Lordi Henry Goade esittää kronikassaan yksityiskohtaisesti, kuinka oli
mahdollista, että Sakr-el-Bahr, Merihaukka, muhamettilainen merirosvo,
Välimeren vitsaus, kristittyjen kauhu ja Asad-ed-Dinin, Algierin
paššan ystävä oli sama henkilö kuin sir Oliver Tressilian, Pennarrow'n
kartanon herra Cornwallista. Lordi saa meidät jossakin määrin
käsittämään, kuinka yllättävältä hänestä itsestään tuntui tuo asia
yksityiskohtaisesti seurailemalla askel askeleelta tätä merkillistä
muodonvaihdosta. Hän omistaa asialle kaksi kokonaista nidosta niistä
kahdeksastatoista, jotka hän on meille jättänyt. Koko tarina voidaan
kuitenkin hyvin sisällyttää yhteen ainoaan lyhyeen lukuun.
Sir Oliver kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotka _Pääskyn_
upottaneen espanjalaisen aluksen miehistö oli pelastanut; eräs toinen
oli Jasper Leigh, laivuri. Heidät kuljetettiin siellä pyhän inkvisition
käsiin. Koska he olivat kaikki — tai melkein kaikki — harhaoppisia,
pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että heidän käännyttämiseensä
ryhtyisivät ensi sijassa dominikaaniveljet. Sir Oliver polveutui
suvusta, joka ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa uskonnollisissa
asioissa osoittamastaan ankaruudesta, ja hän ei varmaankaan aikonut
antaa polttaa itseään elävältä, jos erinomaisen epäilyksenalaista
tulevaista olotilaa koskevien vieraiden mielipiteiden omaksuminen
riitti pelastamaan hänet roviolta. Hän suostui katoliseen kasteeseen
melkein ylenkatseellisen välinpitämättömästi. Helppo on arvata, että
laivurin Jasper Leigh'n omatunto oli laadultaan yhtä venyvä kuin sir
Oliverin ja ettei hän suinkaan aikonut paistua jonkin mitättömän
uskonpykälän vuoksi.
Pyhässä Huoneessa vallitsi epäilemättä suuri ilo näiden kahden
onnettoman sielun pelastuttua heitä varmasti odottaneesta kadotuksesta.
Oikeaan uskoon kääntyneinä he joutuivat lämpimän ja hellän kohtelun
esineiksi, ja Jumalan koirat vuodattivat heidän tähtensä runsaita
kiitollisuuden kyyneliä. Siihen heidän kerettiläisyytensä loppui.
He puhdistuivat siitä lopullisesti suoritettuaan katumusta,
asianmukaisessa muodossa Lissabonissa vietetyssä autodafeessa, kynttilä
kädessään ja sanbenito hartioillaan. Kirkko laski heidät menemään
antaen heille siunauksensa ja kehoittaen pysymään sillä pelastuksen
tiellä, jolle heidät oli ylen lempeästi johdatettu.
Tämä vapaaksi laskeminen merkitsi kuitenkin selvää omanonnensa
nojaan jättämistä. He joutuivat maallisen esivallan tutkittaviksi,
ja maallisen esivallan asiana oli rangaista heitä heidän merellä
tekemistään pahoista töistä. Tosin ei voitu näyttää toteen mitään
erikoista. Mutta tuomioistuimet olivat sitä mieltä, että ilmeisten
rikosten puute johtui luonnollisesti tilaisuuden puutteesta. He
päättelivät, että vastakkaisessa tapauksessa rikos olisi varmaan
syntynyt. Tämä vakaumus perustui siihen tosiasiaan, että _Pääsky_
espanjalaisten ampumalla kehoittaessa sitä kääntymään oli jatkanut
matkaansa. Vastaansanomattoman kastilialaisen logiikan mukaan oli
niinmuodoin laivurin pahat aikeet todistettu.
