RETKI.

Fal-joen suulla, Smithickin luona, niiden kukkuloiden varjossa, joita

kruunasi Arwenackin kaunis kartano, keinui ankkurissa hieno alus,

jota rakennettaessa oli käytetty taitavimpia mestareita ollenkaan

säästelemättä rahoja. Alus oli sopiva pitkien matkojen suorittamiseen,

ja jo päiväkausia oli puuhailtu varustettaessa sitä muonalla ja

ampumavaroilla, joten pienen pajan ja niiden muutamien mökkien

ympärillä, jotka tuon kalastajakylän muodostivat, nyt vallitsi tavaton

hälinä, ikäänkuin tulevien aikojen melkoisen liikkeen enteenä. Sir John

Killigrew näet näytti vihdoinkin alkavan päästä asiassa voitolle ja

saattoi ruveta perustamaan sinne uneksimaansa hienoa satamaa.

Tätä asiaintilaa oli melkoisesti edistänyt hänen ystävyytensä master

Lionel Tressilianin kanssa. Lionel oli kerrassaan luopunut sir

Oliverin vastarinnasta, jota viimeksimainitun yllytyksestä olivat

melkoisessa määrässä kannattaneet Truro ja Helston; olipa Lionel

mennyt niinkin pitkälle vastakkaiseen suuntaan, että oli kannattanut

sir Johnin parlamentille ja kuningattarelle lähettämiä anomuksia.

Varsin luonnollisena seurauksena oli, että samoinkuin sir Oliverin

tuota suunnitelmaa vastaan kohottama vastustus oli ollut Arwenackin

ja Penarrow'n välisen vihamielisyyden aiheena, samoin oli Lionelin

kannatus hänen ja sir Johnin välille syntyneen vankan ystävyyden

juurena.

Jos Lionelilta puuttuikin veljen terävää älyä, hän korvasi tuon

puutteen oveluudellaan. Hän käsitti, että vaikka Helston ja Truro

ja Tressilianin tilukset voivatkin joskus tulevaisuudessa joutua

kärsimään paljon suotuisammassa asemassa olevan sataman kehittymisestä,

ei kuitenkaan voinut niin käydä hänen eläessään; hänen asianaan oli

sillävälin saada sir John avustamaan itseään Rosamund Godolphinia

kosittaessa. Jos asia toteutuisi, niin Godolphinin kartanon maat

tulisivat hänen tiluksiinsa liitettäviksi, ja tämä heti saavutettava

varma voitto korvasi master Lionelille hyvinkin tulevaisuudessa

mahdollisesti tapahtuvan menetyksen.

Olisi kuitenkin väärin otaksua, että Lionelin kosinta oli siitä lähtien

sujunut helposti ja vaivattomasti. Godolphinin kartanon valtijatar ei

osoittanut hänelle minkäänlaista suopeutta, ja saatuaan pyyntöjensä

nojalla sir Johnilta luvan seurata hänen sisartaan Ranskaan, missä

viimeksimainitun miehen oli määrä toimia Englannin lähettiläänä,

Rosamund iloitsi ennen kaikkea siitä, että vapautui mainitun kosinnan

ikävyydestä. Sir John oli hänen veljensä kuoltua jälleen tullut hänen

arvovaltaiseksi holhoojakseen.

Master Lionel elää jurotteli edelleen hänen poissaollessaan, mutta

lähti sitten hänkin Cornwallista maailmaa katselemaan sir Johnin hänen

ilokseen vakuutettua, että suunnitelma lopulta varmasti toteutuu. Hän

vietti joitakin aikoja Lontoon hovissa, missä hän ei kumminkaan näytä

kovin menestyneen, ja lähti sitten Ranskaan osoittamaan kunnioitustaan

sille naiselle, joka oli hänen sydämensä kaipauksen esineenä.

Master Lionelin vääjäämättömyys, hänen vaatimaton kosintansa, hänen

uuttera palvontansa alkoi vihdoin häivyttää pois neidon vastustusta

niinkuin pisaroina putoava vesi kuluttaa kiveä. Rosamund ei kumminkaan

voinut unohtaa, että master Lionel oli sir Oliverin veli, sen miehen

veli, jota hän oli rakastanut, ja sen miehen veli, joka oli surmannut

hänen oman veljensä. Heidän välillään oli niinmuodoin kaksi estettä:

hänen vanhan rakkautensa haamu ja Peter Godolphinin veri.

Näistä seikoista Rosamund huomautti sir Johnille palattuaan Cornwalliin

oltuaan poissa melkein kaksi vuotta. Hän huomautti tämän asiantilan

olevan syynä siihen, että hänen ja Lionel Tressilianin välinen

avioliitto oli mahdoton.

Sir John ei ollut samaa mieltä. »Kuulehan, ystäväiseni» sanoi hän,

»meidän täytyy ajatella tulevaisuuttasi. Sinä olet nyt täysi-ikäinen ja

vastaat itse teoistasi. Mutta naisen ja aatelisnaisen ei ole hyvä olla

yksinään. Niin kauan kuin minä olen elossa ja Englannissa, kaikki on

hyvin. Sinä voit viipyä täällä Arwenackissa kuinka kauan tahansa, ja

luulenpa tosiaan, että teit viisaasti poistuessa yksinäisestä kodistasi

Mutta muista, että sama yksinäisyys jälleen sinua odottaa, kun minä en

ole enää täällä.»

