USKON JALOPEURA.

Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä

iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla

kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh,

hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli

kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan

Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä

kaupungista, miestensä vallattua sen.

Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka

kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen

ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä

kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin

— kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa

mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja

läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat,

synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli

pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi,

mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman

liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa

ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä

viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan

näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein

vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä

säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan

yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui

tunnustamaan hänet puolisokseen.

Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan

olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain

hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja

sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin

eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan

vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin

mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään

torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli

saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa

kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila

profeetan huoneen paššalle.

Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet

taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä

oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh

oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen

täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän

uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan

muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä

säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.

Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan,

aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden

helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset

hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista

työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten

äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja,

täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva

luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen

oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi

Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun,

että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.

»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi

hyödykseen.»

»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi

heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse

minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä

ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina

mieleesi, oi Fenzileh.»

»Enkö paina mieleeni jokaista sanaasi, oi viisauden lähde?» virkkoi

Fenzileh jättäen nyt kuten monestikin miehensä epäröimään, imarteliko

hän vai ivailiko. »Ja toivoni onkin, että hänen puolestaan saavat puhua

hänen tekonsa eivätkä minun mitättömät sanani, vielä vähemmin hänen

omat sanansa.»

»Allahin pään nimessä salli siis hänen tekojensa puhua ja ole itse

vaiti.»

Kun äänensävy ja Asad-ed-Dinin kopeiden kasvojen synkkä ilme saivat

vaimon hetkeksi vaikenemaan, Asad-ed-Din kääntyi.

»Tule!» sanoi hän. »Kohta on rukoilemisen hetki.» Hän asteli takaisin

kohti Kasbahin keltaista muurirykelmää, joka kohosi tuoksuvan

yrttitarhan vihreyden yläpuolella.

Hän oli pitkä, laiha mies; hartiat olivat hieman köyristyneet vuosien

taakan alla, mutta hänen kotkan-kasvoissaan oli yhä vielä käskevä

ilme, ja nuoruuden hehku piili yhä hänen tummissa silmissään. Hän

siveli miettiessään pitkää valkoista partaansa jalokivien koristamalla

kädellään, toisella hän nojasi vaimonsa pehmeänpyöreään käsivarteen,

pikemmin tottumuksesta kuin tukea hakien, koska oli yhä vielä täysissä

voimissaan.

Korkealla taivaan sinessä heidän päittensä päällä alkoi yhtäkkiä

livertää leivonen, ja yrttitarhasta kuului kyyhkysten lempeä kujerrus

ikäänkuin kiitokseksi siitä, että nyt, auringon painuessa nopeasti

mailleen ja varjojen pidentyessä, ankara helle lieveni.

Fenzileh äännähti jälleen, sointuisammin kuin ennen, mutta lausuen

sanoja, jotka olivat täynnä pahaa, hunajaan upotettua myrkkyä.

»Ah, armas herrani, nyt olet minuun suuttunut. Voi minua! Minkätähden

en voi milloinkaan neuvoa sinua omaksi kunniaksesi niinkuin sydämeni

kehoittaa minua tekemään, vaan joudun aina kokemaan kylmyyttä!»

»Älä soimaa sitä, jota rakastan», virkkoi pašša lyhyesti. »Olenhan

sanonut sen sinulle jo riittävän usein.»

Fenzileh tuli lähemmäksi, ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi,

enemmän kyyhkysten hellää kujerrusta muistuttavaksi. »Enkö siis minä

rakasta sinua, oi sieluni herra? Onko koko maailmassa sydäntä, joka

uskollisemmin kuuluu sinulle? Eikö sinun elämäsi ole minun elämäni?

Enkö ole uhrannut kaikkia päiviäni tehdäkseni onnesi täydelliseksi?

Ja torjutko sinä minut synkin ilmein, jos pelkään sinun puolestasi

hiljattain saapuneen tungettelijan vuoksi?»

»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa

pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»

»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta,

joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa

sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»

Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi,

sinä valheiden äiti!»

»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi

aiheettomassa vihassasi minua nimität.»

»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja

kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta

suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka

antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria!

Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja

maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»

»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan

menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle,

että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa

teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa

varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne

vapaiksi?»

Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina

harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli

aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat

moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt

lausui vaimolleen.

»Jokaisen vapauttamansa orjan sijaan hän toi tusinan uusia.»

»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti

siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä

rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella

tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen

sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian

rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan

kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina

näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta

voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla

ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä

tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi

islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella

kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren

toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on

syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut

tuhon omaksi?»