Kapteeni Leigh puolestaan väitti menettelynsä johtuneen siitä, ettei
hän ollut luottanut espanjalaisiin, vaan oli lujasti uskonut kaikkien
espanjalaisten olevan merirosvoja, joita jokaisen kunniallisen ja
huonommasta asestuksestaan tietoisen merimiehen oli kartettava. Tämä
puolustus ei suinkaan hankkinut hänelle ahdasmielisten tuomariensa
suosiota.
Sir Oliver tehosti kiinteästi sitä seikkaa, ettei hän ollut kuulunut
_Pääskyn_ miehistöön, vaan oli ollut laivalla aivan vastoin tahtoansa
jouduttuaan rahalla lahjotun kapteenin virittämään satimeen. Tuomari
kuunteli kunnioittavasti hänen puolustustaan ja kysyi sitten hänen
nimeään ja arvoaan. Sir Oliver oli kyllin varomaton vastatakseen
totuudenmukaisesti. Seuraus oli hänelle erittäin opettavainen;
se osoitti hänelle, kuin järjestelmällisesti Espanjan arkistoja
hoidettiin. Tuomioistuin esitti asiakirjoja, joiden nojalla tuomarit
voivat kertoa hänelle suurimman osan hänen merillä viettämästään
elämästä ja monia hänen muististaan häipyneitä ja nyt sinne palautuvia
ikäviä pikkuseikkoja, jotka eivät varmaankaan olleet omansa tekemään
hänen tuomiotaan lievemmäksi.
Eikö hän ollut sinä vuonna ollut Barbadosissa ja eikö hän ollut
kaapannut _Maria de las Dolores_-nimistä espanjalaista alusta? Sopiko
sitä sanoa muuksi kuin konnamaiseksi merirosvoudeksi? Eikö hän ollut
neljä vuotta sitten upottanut espanjalaista karakkia Funchalin
lahdessa? Eikö hän ollut merirosvo Hawkinsin keralla ollut osallisena
San Juan de Ulloan jutussa? Kysymyksiä sateli hänelle, ja hän joutui
niiden pauloihin.
Hän melkein katui, että oli vaivautunut kääntymään katoliseksi ja
alistumaan kaikkiin siitä johtuviin dominikaaniveljesten vaatielmiin.
Hänelle alkoi selvitä, että hän oli vain hukannut aikaa ja välttänyt
klerikaalisen polttorovion joutuakseen kiikkumaan maallisen oikeuden
nuoraan loukatun Espanjan kostavien jumalten sovitusuhrina.
Niin pitkälle asiat eivät kumminkaan kehittyneet. Välimeren kaleerit
tarvitsivat siihen aikaan välttämättä uutta väkeä, ja tämä seikka
pelasti sir Oliverin, kapteeni Leigh'n ja muutamien muiden _Pääskyn_
onnettomasta miehistöstä pelastuneiden hengen, vaikka toisaalta onkin
epäiltävää, pitikö kukaan heistä asiaa onnenaan. Kaksittain toisiinsa
kahlehdittuna, nilkka kiinni nilkassa, vain lyhyt vitja välissä,
he joutuivat kulkemaan siinä onnettomassa laumassa, jota ajettiin
halki Portugalin Espanjaan ja sieltä etelään Cadiziin. Sir Oliver
näki kapteeni Leigh'n viimeisen kerran sinä aamuna, jona he lähtivät
Lissabonin löyhkävästä vankilasta. Väsyttävän marssin kestäessä he
tiesivät toistensa olevan tässä onnettomassa kaleeriorjarykmentissä,
mutta eivät enää kertaakaan toisiaan kohdanneet.
Cadizissa sir Oliver vietti kuukauden avarassa aituuksessa, joka
oli kattamaton, mutta siitä huolimatta sanomattoman inhoittava,
inhimillistä käsityskykyä uhmaava lian, taudin ja kärsimyksen tyyssija,
jonka yksityiskohtaisen kuvauksen utelias voi lukea lordi Henryn
kronikasta. Se on aivan liian järkyttävä tässä esitettäväksi.
Kuukauden lopulla hänet valitsi muiden muassa joukosta eräs upseeri,
joka hankki miehistöä Infantaa Napoliin kuljettavaan kaleeriin.
