Saadessaan kuulla Othmanin kertomuksen Fenzileh tunsi mustasukkaista
sieluansa pahoin kirvelevän. Kyllin paha seikka oli jo se, että
Sakr-el-Bahr oli palannut niistä kiihkeistä rukouksista huolimatta,
joita Fenzileh oli lähettänyt sekä esivanhempiensa Jumalalle että
myöhemmin omaksumalleen. Mutta katkeruuden mitan täytti se tieto, että
hän oli palannut riemukulussa tuoden mukanaan suuren saaliin, jonka
täytyi vieläkin kiihtää Asadin kiintymystä häneen ja kansan hänelle
osoittamaa kunnioitusta. Fenzileh jäi kerrassaan sanattomaksi ja
hämmentyneeksi kykenemättä edes kiroamaan häntä.
Hänen mielensä toivuttua saamastaan iskusta hän alkoi ajatella erästä
seikkaa, joka oli Marzakin toistamassa Othmanin kertomuksessa aluksi
tuntunut hänestä mitättömältä yksityisseikalta.
»On erinomaisen merkillistä, että hän teki tuon pitkän matkan
Englantiin ryöstääkseen sieltä vain nuo kaksi vankia, ettei hän sinne
kerran mentyään toiminut niinkuin ainakin merirosvo ja täyttänyt
alustaan orjilla. Erittäin merkillistä!»
He olivat kahden kesken viheriän säleristikon takana, jonka lomitse
virtasivat puutarhan tuoksut ja satakielen helisevä ääni, joka kertoi
ikuista tarinaansa rakkaudestaan ruusuun. Fenzileh lepäsi sohvassa,
jolle oli levitetty turkkilaisia silkkimattoja, ja toinen hänen
kullankirjaelluista tohveleistaan oli pudonnut hänen hennanhohtoisesta
jalastaan. Kauniit käsivarret olivat kohonneet tukemaan päätä, ja hän
silmäili ristikkokatosta riippuvaa moniväristä lamppua.
Marzak asteli huoneessa edestakaisin, ja hiljaisuutta ei rikkonut muu
kuin hänen tohveliensa kevyt suhahtelu.
»Mitä arvelet sinä?» kysyi Fenzileh vihdoin kärsimättömänä. »Eikö se
tunnu merkilliseltä sinustakin?»
»Merkilliseltä kylläkin, oi äitini», vastasi nuorukainen pysähtyen
hänen eteensä.
»Ja etkö voi arvata, mikä saattoi olla siihen syynä?»
»Siihen syynä?» virkkoi poika, ja hänen kauniit nuoret kasvonsa,
jotka olivat aivan äidin kasvojen näköiset, näyttivät tylsiltä ja
ilmeettömiltä.
»Niin, siihen syynä», huudahti Fenzileh kärsimättömästi. »Etkö osaa
muuta kuin töllistellä? Olenko houkkion äiti? Aiotko hymyillä tyhmää
hymyäsi, seisoa suu auki ja kuluttaa jouten aikasi tuon koiransukuisen
frankkilaisen polkiessa sinut jalkoihinsa käyttäen sinua vain
astinlautanaan siihen valtaan, jonka tulisi kuulua sinulle? Jos on niin
laita, Marzak, toivoisin sinun tuhoutuneen kohtuuni.»
Poika väistyi taaksepäin joutuessaan kokemaan tuota italialaista
vimmaa, olipa hieman suutuksissaankin, koska epäili, että tuollaisissa
naisen lausumissa sanoissa, vaikka nainen olisi ollut kaksikymmentä
kertaa hänen äitinsä, piili jotakin hänen miehuuttaan loukkaavaa.
»Mitä voinkaan tehdä?» huudahti hän.
»Kysytkö minulta? Etkö ole mies kyetäksesi ajattelemaan ja toimimaan?