»Minä pitäisin yksinäisyyttä parempana kuin sitä kumppanuutta, johon

tahdotte minut pakottaa», vastasi Rosamund.

»Kiittämätöntä puhetta!» huomautti sir John »Sillä tavallako palkitset

nuoren miehen palavan kiintymyksen, hänen kärsivällisyytensä,

ystävällisyytensä ja kaiken muun?»

»Hän on Oliver Tressilianin veli», kuului vastaus.

»Eikö hän ole jo riittävästi kärsinyt senvuoksi? Eikö ole mitään määrää

sillä hinnalla, joka hänen on maksaminen veljensä synneistä? Ota muuten

huomioon, etteivät he itse asiassa ole veljeksetkään, vaan velipuolet».

»Sittenkin liian läheistä sukua», virkkoi Rosamund. »Jos tahdotte saada

minut naimisiin, pyydän teitä etsimään itselleni toisen sulhasen.»

Tuohon sir John vastasi, ettei parempaa sulhasta voinut löytää,

huomautti siitä, että tilukset sijaitsivat vieretysten ja että niiden

yhdistäminen olisi erittäin hyvä ja edullinen asia.

Sir John oli vääjäämätön, ja hänen vääjäämättömyytensä lisääntyi,

kun hän alkoi suunnitella uutta merillelähtöä. Hänen omatuntonsa ei

sallinut hänen nostaa ankkuria, ennenkuin oli saattanut Rosamundin

avioliiton suojaan, Lionel oli hänkin vääjäämätön, tyynellä, melkein

huomaamattomaksi tekeytyvällä tavallaan, joka ei milloinkaan rasittanut

Rosamundin kärsivällisyyttä ja oli niin muodoin sitäkin vaikeampi

vastustaa.

Lopulta Rosamund taipui näiden kahden miehen tahdon pakottaessa ja

teki sen niin auliisti kuin suinkin voi, päättäen poistaa sydämestään

ja ajatuksistaan sen ainoan esteen, jota oli suorastaan hävennyt

mainita sir Johnille. Asia oli se, että kaikesta huolimatta rakkaus sir

Oliveriin yhä hänessä eli. Se oli tosin masennettu, kunnes hän itsekään

ei kyennyt tuntemaan sitä siksi, mikä se todella oli. Mutta hän yllätti

itsensä usein ja ikävöiden häntä ajattelemasta, havaitsi vertaavansa

häntä veljeen, ja vaikka olikin kehoittanut sir Johnia etsimään

Lionelin sijaan jonkun toisen sulhasen, hän tiesi varsin hyvin, että

jokaisen hänen eteensä tuodun kosijan täytyi ehdottomaksi vahingokseen

alistua samaan vertailuun.

Kaikkea tuota hän piti omana virheenään. Turhaan hän vitsoi mieltänsä

muistuttelemalla, että sir Oliver oli Peterin murhaaja. Ajan kuluessa

hän huomasi puolustelevansakin entistä rakastajaansa; hän myönsi,

että Peter oli hänet tekoon pakottanut, että sir Oliver oli hänen,

Rosamundin vuoksi sietänyt Peterin toistuvia solvauksia, kunnes

hänenkin inhimillinen kärsivällisyytensä oli vihdoin jännittynyt

äärimmilleen ja hän oli toisen iskujen sietämiseen väsyneenä vihastunut

ja iskenyt vuorostaan.

Rosamund halveksi itseään tällaisten ajatustensa vuoksi, mutta ei

sittenkään voinut niistä luopua. Hän kykeni toimimaan ankarasti —

todisteena oli Oliverin Berberiasta hänelle lähettämän kirjeen tuleen

heittäminen — mutta ajatuksiaan hän ei osannut vallita, ja hänen

ajatuksensa osoittautuivat usein hänen tahtonsa kavaltajiksi. Hänen

sydämessään asui Oliveriin kohdistuva kaipaus, jota hän ei kyennyt

tukahduttamaan, ja olipa siellä se toivokin, että hän kerran tulisi

takaisin, vaikka Rosamund hyvin ymmärsi, ettei voinut sellaisesta

takaisintulosta mitään odottaa.

Lopullisesti tuon toivon kumotessaan sir John menetteli viisaammin

kuin arvasikaan. He eivät olleet Oliverin katoamisen jälkeen kuulleet

hänestä mitään, ennenkuin Pitt saapui Arwenackiin mukanaan hänen

kirjeensä ja tarinansa. He olivat kuulleet, samoinkuin kaikki muut,

merirosvosta Sakr-el-Bahrista, mutta eivät olleet suinkaan yhdistäneet

häntä Oliver Tressilianiin. Nyt, Pittin todistuksen vakuutettua heidän

samuutensa, oli helppo asia saada tuomioistuimet julistamaan hänet

kuolleeksi ja myöntämään Lionelille hänen himoitsemansa perinnön.

