Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä
iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla
kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh,
hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli
kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan
Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä
kaupungista, miestensä vallattua sen.
Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka
kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen
ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä
kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin
— kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa
mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja
läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat,
synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli
pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi,
mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman
liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa
ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä
viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan
näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein
vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä
säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan
yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui
tunnustamaan hänet puolisokseen.
Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan
olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain
hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja
sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin
eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan
vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin
mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään
torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli
saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa
kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila
profeetan huoneen paššalle.
Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet
taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä
oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh
oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen
täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän
uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan
muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä
säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.
Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan,
aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden
helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset
hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista
työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten
äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja,
täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva
luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen
oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi
Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun,
että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.
»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi
hyödykseen.»
»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi
heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse
minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä
ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina
mieleesi, oi Fenzileh.»
»Enkö paina mieleeni jokaista sanaasi, oi viisauden lähde?» virkkoi
Fenzileh jättäen nyt kuten monestikin miehensä epäröimään, imarteliko
hän vai ivailiko. »Ja toivoni onkin, että hänen puolestaan saavat puhua
hänen tekonsa eivätkä minun mitättömät sanani, vielä vähemmin hänen
omat sanansa.»
»Allahin pään nimessä salli siis hänen tekojensa puhua ja ole itse
vaiti.»
Kun äänensävy ja Asad-ed-Dinin kopeiden kasvojen synkkä ilme saivat
vaimon hetkeksi vaikenemaan, Asad-ed-Din kääntyi.
»Tule!» sanoi hän. »Kohta on rukoilemisen hetki.» Hän asteli takaisin
kohti Kasbahin keltaista muurirykelmää, joka kohosi tuoksuvan
yrttitarhan vihreyden yläpuolella.
Hän oli pitkä, laiha mies; hartiat olivat hieman köyristyneet vuosien
taakan alla, mutta hänen kotkan-kasvoissaan oli yhä vielä käskevä
ilme, ja nuoruuden hehku piili yhä hänen tummissa silmissään. Hän
siveli miettiessään pitkää valkoista partaansa jalokivien koristamalla
kädellään, toisella hän nojasi vaimonsa pehmeänpyöreään käsivarteen,
pikemmin tottumuksesta kuin tukea hakien, koska oli yhä vielä täysissä
voimissaan.
Korkealla taivaan sinessä heidän päittensä päällä alkoi yhtäkkiä
livertää leivonen, ja yrttitarhasta kuului kyyhkysten lempeä kujerrus
ikäänkuin kiitokseksi siitä, että nyt, auringon painuessa nopeasti
mailleen ja varjojen pidentyessä, ankara helle lieveni.
Fenzileh äännähti jälleen, sointuisammin kuin ennen, mutta lausuen
sanoja, jotka olivat täynnä pahaa, hunajaan upotettua myrkkyä.
»Ah, armas herrani, nyt olet minuun suuttunut. Voi minua! Minkätähden
en voi milloinkaan neuvoa sinua omaksi kunniaksesi niinkuin sydämeni
kehoittaa minua tekemään, vaan joudun aina kokemaan kylmyyttä!»
»Älä soimaa sitä, jota rakastan», virkkoi pašša lyhyesti. »Olenhan
sanonut sen sinulle jo riittävän usein.»
Fenzileh tuli lähemmäksi, ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi,
enemmän kyyhkysten hellää kujerrusta muistuttavaksi. »Enkö siis minä
rakasta sinua, oi sieluni herra? Onko koko maailmassa sydäntä, joka
uskollisemmin kuuluu sinulle? Eikö sinun elämäsi ole minun elämäni?
Enkö ole uhrannut kaikkia päiviäni tehdäkseni onnesi täydelliseksi?
Ja torjutko sinä minut synkin ilmein, jos pelkään sinun puolestasi
hiljattain saapuneen tungettelijan vuoksi?»
»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa
pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»
»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta,
joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa
sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»
Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi,
sinä valheiden äiti!»
»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi
aiheettomassa vihassasi minua nimität.»
»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja
kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta
suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka
antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria!
Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja
maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»
»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan
menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle,
että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa
teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa
varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne
vapaiksi?»
Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina
harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli
aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat
moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt
lausui vaimolleen.
»Jokaisen vapauttamansa orjan sijaan hän toi tusinan uusia.»
»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti
siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä
rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella
tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen
sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian
rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan
kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina
näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta
voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla
ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä
tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi
islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella
kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren
toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on
syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut
tuhon omaksi?»