Siitä sir Oliver sai kiittää voimakasta ruumiinrakennustaan, joka
oli menestyksellisesti välttänyt tuon saastaisen tuskien tyyssijan
tartunnat, ja mainioita lihaksiaan, joita upseeri puukki ja tunnusteli
ikäänkuin vetojuhtaa hankkiessaan — ja siinä toimessahan hän oikeastaan
olikin.
Kaleeri, johon miehemme lähetettiin, oli viisikymmensoutuinen, ja
jokaista airoa liikuttamassa oli seitsemän miestä. He istuivat
eräänlaisilla portailla, jotka oli rakennettu airon vinoa suuntaa
noudattamaan, aluksen keskellä olevalta käytävältä aina matalalle
laidalle saakka.
Sir Oliverille määrätty paikka oli lähinnä käytävää. Siihen hän oli
kahlehdittu penkkiinsä, ilkialastomana, ja sanottakoon heti, että hän
vietti niissä kahleissa kokonaista kuusi kuukautta hetkeksikään niistä
vapautumatta.
Hänen ja kovan puupenkin välissä oli vain ohut ja likainen lammasnahka.
Penkki oli päästä toiseen vain kymmenen jalan pituinen, ja sitä
seuraavasta erottava välimatka oli ainoastaan neljä jalkaa. Tällä
neljänkymmenen neliöjalan ahtaalla alalla sir Oliver ja hänen kuusi
airokumppaniansa viettivät kurjaa olemassaoloansa valveillaan ja
nukkuessaan — he näet nukkuivat kahleissaan airoon nojaten voimatta
kunnollisesti paneutua pitkäkseen tai ojentaa jäseniään.
Sir Oliver tottui ja karaistui pian kestämään tätä sanoin kuvaamatonta
elämää, kaleeriorjan elävää kuolemaa. Mutta tämä ensimmäinen pitkä
matka Napoliin säilyi aina hänen muistissaan elämän kauheimpana
kokemuksena. Hän kiskoi airoansa hetkeäkään levähtämättä kuusi tai
kahdeksankin loputtoman pitkää tuntia, kerran kokonaista kymmenenkin
tuntia. Toinen jalka kaaripuuhun varautuen, toinen edessä olevaan
penkkiin tuettuna hän piti kiinni tuon pelottavan raskaan viidentoista
jalan pituisen airon hänelle kuuluvasta osasta, nojautui eteenpäin
— ja ylöspäin, jottei koskettaisi edessään puhkuvien ja hikoilevien
orjien selkiä — kohotti sitten airoa, jotta sen lapa upposi veteen,
tarttui lujasti kiinni, nousi penkiltään auttaakseen aironvetoa koko
painollaan, heittäytyi takaisin ruskavalle rahille, jälleen eteenpäin
ja niin aina siihen asti, kunnes hänen aistinsa kerrassaan turtuivat,
näkö himmeni, suu kuivui ja koko ruumis oli elävää, jännittynyttä
tuskaa. Sitten tuli päällysmiehen piiskasta viiltävä isku kiihtämään
vähänkään herpoutuvia voimia ja jättäen toisinaan hänen paljaaseen
selkäänsä verisen juovan.
Niin päivästä toiseen, milloin etelän armottoman auringon rakoille
paahtamana, milloin yökasteen värisyttämänä nauttiessaan epämukavaa ja
virkistämätöntä lepoansa, sanomattoman likaisena ja ruokkoamattomana,
hiukset ja parta loputtoman hien tahmaamana, pesemättömänä, ellei
sattunut huuhtelemaan ruumista siihen vuodenaikaan harvinainen sade,
onnettomien kumppaniensa löyhkään melkein tukehtuen ja mätänevistä
lammasnahoista ja taivas tiesi mistä kaikista tämän uivan helvetin
saastoista siinneiden syöpäläisten ahdistamana. Häntä ruokittiin
niukasti pilaantuneilla korpuilla ja tahmaisesta riisistä valmistetulla
ruoalla, ja juomaksi annettiin haaleata väljähtynyttä vettä,
lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin soutua jatkettiin tavallista
kauemmin; silloin pistivät katsastajat raatavien orjien suuhun viiniin
kastettuja leipäpaloja pitääkseen yllä heidän voimiansa.