Tuo ei Rosamundille paljoa merkinnyt. Mutta tärkeä seikka oli, että

oikeus oli julistanut sir Oliverin kuolleeksi ja että hän tosiaankin

tulisi joutumaan siihen asemaan, jos milloinkaan palaisi Englantiin.

Se sammutti Rosamundista omituisen toivottoman ja melkein salatajuisen

toivon, että sir Oliver vielä tulisi takaisin. Niin se kenties

auttoi häntä käymään kohti sir Johnin välttämättä hänen varalleen

suunnittelemaa tulevaisuutta ja hyväksymään sen.

Hänen kihlauksensa julkaistiin, ja ellei hän ollutkaan hellästi

rakastava, niin ainakin taipuisa ja leppeä morsian. Lionel oli

tyytyväinen. Hän ei voinut hyvällä syyllä vaatia enempää asiain

tässä vaiheessa, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se jokaisessa

rakastavaisessa elävä vakaumus, että tilaisuuden ja ajan tullen

voisi herättää vastarakkautta. Ja tunnustettava onkin, että Lionel

jo heidän kihlauksensa aikana tavallaan todisti tuon vakaumuksensa

oikeutusta. Rosamund oli ollut yksinään, ja Lionel häivytti

hänen yksinäisyyden-tuntonsa täydellisesti hänelle antautumalla;

hänen pidättyväisyytensä ja hänen varovainen, melkeinpä kavala

luikertamisensa pitkin uraa, jonka joku kömpelömpi olisi kulkenut

yhdellä hyppäyksellä, teki heidän kumppanuutensa mahdolliseksi ja

Rosamundille erinomaisen mieluisaksi. Näillä perusteilla hänen

kiintymyksensä alkoi vähitellen versoa, ja nähdessään heidät toistensa

seurassa ja erinomaisen hyvinä ystävinä sir John iloitsi viisaudestaan

ja jatkoi hienon aluksensa — _Hopeahaikaran_ — varustamista

suunniteltua matkaa varten.

Niin oli kulunut aika, kunnes oli vain viikko vihkiäisiin, ja sir

John oli nyt ylen kärsimätön. Vihkiäiskellojen piti olla hänen

lähtömerkkinään: niiden vaiettua piti _Hopeahaikaran_ levittää

purjeensa.

Oli kesäkuun ensimmäisen päivän iltapuoli; iltakellojen ääni oli

häipynyt ilmoilta, ja kynttilöitä sytytettiin Arwenackin suureen

ruokasaliin, missä hääseuran oli määrä nauttia illallista. Seura

oli vähälukuinen. Siihen kuuluivat vain sir John, Rosamund ja

Lionel, joka oli viipynyt talossa sen päivän, sekä lordi Henry Goade

— kronikoitsijamme — kuningattaren käskynhaltija Cornwallissa,

puolisoineen. Viimeksimainitut olivat sir Johnin vieraina ja heidän

piti jäädä vielä viikoksi Arwenackiin voidakseen kunnioittaa

läsnäolollaan tulevia häitä.

Talossa vallitsi vilkas liike, koska oli varustettava matkaan sir

Johnia ja hänen holhokkiansa, jälkimmäistä avioliittoon, edellistä

tuntemattomille merille. Tornikammiossa oli tusinan verran

ompelijattaria neulomassa morsiamen kapioita samaisen Sally Pentreathin

johdolla, joka oli yhtä innokkaasti varustanut kapalovaatteita

Rosamundia tähän maailmaan odotettaessa.

Samana hetkenä, jona sir John vei vieraansa pöytään, sir Oliver

Tressilian astui maihin tuskin peninkulman päässä.

Hän oli pitänyt viisaampana olla kiertämättä Pendennis Pointia ja oli

laskenut ankkurin tuon niemen länsipuolella Swanpoolin lahdessa, illan

varjojen tihentyessä. Hän oli laskenut vesille kaksi laivavenhettä

ja oli kuljettanut maihin suunnilleen kolmekymmentä miestä. Venheet

olivat suorittaneet matkan vielä kaksi kertaa, kunnes sata merisissiä

seisoi rivissä vieraalla rannalla. Toinen sata jätettiin alukseen

sitä vartioimaan. Hän otti niin suuren määrän miehiä retkelle, jonka

olisi voinut suorittaa neljänneksellä tuosta määrästä, jotta ehdoton

enemmistö tekisi turhan verenvuodatuksen tarpeettomaksi.

Kenenkään näkemättä hän johti heidät rinnettä ylöspäin kohti Arwenackia

nyt jo pimeänä iltahetkenä. Kotimaan kamaralla asteleminen oli saada

kyynelet nousemaan hänen silmiinsä. Kuinka tuttu olikaan se polku, jota

hän empimättä kulki, kuinka tuttu jokainen pensas ja kivi, jonka ohi

hän kulki äänettömän joukkonsa seuratessa hänen kintereillään. Kukapa

olisi osannut sanoa hänen näin palaavan? Kukapa olisi silloin, kun hän

oli nuoruudessaan temmeltänyt täällä koirineen ja lintuluikkuineen,

arvannut, että hän kerran hiipisi yön hetkenä yli näiden rantasärkkien

johtaen uskottomien laumaa hyökkäykseen sir John Killigrew'n kartanoa

vastaan?

