Samana iltana oli Jasper Leigh vallatun espanjalaisen aluksen hytissä
vastapäätä Sakr-el-Bahria. Merisissin jättiläismäiset nuubialaiset
olivat hänet sinne kuljettaneet.
Sakr-el-Bahr ei ollut vielä sanonut, mitä aikoi tehdä pienelle
laivurille, ja master Leigh, joka hyvin tiesi konnuutensa, pelkäsi
pahinta ja oli viettänyt muutamia surkeita tunteja laivan keulassa
odottaen tuomiota, jonka otaksui jo langetetun.
»Asemamme on muuttunut, master Leigh, siitä kun viimeksi kohtasimme
toisemme aluksen hytissä», kuului luopion tervehdys, jonka nojalla ei
käynyt päätteleminen sitä eikä tätä.
»Epäilemättä», myönsi master Leigh. »Mutta toivon teidän muistavan,
että olin silloin ystävänne.»
»Määrätystä hinnasta», huomautti hänelle Sakr-el-Bahr. »Ja määrätystä
hinnasta voitte nähdä minut tänään ystävänänne.»
Laivurin sydäntä hykähdytti toivo. »Mainitkaa se, sir Oliver», virkkoi
hän kiihkeästi. »Jos se on minun vaivaisen voimilla suoritettavissa,
en suinkaan aio epäröidä. Orjuutta olen kokenut jo riittämiin asti»,
jatkoi hän valittaen. »Viisi pitkää vuotta, ja neljä niistä vietetty
espanjalaisilla kaleereilla, joka päivä rukoillen vain kuolemaa
vapauttajaksi. Kunhan tietäisitte, mitä olen kärsinyt.»
»Kärsimys ei ole ollut milloinkaan paremmin ansaittu, rangaistus
ei koskaan soveliaampi, oikeus ei koskaan runollisempi», virkkoi
Sakr-el-Bahr äänellä, joka sai veren hyytymään laivurin suonissa.
»Olisitte myynyt minut, miehen, joka ei ollut tehnyt teille mitään
pahaa, vaan oli kerran ollut ystävännekin — olisitte myynyt minut
orjaksi kahdestasadasta punnasta...»
»Ei, ei», huudahti toinen peloissaan, »Jumala on todistajani, etten
milloinkaan sellaista aikonut. Ettehän ole unohtanut, mitä teille
silloin sanoin tarjoutuessani kuljettamaan teidät takaisin kotimaahan.»
»Niin, määrätystä maksusta», toisti Sakr-el-Bahr. »Ja onpa onni teille,
että voitte tänään maksaa hinnan, joka siirtää tuonnemmaksi sen hetken,
jona likainen kaulanne solmii tuttavuutta hirttonuoran kanssa. Minä
tarvitsen kapteenia», lisäsi hän selitykseksi, »ja sen, mitä olisitte
viisi vuotta sitten tehnyt kahdestasadasta punnasta, saatte nyt tehdä
henkenne lunnaiksi. Mitä arvelette: tahdotteko johtaa tätä alustani
eräällä retkellä?»
»Sir», huudahti Jasper Leigh, joka tuskin voi uskoa, että siinä oli
kaikki, mitä häneltä vaadittiin, »minä johdan sen vaikka helvettiin,
jos niin vaaditte!»
»Tällä kertaa en lähde Espanjaan», vastasi Sakr-el-Bahr. »Teidän tulee
kuljettaa minut aivan samoin kuin ajattelitte tehdä viisi vuotta
sitten, Fal-joen suuhun ja laskea minut siinä rantaan. Suostutteko?»
»Suostun ja mielelläni», vastasi master Leigh hetkeäkään
viivyttelemättä.
»Minä puolestani, lupaan teille hengen ja vapauden», selitti
Sakr-el-Bahr. »Mutta älkää luulko, että Englantiin saavuttuamme
päästän teidät menemään. Teidän pitää tuoda meidät takaisin, mutta sen
tehtyänne pääsette varmaan kotiin, jos haluatte, ja voittepa saada
vielä jonkinlaisen korvauksenkin, jos palvelette minua uskollisesti.
Jos sitävastoin noudatatte elinkautista tottumustanne ja petätte minua,
niin siinä on teidän tuhonne. Alinomaisiksi henkivartijoiksenne saatte
nämä kaksi erämaan liljaa», lisäsi hän osoittaen jättiläiskokoisia
nuubialaisia, jotka seisoivat varjossa melkein näkymättöminä, vain
hampaat ja silmämunat hohdellen. Ne vartioivat teitä ja pitävät
huolen, ettei teille tapahdu mitään pahaa niin kauan kuin käyttäydytte
vilpittömästi, ja ne kuristavat teidät kuoliaaksi, jos teissä ilmenee
vähintäkään petoksen merkkiä. Saatte poistua. Olette vapaa laivalla,
mutta ette saa siitä poistua täällä enempää kuin muuallakaan, ellen
minä nimenomaan käske.»
Jasper Leigh hoiperteli ulos pitäen itseänsä onnellisempana kuin oli
voinut odottaa tai katsoi ansaitsevansa, ja nuubialaiset seurasivat
häntä liikkuen hänen jäljessään kuin suuri kaksoisvarjo.
Sakr-el-Bahrin luo tuli nyt Bisken tekemään selkoa valtauksen arvosta.