Minä sanon sinulle, että kristityn ja juutalaisen äpärä tallaa sinut
maan tomuun. Hän on ahnas kuin heinäsirkka, kavala kuin käärme ja
raateleva kuin pantteri. Allahin nimessä! Olisin iloinen, ellen
olisi milloinkaan synnyttänyt poikaa. Olisi parempi, vaikka ihmiset
osoittaisivat minua pilkaten sormellaan ja nimittäisivät tuulen äidiksi
kuin että olen synnyttänyt pojan, joka ei osaa olla mies.»
»Neuvo minua», huudahti Marzak. »Aseta minulle tehtävä, sano, mitä
minun tulee suorittaa, ja tuletpa näkemään, etten horju, äiti.
Siihen saakka säästä minua solvauksiltasi; ellet, niin en tule enää
milloinkaan luoksesi»
Tuon uhkauksen kuullessaan merkillinen nainen nousi pehmeiltä
patjoiltaan. Hän juoksi poikansa luo ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa painaen posken hänen poskeensa. Kahdeksantoista paššan
haaremissa vietettyä vuotta ei ollut kyennyt tukahduttamaan hänestä
eurooppalaisen äidin tunteita, kiihkeätä sisilialaista naista, joka oli
äidinrakkaudessaan tuima kuin tiikeri.
»Lapseni, rakas poikani», virkkoi hän melkein nyyhkyttäen. »Minä käytän
karua puhetta, koska pelkään sinun puolestasi. Jos olen vihainen,
niin siinä ilmenee vain rakkauteni, raivoni siitä, että näen toisen
anastavan isäsi luona sen sijan, jonka pitäisi sinulle kuulua. Ah!
Mutta me pääsemme sittenkin voitolle, sinä suloinen poikani. Minä kyllä
keksin keinon heittää tuon vieraan rikan takaisin siihen tunkioon,
josta se on peräisin. Luota minuun, Marzak! Hiljaa! Isäsi tulee. Pois!
Tahdon puhua hänen kanssaan kahden kesken.»
Hän menetteli viisaasti, koska tiesi helpommin suoriutuvansa Asadista
kahden kesken, kun toisten läsnäollessa vaikuttava ylpeys ei vaatinut
häntä pitämään ehdottomasti puoliaan. Marzak vetäytyi sandelipuisen
säleristikon taakse, joka peitti erästä oviaukkoa, ja samassa astui
toisesta ovesta huoneeseen Asad.
Hän tuli hymyillen; hoikat ruskeat sormet sivelivät pitkää partaa ja
valkoinen džellaba viisti permantoa hänen takanaan.
»Olet kuullut uutisen, epäilemättä, Fenzileh», virkkoi hän. »Joko sait
riittävän vastauksen.»
Fenzileh painui takaisin pieluksilleen ja silmäili itseään
välinpitämättömästi hopeakehyksisessä teräskuvastimessa. »Vastauksen?»
toisti hän hitaan huolettomasti, äänessä sanomaton ylenkatse
ja ivallisen naurun värinä. »Tosiaankin. Sakr-el-Bahr saattaa
vaaranalaiseksi kahdensadan islamin lapsen hengen ja aluksen, joka
valtauksen jälkeen oli valtion omaisuutta, ja lähtee Englantiin
aikomatta mitään muuta kuin ottaa kaksi orjaa — kaksi orjaa, vaikka
olisi vilpittömästi menetellen voinut ottaa niitä kaksisataa.»
»Vai niin! Ja siinäkö kaikki, mitä olet kuullut?» kysyi Asad ivaillen
vuorostaan.
»Kaikki, mistä kannattaa puhua», vastasi Fenzileh yhä kuvaansa
katsellen. »Vähemmän merkitsee se, mitä vielä kuulin: että hän
palatessaan sattumalta kohtasi frankkilaisen laivan, joka sattui
olemaan rikkaassa lastissa, ja valtasi sen sinun nimessäsi.»
»Sattumalta, niinkö sanot?»
»Kuinkapa muutenkaan?» Hän laski kuvastimen, ja hänen uskaliaat,
julkeat silmänsä kohtasivat ihan pelottomasti miehen katseen. »Ethän
tahdo väittää hänen mitenkään sitä suunnitelleen lähtiessään?»