»Ainakin sinä olisit tyytyväinen, sinä ilkeyden lähde», murahti Asad.

»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö

ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan?

Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun

kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet

sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi

esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä,

vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»

»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen.

Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»

»En mitään, koska vain minua ivailet kieltäen rakkautesi orjaltasi.»

»Kiitos siis Allahin», virkkoi Asad. »Tule, on rukouksen hetki!»

Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh

olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt

vielä aloittaakaan.

»Sinulla on poika, oi Marzakin isä.»

»Niin on, oi Marzakin äiti», vastasi Asad.

»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on

syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on

saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»

»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton

poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa

miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi

niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»

»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani.

Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on

vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»

»Siinä erehdyt tosiaankin, oi erehdyksen äiti. Sakr-el-Bahr on se,

miksi Allah on hänet tehnyt. Hän on mitä Allah tahtoo. Hänestä tulee

mitä Allah tahtoo. Etkö vielä tiedä, että Allah on sitonut jokaisen

ihmisen kaulaan hänen kohtalonsa.»

Sitten valautui taivaan syvälle safiiripinnalle kultainen hohtelu

ilmoittaen auringonlaskua ja lopettaen tuon kiistan, jossa Fenzileh

ilmaisi yhtä merkillistä uskaliaisuutta kuin Asad kärsivällisyyttä.

Asad lähti nopeammin astelemaan kohti pihaa. Kultainen hohde häipyi

yhtä nopeasti kuin oli levinnyt, ja yö pimeni niin äkkiä kuin olisi

esirippu laskettu.

Seuraavassa purppuraisessa hehkussa hohtelivat pihamaata ympäröivät

muurit helmenharmaina. Orjien tummia hahmoja näkyi liikkuvan Asadin

saapuessa puutarhasta puolisonsa keralla, jonka kasvot olivat nyt

ohuen sinisen silkkihunnun verhoamat. Fenzileh vilahti nelikulmaisen

pihan yli häviten erääseen oviaukkoon muezzinin etäisen äänen samassa

valittaen rikkoessa hiljaisuutta lausuen šehadia —

»La illaha illa Allah! Wa Mohammed er-Rasuul Allah!»

Orja levitti maton, toinen piteli isoa hopeamaljaa, johon kolmas

kaatoi vettä. Peseydyttyään pašša käänsi kasvonsa kohti Mekkaa ja

vakuutti Allahin, armeliaan armahtavaisen, tuomiopäivän herran ykseyttä

muezzinin huudon kaikuessa minareetista toiseen.

Hänen noustessaan rukoilemasta kuului ulkoa nopeita askelia ja tuima

komennus. Paššan kaartin turkkilaiset janitšaarit, jotka olivat

liehuvissa mustissa pukimissaan melkein näkymättömät, lähtivät

liikkeelle komentoa totellen ottaakseen tulijoita vastaan.

Pihan pimeästä holviportista tuikahti valoa. Siellä häilyi lyhtyjä,

joiden sisässä, pienissä savilampuissa, paloi lampaantalin ruokkima

sydän. Asad odotti saadakseen kuulla, kuka oli tulossa, valkoisten

hohtavien portaiden päässä. Palatsin ovista ja ristikoista lankesi

valoa pihamaalle saaden marmoripinnat kimaltelemaan.

Kymmenkunta nuubialaista peitsimiestä saapui. He asettuivat riviin, ja

valoon astui komeavartaloinen, upeasti puettu Tsamanni, Asadin vesiiri.

Hänen jäljessään saapui eräs toinen hahmo puettuna rautapaitaan, joka

hiljaa kilahteli ja välkkyi hänen liikkuessaan.

»Rauha ja profeetan siunaus sinulle, oi voimallinen Asad!»

»Ja rauha sinulle, Tsamanni», kuului vastaus. »Tuotko uutisia?»

»Suuria ja mainehikkaita uutisia, sinä korkea! Sakr-el-Bahr on

palannut.»

»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen

äänensä kuului selvästi värähtävän.

Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui

varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu

nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän

sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin

niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet

olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.

Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin

lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.

»Kuulitko, Marzak?» kysyi Asad. »Sakr-el-Bahr on palannut.»

»Toivottavasti voitokkaana», valehteli poika kielevästi.

»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän

purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa

laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan

suuresta saaliista.»

»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon,

joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei

tule itse tuomaan uutista?»

»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi

vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta

kertomaan.»

»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja

orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi

Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»

Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen

Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli

merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja

kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun,

vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta

kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin,

suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt

surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian

lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta,

joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin

jalkojen eteen hänen jaettavakseen.

Kuudes luku.

Merihaukka · 第 28 / 52 题