Vankeja ja alusta lukuunottamatta ei ollut saatu mitään merkittävää.
Koska alus oli ollut lähdössä pois Espanjasta, ei voinut edellyttääkään
siinä olevan mitään aarteita. Löytyi suuria ase- ja ruutivarastoja ja
vähän rahaa, mutta muuta ei mitään huomion arvoista.
Sakr-el-Bahr lausui lyhyesti hämmästyttävät käskynsä. »Siirrä vangit
johonkin kaleeriin, Bisken, ja vie itse ne Algieriin myytäviksi. Kaikki
muu jääköön laivaan, ja kaksisataa valittua sissiä lähteköön kanssani
pitkälle retkelle toimien samalla kertaa merimiehinä ja sotureina.»
»Etkö siis aiokaan palata Algieriin, Sakr-el-Bahr?»
»En vielä. Lähden nyt pitkälle matkalle. Vie terveiseni
Asad-ed-Dinille, jota Allah suojelkoon ja rakastakoon, ja sano hänelle,
että palaan suunnilleen kuuden viikon kuluttua.»
Oliver-Reisin äkkinäinen päätös herätti kaleerissa melkoista mielten
liikutusta. Merisissit eivät olleet perehtyneet avoimella merellä
purjehtimiseen, kukaan heistä ei ollut käynyt Välimerta kauempana,
vain harvat olivat olleet Kap-Spartelin tienoilla asti lännessä, ja
epäiltävää on, olisivatko he lähteneet kenenkään toisen johtajan
keralla avoimen Atlannin vaaroihin. Mutta Sakr-el-Bahr, onnen
helmalapsi, Allahin suojelema, oli johtanut heitä aina vain voittoon,
ja hänen tarvitsi vain kutsua heitä seuraamaan itseään, ja kaikki
riensivät hänen jäljessään minne ikinä hän tahtoi. Niinmuodoin ei ollut
suinkaan vaikeata löytää niitä kahtasataa muslimia, jotka hän tarvitsi
taistelevaksi miehistökseen. Pikemmin oli vaikeata rajoittaa kiihkeästi
retkelle pyrkivien luku hänen mainitsemaansa määrään.
Ei pidä otaksua sir Oliverin tällöin toimineen minkään ennaltalaaditun
suunnitelman mukaisesti. Maatessaan rantakallioilla ja katsellessaan
vastatuuleen pyrkivää kaunista alusta hän oli johtunut ajattelemaan,
että syntyisi sievä seikkailu, jos purjehtisi tuollaisessa aluksessa
Englantiin, iskisi arvaamatta kuin ukonvaaja Cornwallin rantaan ja
vaatisi tilille pelkurimaisen veljensä. Hän oli leikkinyt tuolla
kuvitelmalla, haaveellisesti, melkein kuin tuulentupaa rakentaen.
Taistelun tuoksinassa se sitten oli kerrassaan häipynyt hänen
mielestään palatakseen sinne päätöksenä, kun hän näki edessään Jasper
Leigh'n.
Laivuri ja alus yhdessä soivat hänelle kaikki välineet haaveensa
toteuttamiseen. Ei ollut ketään vastustamassa hänen tahtoansa, ei
mitään syytä, joka olisi vaatinut luopumaan tästä säälimättömästä
aikeesta. Hän saisi kenties nähdä jälleen Rosamundinkin, voisi
pakottaa hänet kuuntelemaan totuudenmukaista kertomustaan. Sitäpaitsi
oli olemassa sir John Killigrew. Hän ei ollut milloinkaan kyennyt
ratkaisemaan kysymystä, oliko sir John ollut aikaisemmin hänen
ystävänsä vai vihollisensa; mutta koska juuri sir John oli antanut
apuaan Lionelia Oliverin sijaan asetettaessa — saamalla tuomioistuimet
julistamaan Oliverin kuolleeksi sen nojalla, että laki piti luopiot
vainajina — ja koska juuri sir John oli puuhannut Lionelin ja
Rosamundin välille naimisliittoa, päätti sir Oliver käydä sir Johniakin
tervehtimässä ja selittämässä, mitä hän oikeastaan teki.
Oliver-Reis oli siihen aikaan elämän ja kuoleman herra Afrikan
rannikolla, joten hänen päätöksensä merkitsi suorituksen alkamista.
Hänessä oli kehittynyt tottumus viipymättä noudattaa jokaista haluansa,
ja tämä tottumus johti nyt hänen toimintaansa.
Hän suoritti valmistavat toimenpiteet nopeasti, ja seuraavana aamuna
espanjalainen alus — sen nimi oli aikaisemmin ollut _Nuestra Señora de
las Llagas_, mutta tämä nimi oli huolellisesti poistettu — pullisti
purjeensa ja suuntautui aavalle Atlannille, johtajanaan kapteeni Jasper
Leigh. Bisken-el-Borakin komennettavina olevat kaleerit painuivat
hitaasti itäänpäin kohti Algieria, liikkuen lähellä rannikkoa, kuten
oli merisissien tapa.
Tuuli suosi Oliveria siinä määrin, että kymmenen päivän kuluttua siitä,
kun oli kuljettu Kap Vincentin ohi, alkoi häämöttää edessä Lizard-niemi.
Neljäs luku.