olen jo sietänyt hänen ilkeitä juoniansa,
ja nyt näen hänen opettaneen sinua noudattamaan omaa esimerkkiänsä ja
vastustelemaan omaa isääsi! Huomenna lähdet merelle Sakr-el-Bahrin
kanssa. Minä olen sen sanonut. Jos vielä virkat jotakin, joudut hänen
alukseensa siihen työhön, jota hänelle suunnittelit — soutajien
penkkiin, orjain päällikön ruoskan alle tottelevaisuutta oppimaan.»
Kauhistunut Marzak seisoi jäykkänä ja vaiti tuskin uskaltaen
hengittääkään. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt isäänsä sellaisen
kuninkaallisen vihan vallassa. Viha ei kumminkaan näyttänyt herättävän
pelkoa paššan puolisossa, synnynnäisessä pahasisuisessa, jonka kieltä
ei pahakaan uhkaus voinut saada vaikenemaan.
»Minä rukoilen Allahia saattamaan sielusi jälleen näkeväksi, oi
Marzakin isä», valitti hän, »jotta opit erottamaan toisistaan ne, jotka
sinua rakastavat, ja ne oman edun etsijät, jotka käyttävät väärin
luottamustasi.»
»Mitä?» ärjäisi Asad, »Etkö ole vielä saanut kylliksesi?»
»En, enkä tule saamaan, ennenkuin minut isketään mykäksi ja kuoliaaksi
sentähden, että olen suuressa rakkaudessani neuvonut sinua, sinä
vaivaisten silmieni valo.»
»Pidä kielesi kurissa», virkkoi Asad vihaansa hilliten, »muuten käy
aivan pian niinkuin sanot.»
»En huoli, kunhan tuo sileä naamio temmataan pois sen koiransukulaisen
Sakr-el-Bahrin kasvoilta. Allah hänen luunsa rikkokoon! Kuinka onkaan
niiden kahden Englannista tuodun orjan laita, Asad? Minulle on
kerrottu, että toinen on nainen, pitkä ja sitä valkoista kauneutta
edustava, joka on paholaisen noille pohjoismaalaisille suoma lahja.
Mitä hän aikoo naiselle tehdä, kun ei tahdo näyttää häntä torilla,
niinkuin laki määrää, vaan hiipii tänne ja pyytää sinua kumoamaan
lain hänen hyväkseen? Mutta minä puhun tässä aivan suotta. Olenhan
osoittanut sinulle pahempia asioita todistaakseni hänen halpamaista
petollisuuttaan, mutta sinä imartelet häntä yhä ja uhkaat käydä oman
poikasi kimppuun.»
Asad astui häntä kohti, kumartui, tarttui hänen ranteisiinsa ja nosti
hänet ylös.
Asadin kasvot näyttivät tummuudestaan huolimatta harmailta. Hänen
näkönsä säikähdytti vihdoin hänen vaimoansa ja lopetti hänen
häikäilemättömän uskaliaisuutensa.
Asad huusi:
»Ya anta! Ajub!»
Fenzileh huohotti, hän vuorostaan äkkinäisen kauhun kalventamana.
»Herrani ja käskijäni!» vikisi hän. »Älä ole vihainen, minun elämäni
virta! Mitä aiot tehdä?»
Asad hymyili ilkeästi. »Tehdä?» ärjyi hän. »Mitä olisi pitänyt tehdä
jo kymmenen vuotta sitten ja aikaisemminkin. Käsken antaa sinulle
raippoja.» Hän huusi jälleen, vieläkin käskevämmin: »Ajub!»
»Herrani ja käskijäni!» valitti Fenzileh kauhusta väristen nyt, kun
havaitsi joutuvansa siihen, mihin oli häntä usein ärsyttänyt. »Armahda!
Armahda!» Hän ryömi maassa ja syleili Asadin polvia. »Armeliaan
ja armahtavaisen nimessä! Ole armollinen, vaikka rakkauteni ajoi
kielelleni liikoja sanoja! Rakas herrani! Marzakin isä!»
Hänen hätänsä, kauneutensa ja kenties sitäkin enemmän hänen harvinainen
nöyryytensä ja alistuvaisuutensa lienee Asadia liikuttanut. Kun näet
samassa Ajub — siloinen ja komea eunukki, vesiiri ja kamaripalvelija
— pimensi sisäoven aukon ja tervehti kumartaen, hänet lähetti samassa
takaisin paššan käden torjuva liike.
Asad silmäili ivallisesti alaspäin. »Se asento sopii sinulle
parhaimmin», sanoi hän. »Jatka samaan suuntaan tuonnempanakin.»
Hän irroittautui ylenkatseellisesti naisen syleilystä ja asteli
majesteetillisesti ulos verhoutuen vihaansa kuin kuninkaalliseen
viittaan ja jättäen taakseen kaksi kauhuniskemää olentoa, joista tuntui
kuin olisivat olleet kuoleman kielissä.
Pitkään aikaan he eivät virkkaneet mitään toisilleen. Sitten Fenzileh
vihdoin nousi ja asteli säleristikkoisen ikkuna-aukon luo. Sen
avattuaan hän otti eräästä hyllystä saviruukun, joka oli sijoitettu
siten, että vähinkin ilmanhenki sattui siihen. Siitä hän kaatoi vettä
pieneen maljaan ja joi ahnaasti. Se seikka, että hän toimitti nuo
tehtävät itse, vaikka pelkkä kättentaputus olisi kutsunut palvelijoita
niitä suorittamaan, todisti osaltaan, kuinka hämmentyneessä tilassa
hänen mielensä oli.