»Ainakin sinä olisit tyytyväinen, sinä ilkeyden lähde», murahti Asad.
»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö
ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan?
Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun
kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet
sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi
esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä,
vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»
»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen.
Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»
»En mitään, koska vain minua ivailet kieltäen rakkautesi orjaltasi.»
»Kiitos siis Allahin», virkkoi Asad. »Tule, on rukouksen hetki!»
Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh
olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt
vielä aloittaakaan.
»Sinulla on poika, oi Marzakin isä.»
»Niin on, oi Marzakin äiti», vastasi Asad.
»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on
syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on
saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»
»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton
poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa
miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi
niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»
»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani.
Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on
vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»
»Siinä erehdyt tosiaankin, oi erehdyksen äiti. Sakr-el-Bahr on se,
miksi Allah on hänet tehnyt. Hän on mitä Allah tahtoo. Hänestä tulee
mitä Allah tahtoo. Etkö vielä tiedä, että Allah on sitonut jokaisen
ihmisen kaulaan hänen kohtalonsa.»
Sitten valautui taivaan syvälle safiiripinnalle kultainen hohtelu
ilmoittaen auringonlaskua ja lopettaen tuon kiistan, jossa Fenzileh
ilmaisi yhtä merkillistä uskaliaisuutta kuin Asad kärsivällisyyttä.
Asad lähti nopeammin astelemaan kohti pihaa. Kultainen hohde häipyi
yhtä nopeasti kuin oli levinnyt, ja yö pimeni niin äkkiä kuin olisi
esirippu laskettu.
Seuraavassa purppuraisessa hehkussa hohtelivat pihamaata ympäröivät
muurit helmenharmaina. Orjien tummia hahmoja näkyi liikkuvan Asadin
saapuessa puutarhasta puolisonsa keralla, jonka kasvot olivat nyt
ohuen sinisen silkkihunnun verhoamat. Fenzileh vilahti nelikulmaisen
pihan yli häviten erääseen oviaukkoon muezzinin etäisen äänen samassa
valittaen rikkoessa hiljaisuutta lausuen šehadia —
»La illaha illa Allah! Wa Mohammed er-Rasuul Allah!»
Orja levitti maton, toinen piteli isoa hopeamaljaa, johon kolmas
kaatoi vettä. Peseydyttyään pašša käänsi kasvonsa kohti Mekkaa ja
vakuutti Allahin, armeliaan armahtavaisen, tuomiopäivän herran ykseyttä
muezzinin huudon kaikuessa minareetista toiseen.
Hänen noustessaan rukoilemasta kuului ulkoa nopeita askelia ja tuima
komennus. Paššan kaartin turkkilaiset janitšaarit, jotka olivat
liehuvissa mustissa pukimissaan melkein näkymättömät, lähtivät
liikkeelle komentoa totellen ottaakseen tulijoita vastaan.
Pihan pimeästä holviportista tuikahti valoa. Siellä häilyi lyhtyjä,
joiden sisässä, pienissä savilampuissa, paloi lampaantalin ruokkima
sydän. Asad odotti saadakseen kuulla, kuka oli tulossa, valkoisten
hohtavien portaiden päässä. Palatsin ovista ja ristikoista lankesi
valoa pihamaalle saaden marmoripinnat kimaltelemaan.
Kymmenkunta nuubialaista peitsimiestä saapui. He asettuivat riviin, ja
valoon astui komeavartaloinen, upeasti puettu Tsamanni, Asadin vesiiri.
Hänen jäljessään saapui eräs toinen hahmo puettuna rautapaitaan, joka
hiljaa kilahteli ja välkkyi hänen liikkuessaan.
»Rauha ja profeetan siunaus sinulle, oi voimallinen Asad!»
»Ja rauha sinulle, Tsamanni», kuului vastaus. »Tuotko uutisia?»
»Suuria ja mainehikkaita uutisia, sinä korkea! Sakr-el-Bahr on
palannut.»
»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen
äänensä kuului selvästi värähtävän.
Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui
varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu
nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän
sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin
niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet
olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.
Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin
lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.
»Kuulitko, Marzak?» kysyi Asad. »Sakr-el-Bahr on palannut.»
»Toivottavasti voitokkaana», valehteli poika kielevästi.
»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän
purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa
laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan
suuresta saaliista.»
»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon,
joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei
tule itse tuomaan uutista?»
»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi
vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta
kertomaan.»
»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja
orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi
Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»
Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen
Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli
merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja
kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun,
vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta
kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin,
suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt
surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian
lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta,
joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin
jalkojen eteen hänen jaettavakseen.
Kuudes luku.