Tuollaiset ajatukset herättivät hänessä heikkoutta, mutta hän toipui

kohta ajatellessaan jälleen kaikkea viattomasti kärsimäänsä ja kaikkea

sitä, mitä oli tullut kostamaan.

Ensin Arwenackiin sir Johnin ja Rosamundin luo pakottamaan heitä

vihdoinkin kuulemaan totuutta ja sitten

Penarrow’n kartanoon vaatimaan tilille Lionelia. Sellainen oli

suunnitelma, joka lämmitti häntä, voitti hänen heikkoutensa ja kannusti

häntä auttamattomasti eteen- ja ylöspäin kukkulan huipulla sijaitsevaa

linnoitettua kartanoa kohti.

Jykevä raudoitettu portti oli kiinni, kuten hän oli edellyttänytkin

näin myöhäisenä hetkenä. Hän koputti, ja kohta avautui sivuportti ja

tuli näkyviin lyhty. Samassa lyhty sinkosi syrjään, ja sir Oliver

hyppäsi pihalle. Tarttuen portinvartijan kurkkuun hän esti miestä

mitään virkkaamasta ja antoi hänet miestensä haltuun, jotka heti

pistivät kapulan hänen suuhunsa.

Sitten he kulkivat äänettöminä sivuportin mustasta aukosta avaralle

pääkäytävälle. Sir Oliver johti heitä melkein juoksujalkaa kohti

korkeita ikkunoita, joista virtaava kultainen valo näytti kutsuen

heille vilkkuvan.

Eteishallissa kohtaamiansa palvelijoita he käsittelivät yhtä nopeasti

ja äänettömästi kuin portinvartijaa, ja heidän liikkeensä olivat niin

joutuisat ja varovaiset, ettei sir John vieraineen aavistanutkaan hänen

tuloansa, ennenkuin ruokasalin ovi temmattiin äkkiä auki.

Heidän eteensä avautuva näky sai heidät hetkeksi sanattoman

hämmästyksen ja hämmingin valtaan. Lordi Henry kertoo aluksi

otaksuneensa kysymyksessä olevan jonkin naamioilveen, jonkin

yllätyksen, jonka olivat morsiusparille valmistaneet sir Johnin

alustalaiset tai Smithickin ja Penycumwickin asujaimet, ja kertoo

lisäksi saaneensa tuohon otaksumaan tukea siitä seikasta, ettei

huoneeseen tunkeutuneiden muukalaisten laumassa näkynyt välkkyvän

ainoatakaan asetta. Vaikka he näet saapuivatkin täysissä varuksissa,

olivat kaikki aseet piilossa, johtajan käskystä. Mitä oli tehtävä,

oli tehtävä paljain käsin ja verta vuodattamatta. Sellainen oli

Sakr-el-Bahrin määräys, ja Sakr-el-Bahrin sanaa oli toteltava.

Hän itse seisoi etumaisena noiden ruskeapintaisten miesten joukossa,

joiden vaatteissa nähtiin kaikki sateenkaaren värit ja joiden päitä

peittivät erilaisin vivahduksin hohtelevat turbaanit. Hän silmäili

pöytäseuraa kiukkuisen äänettömästi, ja ylen hämmästynyt seura katseli

tuota turbaanipäistä jättiläistä, jonka käskevät kasvot olivat

tummuneet mahonginvärisiksi, jolla oli musta kaksijakoinen parta ja

mustain kulmakarvojen alta teräksenä välkkyvät omituisen vaaleat silmät.

Niin oltiin hetkinen aivan hiljaa, ja sitten vaipui Lionel Tressilian

syvään huoaten taaksepäin tuolissaan ikäänkuin siihen menehtyen.

Agaattisilmät suuntasivat häneen tuiman katseensa armottomasti

hymyillen.

»Huomaan ainakin sinun minut tuntevan», virkkoi Sakr-el-Bahr syvällä

äänellään. »Olinkin varma siitä, että veljenrakkaus kykenisi katsomaan

ajan ja vaatetuksen luomain muutosten läpi.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen laihoihin mustanpuhuviin

kasvoihinsa levisi syvä puna ja hänen huulilleen kohosi kirous.

Rosamund istui yhä kuin kauhun hyytämänä katsellen sir Oliveria

avartunein silmin, käsien kouristuksentapaisesti puristaessa

pöydänkantta. Hekin tunsivat hänet nyt ja käsittivät, ettei ollut

kysymyksessä mikään naamioilve. Sir John arvasi heti, että jotakin

kaameata oli tapahtumassa, mutta ei voinut arvata, mitä tuo jokin oli.

Berberian merisissit kävivät nyt ensimmäistä, kertaa Englannissa.

Heidän kuuluisa retkensä Irlannin Baltimoreen tapahtui vasta

suunnilleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

»Sir Oliver Tressilian!» huudahti Killigrew, ja lordi Henry Goade

toisti kaikuna »Sir Oliver Tressilian» lisäten: »Totisesti!»