Hän löi kiinni sisemmän ristikon ja kääntyi Marzakin puoleen. »Entä
sitten?» virkkoi hän.
»Sitten?» toisti poika.
»Niin juuri. Mitä nyt teemme? Jäämmekö hänen raivonsa murskaamiksi,
kunnes olemme lopullisen tuhon omat? Hän on noiduttu. Se sakaali on
noitunut hänet niin, että hänen nyt täytyy pitää hyvänä kaikkea sen
konnan tekemää. Allah meitä ohjatkoon, Marzak, muuten sinut polkee maan
tomuun tuo Sakr-el-Bahr.»
Marzak seisoi allapäin, sitten hän siirtyi hitaasti sohvan luo ja
heittäytyi sen pieluksiin; siellä hän makasi pitkänään, leuka käsien
varassa ja jalat ilmoilla.
»Mitä voisinkaan tehdä?» kysyi hän vihdoin.
»Sitä tekee minun eniten mieli tietää. Jotakin on tehtävä, ja pian.
Mädätköön hänen luunsa. Jos hän jää elämään, niin sinä olet hukassa.»
»Niin», virkkoi Marzak äkkiä kiihkeästi ja merkitsevästi. »Jos hän jää
elämään!» Hän nousi istualleen. »Sen sijaan, että suunnittelemme ja
juonittelemme ja että suunnitelmamme ja juonemme johtavat korkeintaan
siihen, että isäni vihastuu, olisi ryhdyttävä johonkin tehokkaampaan
keinoon,»
Fenzileh seisoi huoneen keskellä katsellen poikaansa synkein
silmin. »Minäkin olen sitä ajatellut», sanoi hän. »Voisin palkata
miehiä tekemään sen, jos antaisin kahmalollisen kultaa. Mutta asian
vaarallisuus...»
»Mitä vaarallisuutta siinä on, kunhan hän on kuollut?»
»Hän voisi vetää meidät kerallaan, ja mitä hyötyä meillä silloin olisi
hänen kuolemastaan? Isäsi kostaisi hänet kauheasti.»
»Jos tekisimme sen viekkaasti, niin meitä ei keksittäisi.»
»Ei keksittäisi?» toisti Fenzileh ja naurahti ilottomasti. »Oletpa
nuori ja sokea, Marzak! Meitä epäiltäisiin ensimmäisinä. Minä en ole
ollenkaan salannut vihaani, ja kansa ei minusta pidä. Se vaatii isääsi
menettelemään oikeudenmukaisesti siinäkin tapauksessa, ettei hän itse
siihen taipuisi, mitä en pidä ollenkaan luultavana. Tuo Sakr-el-Bahr
— Allah hänet tuhotkoon! — on heidän mielestään jumala. Muista, miten
hänet otettiin vastaan! Ketä paššaa on hänen riemusaatossa palatessaan
siten tervehditty. Nämä sallimuksen hänelle suomat voitot ovat saaneet
heidät pitämään häntä Allahin suosimana ja suojelemana. Usko minua,
Marzak: jos isäsi huomenna kuolee, niin Sakr-el-Bahr julistetaan
Algierin paššaksi hänen jälkeensä, ja silloin me olemme hukassa.
Ja Asad-ed-Din alkaa olla vanha. Totta kyllä, ettei hän enää lähde
taisteluun. Hän riippuu kiinni elämässä ja voi elää vielä kauankin.
Mutta jos sittenkin kävisi toisin ja jos Sakr-el-Bahr vielä vaeltaisi
maan päällä isäsi kohtalon täytyttyä, en uskalla ajatella, mikä silloin
tulee meidän kohtaloksemme, sinun ja minun. »
»Tulkoon hänen hautansa häväistyksi!» urahti Marzak.
»Hänen hautansa?» virkkoi Fenzileh. »Vaikeus on siinä, miten saamme
hänen hautansa kaivetuksi tuottamatta vahinkoa itsellemme. Itse Saatana
sitä konnaa suojelee.»
»Tehköön hänelle sijan helvettiin!» virkkoi Marzak.
»Kiroaminen ei meitä auta. Nouse, Marzak, ja ajattele, kuinka asian
järjestämme.»
Marzak nousi vikkelästi ja notkeasti kuin vinttikoira. »Kuule siis»,
sanoi hän. »Koska minun täytyy lähteä retkelle hänen kerallaan, niin
ehkäpä sattuu sopiva tilaisuus merellä jonakin pimeänä yönä.»
»Maltahan! Salli minun asiaa harkita. Allah opastakoon minua keksimään
jonkin keinon!» Hän taputti käsiään, käski huoneeseen tullutta
orjatyttöä kutsumaan vesiiri Ajubin ja antoi määräyksen, että hänen
kantotuolinsa oli asetettava valmiiksi häntä varten. »Me lähdemme
torille, Marzak, näkemään hänen orjiansa. Kukapa tietää, eikö heidän
avullaan käy jotakin tekeminen! Viekkaudella pääsemme pitemmälle kuin
pelkän voiman avulla, kun on taisteltava tuota häpeän kehnoa perillistä
vastaan.»
»Tulkoon hänen talonsa hävitetyksi!» virkkoi Marzak.
Yhdeksäs luku.