Asad kurtisti kulmiaan; hänen päänsä painui hitaasti mietteissään.
Saavuttamansa edun havaiten Fenzileh käytti sitä hyväkseen.
»Onnellinen tuuli se ajoi tuon hollantilaisen hänen tielleen, ja
vielä onnellisempi seikka oli laivan runsas lasti, joka sallii hänen
häikäistä näkösi kullalla ja jalokivillä peittäen sinulta siten matkan
todellisen tarkoituksen.»
»Todellisen tarkoituksen?» virkkoi Asad tylsästi. »Mikä oli sen
todellinen tarkoitus?»
Fenzileh hymyili äärettömän tietäväistä hymyä salatakseen täydellistä
tietämättömyyttään, koska ei kyennyt mainitsemaan mitään edes
todennäköiseltä tuntuvaa otaksumaa.
»Kysytkö minulta, sinä selvänäköinen Asad? Eikö katseesi ole ainakin
yhtä terävä, älysi yhtä kirkas kuin minun, jotta saat selkoa siitä,
mikä on minulle selvinnyt? Vai onko Sakr-el-Bahr noitunut sinut Babilin
loitsuilla?»
Asad astui hänen luokseen ja tarttui jäntevällä vanhalla kädellään
tuimasti hänen ranteeseensa. »Hänen tarkoituksensa, sinä lunttu!
Vuodata ulos mielesi saasta. Puhu!»
Fenzileh nousi punastuneena ja uhitellen. »Minä en puhu», sanoi hän.
»Et puhu? Allahin nimessä, uskallatko seisoa edessäni uhmaten minua,
herraasi? Minä käsken antaa sinulle piiskaa, Fenzileh. Olen kohdellut
sinua liian säästellen kaikkina näinä vuosina — niin säästellen, että
olet unohtanut ne vitsat, jotka odottavat tottelematonta vaimoa. Puhu
siis, ennenkuin ihosi murtuu, tai puhu sen tapahduttua, miten mielit.»
»En puhu», toisti Fenzileh. »Vaikka tapettaisiin, en sano enää
sanaakaan Sakr-el-Bahrista. Tuleeko minun sanoa totuus, jotta minua
sitten ylenkatsotaan ja pilkataan ja nimitetään valehtelijaksi ja
valheiden äidiksi?» Sitten hän äkkiä vaihtoi sävyä ja alkoi itkeä. »Oi
elämäni lähde!» huusi hän miehelleen, »kuinka julman väärämielisesti
minua kohtelet!» Nyt hän ryömi notkeana ja viehättävänä permannolla
kietoen kauniit käsivartensa Asadin polvien ympärille. »Kun rakkauteni
sinuun saa minut lausumaan, mitä näen, ansaitsen vain vihasi, joka on
enemmän kuin voin kestää. Minä menehdyn sen painon alle.»
Asad työnsi hänet kärsimättömästi syrjään. »Millainen kiusa onkaan
naisen kieli!» huudahti hän ja asteli huoneesta pois tietäen entisen
kokemuksen nojalla joutuvansa sanatulvan uhriksi, jos vielä viipyisi.
Fenzileh oli kuitenkin vuodattanut myrkkynsä ovelasti, ja se
vaikutti hitaasti kaikessa hiljaisuudessa. Se säilyi Asadin mielessä
kiduttaen häntä epäilyksillä, jotka olivat sen varsinaisena ytimenä.
Parhaimminkaan perusteltu syy, jonka Fenzileh olisi voinut mainita
Sakr-el-Bahrin merkillisen menettelyn selitykseksi, ei olisi voinut
olla puoliksikaan niin kavala kuin pelkkä viittaus siihen, että jokin
syy oli olemassa. Tuo antoi hänen ajatustensa esineeksi jotakin
epämääräistä ja koskematonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kyennyt
torjumaan, koska siinä ei ollut mitään ainesta, mihin tarttua kiinni.