Matkan aikana alkoi raivota keripukki, ja muitakin tauteja ilmaantui
soutumiehiin, puhumattakaan kaikkiin ilmaantuneista kovan penkin
aiheuttamista märkivistä hieroutumista, joita jokaisen täytyi sietää
parhaansa mukaan. Jos orja sortui tautiinsa tai enempää kestämättä
pyörtyi, niin katsastajat eivät kauan siekailleet. Auttamattomat
sairaat heitettiin mereen, pyörtyneet vedettiin keskikäytävälle tai
kannelle, missä heitä elvytettiin ruoskimalla; elleivät elpyneet, heitä
ruoskittiin, kunnes muuttuivat kamalaksi veriseksi tahtaaksi, joka
sitten paiskattiin mereen.
Muutaman kerran heidän kulkiessaan vastatuuleen orjien löyhkä kantautui
taaksepäin aluksen hienoon kullattuun peräosaan, missä olivat
matkustajina infanta ja hänen saattajansa. Silloin ruorinpitäjää
käskettiin kääntämään, ja orjat pitivät kaleeria monet pitkät tunnit
siinä asennossa, hiljalleen kääntäen sitä takaisin tuuleen, jottei
eksyttäisi suunnasta.
Matkan ensimmäisenä viikkona kuolleiden luku oli melkein neljännes
orjien koko määrästä. Mutta keulassa oli varaväkeä, jota tuotiin
tyhjien paikkojen täytteeksi. Tässä hirmuisessa koettelemuksessa
säilyivät elävinä vain kaikkein soveliaimmat.
Niiden joukkoon kuului sir Oliver ja samoin hänen lähin
soutukumppaninsa, tanakka, väkevä, välinpitämätön, valitusta halveksiva
nuori maurilainen, jonka stoalainen kohtaloonsa-alistuminen herätti
sir Oliverissa ihailua. He eivät päiväkausiin virkkaneet toisilleen
sanaakaan, koska otaksuivat eri uskontojen merkitsevän, heidät
vihollisiksi, vaikka he olivatkin onnettomuustovereita. Mutta eräänä
iltapäivänä, kun eräs armahtavan tajuttomuuden tilaan vaipunut
iäkäs juutalainen vedettiin käytävälle ja piestiin, sir Oliver
kääntyi toisaalle ja näki infantaa saattavan tulipunaisen prelaatin
katselevan peräkannen kaiteen luota ankarin, säälimättömin silmin.
Tuo epäinhimillisyys ja lempeän ja laupiaan Vapahtajan virallisen
palvelijan jäinen säälimättömyys sai hänet ääneen kiroamaan kaikkia
kristityitä yleensä ja tuota punaista kirkon ruhtinasta erikoisesti.
Hän kääntyi vieressään olevan maurilaisen puoleen ja lausui hänelle
espanjankielellä: »Helvetti on varmaan tehty kristittyjä varten,
ja siitä epäilemättä johtuu, että he yrittävät tehdä maailman
samanlaiseksi.»
Onneksi vaimensivat narisevat ja läiskyvät airot, helisevät kahleet ja
onnettomaan juutalaiseen sattuvat piiskaniskut hänen äänensä kaikua.
Mutta mauri kuuli hänen sanansa, ja hänen tummat silmänsä välkähtivät.
»Heitä odottaa seitsemään kertaan kuumennettu pätsi», vastasi hän, ja
tuntui siltä kuin hänen lausumassaan ilmenevä varmuus olisi ollut hänen
stoalaisuutensa lähteenä. »Mutta etkö ole kristitty?»
Hän puhui Pohjois-Afrikan merenrannikon omituista kieltä, sitä _lingua
francaa_, joka kuulosti joltakin arabialaisilla sanoilla höystetyltä
ranskan murteelta. Mutta sir Oliver ymmärsi hänen sanansa melkein
aavistamalla. Hän vastasi espanjankielellä, sillä vaikka mauri ei
näyttänytkään sitä puhuvan, hän kuitenkin ilmeisesti sitä ymmärsi.