»Ei sir Oliver Tressilian», kuului vastaus, »vaan Sakr-el-Bahr,

merten vitsaus, kristikunnan kauhu, se hurja merisissi, joksi

teidän valheenne, ahneutenne ja vääryytenne ovat tehneet entisen

cornwallilaisen aatelismiehen.» Hänen syyttävä eleensä koski heitä

kaikkia. »Nyt näette minut tässä merihaukkoineni esittämässä jo aikoja

sitten maksettavaksi eräytynyttä laskua.»

Omia näkemiään kuvaillen lordi Henry sitten kertoo, kuinka sir John

hyppäsi sieppaamaan seinältä asetta, kuinka Sakr-el-Bahr haukahti

yhden ainoan arabiankielisen sanan ja kuinka tuon sanan kuultuaan

puoli tusinaa hänen notkeita neekereitään kävi kiinni sir Johniin kuin

vinttikoirat jänikseen ja painoi hänet permantoon.

Lady Henry kiljaisi; hänen miehensä ei näytä tehneen mitään, tai

pakottaa vaatimattomuus häntä olemaan asiasta mitään mainitsematta.

Rosamund, jonka huulistakin oli veri väistynyt, katseli häntä yhä;

Lionel kauhun valtaamana peitti kasvonsa käsiinsä. Kaikki odottivat

näkevänsä jonkin kaamean verityön tulevan suoritetuksi kylmästi ja

tunteettomasti kuin kukolta niskoja nurin väännettäessä. Mutta mitään

sellaista ei tapahtunut. Merisissit vain käänsivät sir Johnin suulleen,

vetivät hänen ranteensa selkäpuolelle ja sitoivat ne. Tehtyään tuon

nopeasti, äänettömästi ja taitavasti he jättivät hänet.

Sakr-el-Bahr katseli heidän työtään kiukkuisesti hymyilevin silmin.

Kun se oli tehty, hän virkkoi jälleen jotakin osoittaen Lionelia, joka

hypähti seisaalleen äkkinäisen kauhun vallassa, hurjasti kiljaisten.

Notkeat ruskeat käsivarret ympäröivät hänet kuin joukko käärmeitä. Hän

kohosi voimattomana ilmaan ja hänet kannettiin pois. Hetkisen hän oli

turbaanipäisen veljensä välittömässä läheisyydessä. Luopion silmät

iskivät noihin kalpeihin, kauhunjäykistämiin kasvoihin kuin kaksi

tikaria. Sitten hän harkiten ja muslimien tapaa noudattaen sylki niihin.

»Pois!» ärjäisi hän, eteishallissa olevat merisissit antoivat tietä, ja

Lionel häipyi huoneessa olevien näkyvistä.

»Mitä murhatyötä suunnittelettekaan?» huudahti sir John vääjäämättä.

Hän oli noussut ja seisoi vihaisen arvokkaana siteissään.

»Aiotteko murhata oman veljenne samoinkuin minun veljeni?» kysyi

Rosamund puhuen nyt ensimmäisen kerran ja nousten puhuessaan; samalla

levisi vieno puna hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hän näki sir Oliverin

värähtävän, näki ivallisen, nauttivan vihan ilmeen häviävän hänen

kasvoistaan, jotka olivat hetken aivan ilmeettömät. Sitten niihin nousi

uusi vihainen päättäväisyys. Rosamundin sanat olivat muuttaneet hänen

aikomustensa suuntaa. Ne saivat hänet synkän, tuiman raivon valtaan.

Ne vaiensivat selitykset, joita hän oli tullut antamaan; hän halveksi

lausua niitä tuon häväistyksen jälkeen.

»Näyttää siltä, että rakastatte tuota — penikkaa, tuota, joka oli

aikoinaan veljeni», virkkoi hän ivallisesti. »Haluaisinpa tietää,

rakastatteko häntä vielä sitten, kun paremmin häneen tutustutte. Vaikka

eihän minua nainen ja hänen rakkautensa voine mitenkään hämmästyttää.

Olen kumminkin utelias näkemään — utelias näkemään.» Hän nauroi. »Minä

aion hankkia itselleni suloisen koston. En tahdo teitä erottaa — en

juuri nyt.»

Hän siirtyi Rosamundin luo. »Tulkaa te minun kanssani, lady», käski hän

ojentaen kätensä.

Tänä hetkenä näyttää lordi Henry ryhtyneen turhiin toimiin.

»Silloin», kirjoittaa hän, »minä heittäydyin väliin suojellakseni

neitoa. 'Sinä koira', huusin minä, 'sinä joudut tästä kärsimään!'

'Kärsimään?' virkkoi hän ivaillen minua pitkällä naurullaan. 'Minä olen

jo kärsinyt. Siitä syystä olenkin täällä.'

'Ja joudut kärsimään vieläkin, sinä kirottu merirosvo!' varoitin minä.

'Joudut kärsimään tästä solvauksesta, niin totta kuin Jumala elää!'

'Joudunko?' kysyi hän erittäin tyynesti ja synkästi. 'Ja kuka minua

kurittaa, jos saan kysyä?'

'Minä, sir', ärjyin minä ankaran kiukun valtaan joutuneena.