Asad odotti kärsimättömänä aamua ja Sakr-el-Bahrin itsensä saapumista,
mutta ei odottanut sitä enää niin sydämellisen hartaasti kuin isä
odottaa rakkaan poikansa tuloa.
Sakr-el-Bahr asteli karakin peräkannella katsellen kuinka valot
sammuivat toinen toisensa jälkeen hänen edessään kukkulan rinteellä
hajallaan sijaitsevasta pienestä kaupungista. Kuu nousi ja loi siihen
valkoista kalseata valoansa kohahtelevan taatelipalmun ja keihäsmäisen
minareetin heittäessä sysimustia varjojaan ja hopean välkkeiden
kimallellessa rauhallisen lahden pinnassa.
Hänen haavansa oli parantunut, ja hän oli täysin entiselleen toipunut.
Kaksi päivää sitten hän oli tullut ensi kerran kannelle hollantilaisen
aluksen kanssa suoritetun taistelun jälkeen ja oli sittemmin viettänyt
siellä suurimman osan aikaansa. Yhden ainoan kerran hän oli käynyt
katsomassa vankejaan. Hän oli kohta vuoteestaan noustuaan lähtenyt
siihen hyttiin, jossa Rosamundia säilytettiin. Rosamund oli ollut
kalpea ja mietteliäs, mutta hänen rohkeutensa oli murtumaton.
Godolphinit olivat jäykkää rotua, ja Rosamundin hennossa ruumiissa asui
miehekäs mieli. Hän kohotti katseensa oven avautuessa, hämmästyi aluksi
hieman hänet vihdoin nähdessään — sir Oliver näet seisoi hänen edessään
ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun oli vienyt hänet Arwenackista
neljä viikkoa sitten. Sitten hän siirsi katseensa toisaalle ja istui
paikallaan, kyynäspäät pöydällä, kuin puusta veistettynä, ikäänkuin
hänen läsnäoloaan huomaamatta ja hänen sanojaan kuulematta.
Sir Oliverin lausuessa pahoitteluaan — joka oli vilpitön, sillä hän oli
jo katunut harkitsematonta tekoaan, mikäli oli kysymyksessä Rosamund
— hän ei vastannut mitään, eipä edes ilmaissut kuulleensa sanaakaan.
Sir Oliver seisoi hetken hämillään purren huultaan, ja vähitellen,
kenties aiheettomasti, kumpusi hänen sydämestään viha. Hän kääntyi
ja lähti pois huoneesta. Sitten hän oli käynyt veljensä luona ja
katsellut hetken ääneti tuota laihaa, hoidotonta, hurjasti katsahtavaa
onnetonta, joka säikähti hänet nähdessään ja peitti syyllisyytensä
tunnossa kasvonsa. Vihdoin sir Oliver palasi kannelle ja vietti siellä
kuten sanottu, suurimman osan aikaa tämän merkillisen retken kolmena
viimeisenä päivänä, enimmälti maaten auringonpaisteessa ja keräten
voimia sen säteistä.
Tänä iltana, hänen astellessaan kuutamossa, hiipi kannenkatoksen takaa
esiin varjo, joka lausui hänen englantilaisen nimensä:
»Sir Oliver!»
Hän säpsähti ikäänkuin haamu olisi yhtäkkiä noussut häntä tervehtimään.
Jasper Leigh siinä mainitsi häntä nimeltään.
»Tulkaa tänne», sanoi hän. Ja kun mies sitten seisoi hänen edessään
peräkannella, hän lisäsi: »Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään
sir Oliveria. Minä olen Oliver-Reis tai Sakr-el-Bahr, miten mielitte,
eräs profeetan huoneen uskollisia. Mitä tahdottekaan?»
»Enkö ole palvellut teitä uskollisesti ja hyvin?» kysyi kapteeni.
»Kuka on sitä kieltänyt?»
»Ei kukaan. Mutta eipä ole kukaan sitä tunnustanutkaan. Teidän
maatessanne haavoittuneena kannen alla olisin aivan helposti voinut
ruveta kavaltajaksi. Olisin voinut ohjata laivan Tajon suulle. Olisin
voinut, saatte uskoa!»