»Minä luovun uskostani tänä hetkenä», vastasi sir Oliver kiihtyneenä.
»En tahdo tunnustaa omakseni uskontoa, jonka nimessä tuollaista
tapahtuu. Katsokaahan tuota tulipunaista helvetin hedelmää tuolla!
Nähkää, kuinka keikarimaisesti hän vie hajurasiansa nenälleen, jottei
meidän raadollisuutemme löyhkä loukkaisi hänen pyhiä sieraimiansa.
Olemmehan kuitenkin Jumalan luomuksia, hänen kuvaksensa tehdyt
samoinkuin tuo. Mitä hän tietää Jumalasta? Hän tuntee uskonnon
samoinkuin tuntee hyvät viinit, runsaat ruoat ja hempeät naiset. Hän
saarnaa itsensäkieltämistä taivaaseen pääsemisen välineenä ja joutuu
kadotukseen oman oppinsa nojalla.» Kohottaessaan siinä suurta airoa
ylös- ja alaspäin hän murahti rivon sadatuksen. »Minäkö kristitty?»
huudahti hän ja nauroi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hänet oli
tähän piinapenkkiin kytketty. »Olen saanut kyllikseni kristityistä ja
kristikunnasta!»
»Totisesti olemme Jumalan, ja hänen luoksensa me palaamme», virkkoi
mauri.
Siitä alkoi ystävyys sir Oliverin ja tuon Jusuf-ben Moktar nimisen
miehen välillä. Muslim käsitti sir Oliverissa näkevänsä ihmisen,
jonka pään päälle oli laskeutunut Allahin armo, ihmisen, joka oli
kypsynyt ottamaan vastaan profeetan sanoman. Jusuf oli hurskas ja
ryhtyi kääntämään orjatoveriansa. Sir Oliver kuunteli häntä kuitenkin
vain välinpitämättömästi. Luovuttuaan toisesta uskosta hän tarvitsi
melkoista vakuutusta, ennenkuin omaksui toisen, ja hänestä tuntui kuin
hän olisi kuullut kaikki Jusufin islamin ylistykseksi painokkaasti
esittämät asiat jo aikaisemmin kristinuskon kiitokseksi esitettyinä.
Mutta hän piti tuon omana salaisuutenaan, ja keskustelu muslimin kanssa
perehdytti hänet sillävälin _lingua francaan_ niin että hän puolen
vuoden kuluttua havaitsi puhuvansa sitä kuin maurilainen, kaikkea
muslimin kuvakieltä käyttäen ja höystäen sitä tavallista enemmänkin
arabialaisilla sanoilla ja lauseparsilla.
Puolen vuoden kuluessa lopulleen sattui tapaus, jonka nojalla sir
Oliver pääsi jälleen vapaaksi. Sillävälin olivat hänen muutenkin
harvinaisen voimakkaat jäsenensä tulleet norsumaisen väkeviksi.
Kaleeriorjien laita oli yleensäkin niin. Ihminen joko menehtyi
ponnistuksiinsa tai hänen lihaksensa ja jänteensä lujenivat kestämään
armotonta tehtävää. Sir Oliverista oli noina kuutena kuukautena tullut
teräksinen ja rautainen mies, johon väsymys ei pystynyt ja joka kykeni
kestämään melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia.
He olivat palaamassa kotiin eräältä Genuaan tekemältään matkalta, kun
heidät eräänä iltana, Minorcan luona Balearein saaristossa oltaessa,
yllätti neljän muhamettilaisen kaleerin muodostama laivue, joka niemen
takaa esiin pyrähtäen piiritti heidät ja kävi heidän kimppuunsa.