'Sinä? ivaili hän. 'Sinäkö kävisit Merihaukan kimppuun? Sinä? Sinä

pyylevä peltopyy! Pois tieltä! Älä estä minua!'»

Lordimme kertoo sir Oliverin jälleen lausuneen lyhyen arabiankielisen

komentosanansa, jonka kuultuaan mustaihoiset sieppasivat kuningattaren

käskynhaltijan syrjään ja sitoivat hänet kiinni tuoliin.

Sir Oliver ja Rosamund seisoivat nyt vastakkain — vastakkain viiden

pitkän vuoden kuluttua, ja sir Oliver käsitti koko tuona aikana

varmasti aavistaneensa tällaisen kohtauksen joskus tulevaisuudessa

tapahtuvan.

»Tule, lady», käski hän ankarasti.

Rosamund katseli häntä hetkisen, syvät siniset ja kirkkaat silmät vihaa

ja inhoa uhkuen. Sitten hän tempasi salamannopeasti pöydältä veitsen

ja yritti iskeä sen hänen sydämeensä. Mutta sir Oliverin käsi oli yhtä

sukkela, se tarttui hänen ranteeseensa, ja veitsi putosi kilisten

permannolle tyhjin toimin.

Rosamund huokasi väristen, siten ilmaisten samalla kertaa omaan

tekoonsa ja häntä pitelevään mieheen kohdistuvat inhontunteensa.

Tuo kauhu kasvoi yhä, kunnes valtasi hänet kerrassaan ja hän vaipui

pyörtyneenä sir Oliverin rintaa vasten.

Sir Oliverin kädet kiertyivät vaistomaisesti hänen ympärilleen, ja

niin hän piteli häntä hetken palauttaen mieleensä aikaa, jolloin hän

oli viimeksi nojannut hänen rintaansa eräänä iltana enemmän kuin

viisi vuotta sitten Godolphinin kartanon harmaan seinämuurin varjossa

virran yläpuolella. Kuka profeetta olisikaan kyennyt hänelle sanomaan,

että seuraavalla kerralla asiat olisivat näin? Kaikki oli outoa ja

uskomatonta, kuin jonkin sairaan mielen haaveunta. Mutta kaikki oli

totta, ja Rosamund oli jälleen hänen sylissään.

Hän tarttui kiinni vyötäröihin, kohotti neidon väkeville hartioilleen

kuin kevyen kantamuksen ja kääntyi lähtemään. Hänen tehtävänsä

Arwenackissa oli suoritettu — oli suoritettu enemmänkin kuin hän oli

suunnitellut, ja myöskin hieman vähemmän.

»Pois, pois!» huusi hän sisseilleen, ja niin he kiiruhtivat matkaan

yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin olivat tulleet, kenenkään

yrittämättä äänelläänkään heitä estää.

Eteishallin ja pihan läpi virtasi heidän joukkonsa, urkeni ulos ja

alkoi kulkea pitkin kukkulan lakea ja sitten rinnettä alas rantaan,

missä heidän venheensä olivat odottamassa. Sakr-el-Bahr liikkui niin

kevyesti kuin olisi hänen olallaan makaava pyörtynyt nainen ollut vain

hartioille heitetty viitta. Hänen edellään kulki puoli tusinaa hänen

miehiänsä kantaen hänen sidottua veljeään, jolla oli kapula suussa.

Oliver pysähtyi yhden ainoan kerran, ennenkuin he laskeutuivat

Arwenackin kukkuloilta. Hän pysähtyi katselemaan kimaltelevan veden

yli kohti puita, jotka peittivät Penarrow'n hänen näkyvistään. Kuten

tiedämme, oli hänen tarkoituksensa ollut käydä kotona. Mutta käynti

oli nyt tarpeeton, ja hän tunsi mielessään pistävää pettymystä, himoa

päästä näkemään jälleen kotiansa. Hänen ajatustensa suunta kuitenkin

muuttui, sillä samassa saapui kaksi hänen upseeriansa, Othmani ja Ali,

jotka olivat toisilleen kuiskutelleet. Hänet saavutettuaan Othmani

laski kätensä hänen käsivarrelleen ja viittasi kohti Smithickistä ja

Penycumwickista vilkkuvia valoja.

»Herra», huudahti hän, »tuolla on varmaan poikia ja tyttöjä, joista

saisimme oivat hinnat orjatorillamme.

»Epäilemättä», virkkoi Sakr-el-Bahr tuskin häntä kuunnellen, melkein

kokonaan antautuneena kaipauksensa valtaan.

»Mitäpä, jos ottaisin viisikymmentä oikeauskoista ja tekisin sinne

retken? Se olisi helppo asia, sillä he eivät varmaankaan aavista meidän

täälläoloamme.»

Sakr-el-Bahr heräsi mietteistään. »Othmani», sanoi hän, »oletko

mieletön, oikea mielettömien isä! Pitäisihän sinun muuten jo tietää,

että ne, jotka kuuluvat omaan heimooni, siihen maahan, josta olen

kotoisin, ovat minulle pyhät. Täältä me emme ota enempää orjia kuin

meillä jo on. Eteenpäin siis, Allahin nimessä!»