»Teidät olisi hakattu heti kappaleiksi», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Olisin voinut ohjata maihin sen uhalla, että olisin joutunut
vangituksi, ja olisin sitten voinut vaatia vapauttamistani.»
»Ja olisitte löytänyt itsenne jälleen hänen katolisen majesteettinsa
kaleerista. Mutta olkoon! Myönnän, että olette menetellyt
moitteettomasti. Olette puolestanne täyttänyt sopimuksemme ehdot.
Minäkin pidän lupaukseni, sitä älkää epäilkö.
»En epäilekään. Mutta sopimuksemme velvoitti teidät lähettämään minut
takaisin kotiin.»
»Entä sitten?»
»Kadotus on siinä, etten tiedä, mistä kotia etsisin, en tiedä, missä
olen kotonani näiden pitkien vuosien jälkeen. Jos lähetätte minut pois,
niin minusta tulee mitätön mieron kiertäjä.»
»Mitä muutakaan voin tehdä?»
»Minä olen nyt totisesti yhtä kyllästynyt kristittyihin ja
kristikuntaan kuin te itse muslimien vallatessa sen aluksen, jossa
orjana raadoitte. Minä kelpaan johonkin, sir Ol... Sakr-el-Bahr.
Parempi merenkulkija ei ole milloinkaan ohjannut laivaa mistään
Englannin satamasta, ja minä olen ollut hiton monissa otteluissa ja
tiedän, kuinka merellä on meneteltävä. Ettekö voi käyttää minua täällä?»
»Tahdotteko ruveta luopioksi samoinkuin minä?» Hänen äänessään oli
katkera sävy.
»Minä olen mietiskellyt, että tuo 'luopio' on sana, joka riippuu
siitä, millä puolella ihminen on. Sanoisin mieluummin haluavani tulla
käännytetyksi Mahometin uskoon.»
»Merirosvon uskoon käännytetyksi, tarkoitatte», virkkoi Sakr-el-Bahr.
»Siitä ei nyt puhetta. Siihen minun ei tarvitse kääntyä kaiken sen
jälkeen, mikä olen jo ollut», myönsi kapteeni Leigh vilpittömästi.
»Haluan vain purjehtia toisen lipun alla kuin Jolly Roger.»
»Teidän täytyisi vannoa luopuvanne väkijuomista», sanoi Sakr-el-Bahr.
»Asia tulee korvatuksi», tiesi master Leigh.
Sakr-el-Bahr mietti. Tuon lurjuksen pyyntö kosketti herkkää kieltä
hänen mielessään. Olisi hyvä, jos saisi vierellensä oman heimon miehen,
vaikkapa vain tuollaisen konnan.
»Tapahtukoon niinkuin haluatte», virkkoi hän viimein. »Ansaitsisitte
hirsipuun kaikista antamistani lupauksista huolimatta. Mutta olkoon
menneeksi. Jos käännytte muhamettilaiseksi otan teidät erääksi
lähimmistä miehistäni, ja kaikki on hyvin, kunhan olette minulle
uskollinen, Jasper. Mutta ensimmäisen vilpin oireen näkyessä odottaa
teitä nuora ja raakapuun nokka ja tanssi ilmoilla kohti helvettiä.
Laivuri kumarsi liikutettuna, tarttui Sakr-el-Bahrin käteen ja vei sen
huulilleen.
»Päätetty asia», sanoi hän. »Olette armahtanut minua, joka sen huonosti
ansaitsin. Älkää pelätkö; minä pidän sanani. Elämäni kuuluu teille, ja
jos se onkin arvoton, voitte käyttää sitä miten haluatte.»
Sakr-el-Bahr puristi tahtomattaan lujemmin lurjuksen kättä, ja Jasper
lähti alas peräkannelta. Hänen kelvottoman sydäntään oli koskettanut
lempeys, jonka hän tiesi ansaitsemattomakseen, mutta jonka vannoi
ansaitsevansa, ennenkuin kaikki oli lopussa.
Seitsemäs luku.