Mutta Othmani ei vaiennut vieläkään. »Eikö siis tämän tuntemattomien

merten yli kaukaiseen uskottomien maahan tekemämme retken korvauksena

ole mikään muu kuin nämä kaksi vankia? Onko tällainen retki

Sakr-el-Bahrin arvoinen?»

»Jätä se asia Sakr-el-Bahrin päätettäväksi», kuului lyhyt vastaus.

»Mutta ottakaa huomioon, herra, vielä eräs toinen seikka. Kuinka

tulee paššamme, kuuluisa Asad-ed-Din, sinua tervehtimään, jos palaat

tuoden näin laihan saaliin? Millaisia kysymyksiä hän tulee sinulle

esittämään, ja mitä tulet sinä vastaamaan saatettuasi kaikkien näiden

oikeauskoisten hengen vaaranalaiseksi merillä näin pienen voiton

vuoksi?»

»Kysyköön hän, mitä tahtoo; minä vastaan hänelle, mitä tahdon, Allahin

mieleenjohdatuksen mukaan. Eteenpäin, sanon minä!»

Niin mentiin eteenpäin, Sakr-el-Bahr tajuamatta paljoakaan muuta kuin

olkapäällä lepäävän ruumiin lämmön, ja rajun tunteittenkuohun vuoksi

tietämättä sitäkään, kiihtikö tuo häntä rakkauteen vai vihaan.

He saapuivat rannalle ja alukseen, jota ei vieläkään ollut kukaan

huomannut. Tuuli oli raikas, ja he lähtivät heti matkaan. Auringon

laskiessa heistä ei näkynyt enempää merkkiä kuin oli näkynyt

auringon noustessa, ei ollut parempaa tietoa heidän meno- kuin

tuloreitistäänkään. Oli kuin he olisivat pudonneet pilvistä iltahetkenä

Cornwallin rannalle, ja ainoastaan heidän nopeiden, hiljaisten

askeltensa jälki, ainoastaan Rosamundin ja Lionelin poissaolo osoitti,

ettei asia ollut vain sen näkijöiden unta.

Sakr-el-Bahr sijoitti Rosamundin laivan perässä olevaan hyttiin pitäen

huolta siitä, että käytävään johtava ovi oli suljettuna. Lionelin

hän oli käskenyt sulkea pimeään komeroon kannen alle ajattelemaan

osakseen tullutta rangaistusta, kunnes hänen veljensä ratkaisisi hänen

kohtalonsa — siinä suhteessa luopiomme näet ei ollut vielä tehnyt

päätöstä.

Hän itse makasi sinä yönä tähtien alla ja ajatteli monia asioita. Eräs

niistä, jolla on jonkinlainen merkitys tarinassamme, joskaan se ei

luultavasti ollut hänen ajatuksissaan ollenkaan huomattavalla sijalla,

oli Othmanin lausumien sanojen aiheuttama. Kuinka tulisi tosiaankin

Asad häntä tervehtimään, jos hän palaisi Algieriin voimatta näyttää

tämän pitkän ja kaksi sataa oikeauskoista soturia vaaraan saattaneen

retken tuloksena muuta kuin kaksi vankia, jotka hän sitäpaitsi aikoi

pitää itse? Kuinka tulisivatkaan käyttämään asiaa hyväkseen hänen

algierilaiset vihamiehensä ja Asadin sisilialainen puoliso, joka vihasi

häntä niin kiihkeästi kuin voi vihata ainoastaan se, jonka kaunaa

kasvattaa kateuden hedelmällinen maaperä?

Tuo lienee kannustanut häntä viileänä aamuhetkenä erittäin uskallettuun

ja hurjaan yritykseen, jonka sallimus lähetti hänen tielleen

korkeamastoisen, kotimatkalla olevan hollantilaisen aluksen muodossa.

Hän kävi ajamaan sitä takaa, vaikka tiesi, etteivät hänen sissinsä

olleet perehtyneet tällaiseen taisteluun ja että he olisivat epäröineet

siihen käydä kenenkään toisen johdossa. Mutta Sakr-el-Bahrin tähti oli

tähti, joka ei milloinkaan johtanut muuhun kuin voittoon, ja heidän

luottamuksensa häneen, Allahin peitseen, voitti kaikki epäilykset,

joita vieraassa aluksessa ja tuntemattomalla merellä oleminen saattoi

heihin luoda.

Lordi kuvailee tätä taistelua erittäin seikkaperäisesti Jasper Leigh'n

hänelle kertomien yksityiskohtain nojalla. Se ei kuitenkaan eroa

missään tärkeässä kohdassa muista meritaisteluista, ja tarkoitukseni

ei ole rasittaa teitä sellaisilla kertomuksilla. Riittää, kun

sanon, että taistelu oli jäykkä ja tuima, että molemmat taistelevat

puolet menettivät paljon miehiä ja että tykit näyttelivät siinä

vähäpätöistä osaa, koska Sakr-el-Bahr, miestensä laadun tuntien,

kiiruhti viemään heitä käsikähmään. Hän pääsi tietenkin voitolle, kuten

hänen aina täytyi välttämättä päästä voitolle persoonallisuutensa

ja henkilökohtaisen esimerkkinsä nojalla. Hän hyökkäsi ensimmäisenä

hollantilaiseen alukseen, rautapaita yllään ja suurta käyrämiekkaansa

heiluttaen, ja hänen miehensä riensivät hänen jäljessään huutaen hänen

nimeään ja Allahin nimeä yhtaikaa.

Hän hyökkäsi aina niin tuimasti, että sama kiihko tarttui hänen

seuraajiinsakin. Niin kävi tälläkin kertaa, ja ovela hollantilainen

tuli huomaamaan, että tämä pakanajoukko oli yksi ruumis, jonka aivoina

ja sieluna oli hän. He kävivät joukoittain kiivaasti hänen kimppuunsa

tahtoen iskeä hänet maahan, maksoi mitä maksoi, melkein vaistomaisesti

arvaten, että jos hän kaatuisi, voitto voisi helposti olla heidän.

Ja lopulta he onnistuivatkin. Hollantilaisen peitsi mursi muutamia

hänen rautapaitansa silmukoita iskien häneen lihahaavan, joka häneltä

itseltään jäi huomaamatta taistelun tuoksinassa; hollantilainen

miekka keksi siten syntyneen murtuman ja kaatoi hänet verta vuotavana

kannelle. Mutta hän hoiperteli seisaalleen, koska tiesi yhtä hyvin kuin

hekin kaiken olevan mennyttä, jos hän kaatuisi.

Aseenaan lyhyt kirves, jonka oli löytänyt kannelta siihen kaatuessaan,

hän raivasi itselleen tien laivankaiteen luo, nojasi siihen selkänsä

ja innosti miehiään kähein äänin, aavemaisen kalpeana ja haavasta

virtaavan veren tahrimana, kunnes voitto oli heidän — ja niin kävi

onneksi varsin pian. Ja sitten, ikäänkuin häntä olisi tukenut enää vain

hänen tahdonvoimansa, hän lyykähti kaidepuun viereen kasaantuneiden

kaatuneiden ja haavoittuneiden joukkoon.

Hänen sissinsä kantoivat murheen murtamina hänet takaisin omaan

alukseen. Jos hän kuolisi, niin heidän voittonsa olisi tosiaankin

mitätön. He laskivat hänet vuoteelle, joka oli sijoitettu laivan

keskiosaan, jottei keinunta liiaksi tuntuisi. Maurilainen välskäri

tuli häntä hoitamaan ja sanoi haavan vaaralliseksi, mutta ei niin

vaaralliseksi, että oli luovuttava kaikesta toivosta.

Tuo lausunto tyynnytti sissien mieltä siinä määrin kuin he toivoivat.

Suuri puutarhuri ei suinkaan voinut vielä poimia niin tuoksuvaa kukkaa

Allahin yrttitarhasta. Armahtavaisen täytyi säästää Sakr-el-Bahria

tuottamaan islamille yhä enemmän kunniaa.

He olivat kuitenkin ehtineet Gibraltarin salmeen, ennenkuin hänen

kuumeensa alkoi vähentyä ja hän tuli täysin tajuihinsa saadakseen

kuulla sen uhkarohkean taistelun loppuvaiheista, johon hän oli nämä

profeetan lapset johtanut.

Othmani kertoi hänelle hollantilaisen aluksen uivan heidän

vanavedessään, Alin ja muutamien muiden olevan sen kannella ja ohjaavan

sitä karakin jäljessä, jota yhä johti kristitty koira Jasper Leigh.

Kuultuaan saaliin arvon, saatuaan tietää, että lukuunottamatta kannen

alle suljettuja sataa hyvärakenteista miestä, jotka voitiin myydä

orjiksi markkinoilla, oli lastina kultaa ja hopeaa, helmiä, ambraa,

mausteita ja norsunluuta, puhumattakaan sellaisista vähäpätöisemmistä

tavaroista kuin upeista silkkivalmisteista, joiden vertaisia ei

ole milloinkaan merillä nähty, Sakr-el-Bahr käsitti, ettei hänen

vuodattamansa veri ollut mennyt hukkaan.

Kunhan hän ehtisi Algieriin mukanaan nämä kaksi alusta, jotka oli

vallattu Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja joista toinen oli

rikasta lastia kuljettava kauppalaiva, uiva aarrekammio, niin hänen

ei tarvitsisi paljoakaan pelätä, mitä hänen vihamiehensä ja viekas

sisilialainen nainen olivat hänen poissaollessaan häntä vastaan

juonitelleet.

Sitten hän tiedusteli, kuinka oli englantilaisten vankien laita, ja

hänelle kerrottiin Othmanin ottaneen heidät hoitoonsa ja jatkaneen

Sakr-el-Bahrin itsensä heille alun pitäen määräämää kohtelua.

Sakr-el-Bahr oli tyytyväinen ja vaipui hyvään, parantavaan uneen

hänen seuralaistensa yläkansilla kiittäessä Allahia, armahtavaista

armeliasta, tuomiopäivän herraa, joka yksin on kaikkiviisas ja

kaikkitietävä.

Viides luku.