Espanjalaisessa aluksessa kajahti kamala huuto: »Asad-ed-Din!» Tuo
oli kaikkein pelottavimman muhamettilaisen merisissin nimi siitä
lähtien, kun italialainen luopio Ochiali-Ali Pašša oli saanut surmansa
Lepanton luona. Torvet törähtelivät ja rummut jymisivät peräpuolella,
ja kypäreillä ja rintahaarniskoilla varustetut espanjalaiset ryhtyivät
puolustamaan elämäänsä ja vapauttansa, aseinaan hakapyssyt ja peitset.
Tykkimiehet juoksivat paikoilleen. Mutta tuli oli viritettävä ja
siepattava sytyttimiin, ja hämmingin vallitessa kului paljon aikaa,
niin paljon, ettei yhtäkään tykkiä ehditty laukaista, kun ensimmäisen
kaleerin valtaushaka jo iski kiinni espanjalaisen kaidepuuhun. Isku
ja sysäys oli kamala. Muhamettilaisen kaleerin — Asad-ed-Dinin oman
aluksen — varustettu kokka puski vinosti espanjalaisen keskirunkoon
pirstoen viisitoista airoa ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkiä
kuivuneita oksia.
Orjat kiljaisivat, ja sitten kuului surkeita valitusääniä, kuin
kadotukseen joutuneiden olentojen suista. Neljäkymmentä heistä olivat
taaksepäin ponnahtavat airot iskeneet. Muutamat olivat kuolleet
heti, toiset makasivat hervottomina ja murskautuneina, toinen selkä
taittuneena, toinen katkennein jaloin ja kylkiluin.
Sir Oliver olisi varmaan joutunut saman kohtalon alaiseksi, ellei
häntä olisi varoittanut ja neuvonut Jusuf, joka oli hyvin perehtynyt
kaleeritaisteluun ja selvästi aavisti, mitä täytyi tapahtua. Hän
työnsi airon mahdollisimman kauas ylös- ja eteenpäin pakottaen
toiset samassa penkissä olevat tekemään samoin. Sitten hän laskeutui
polvilleen, irroitti kätensä ja lyyhistyi alas, kunnes hänen hartiansa
olivat penkin tasalla. Hän oli huutanut sir Oliverille kehoittaen
häntä noudattamaan esimerkkiä, ja sir Oliver totteli viipymättä
toisen pakottavan kehoituksen nojalla käsittäen asian tärkeyden,
vaikka ei tietänytkään, mitä se merkitsi. Hetkistä myöhemmin,
ennen katkeamistaan, airo kimmahti takaisin puhkaisten erään
penkissä olevan orjan kallon ja haavoittaen toisia kuolettavasti,
mutta hipaisemattakaan sir Oliveria ja Jusufia. Kohta senjälkeen
heittäytyivät lähinnä heidän edessään olevan penkin miehet taaksepäin
huutaen ja sadatellen.
Päästessään jaloilleen sir Oliver näki taistelun olevan täydessä
käynnissä. Espanjalaiset olivat ampuneet yhteislaukauksen, laivan
partaalla kiiriskeli sakea savu, ja sen läpi nyt syöksyivät kannelle
merisissit, etunenässä pitkä, laiha, vanhahko mies, jolla oli liehuva
valkoinen parta ja mustanpuhuvat kotkan kasvot. Hänen lumivalkoisessa
turbaanissaan välkkyi smaragdeista sommiteltu puolikuu; sen yli kohosi
teräskypärän huippu, ja koko ruumista verhosi rautapaita. Hän heilutti
pitkää käyrää miekkaa, jonka tieltä espanjalaisia kaatui kuin vehnää
leikkaajan sirpin edestä. Hän taisteli kymmenen miehen verosta ja hänen
tuekseen tulvi loppumaton virta muhamettilaisia huutaen: »Din! Din!
Allah, J'Allah!»
Espanjalaisten oli peräydyttävä yhä kauemmas tuon vastustamattoman
hyökkäyksen tieltä.
Sir Oliver näki Jusufin turhaan ponnistelevan vapautuakseen kahleistaan
ja ryhtyi häntä auttamaan. Hän kumartui siihen molemmin käsin,
asetti jalkansa penkkiä vasten, ponnisti kaikin voimin ja riuhtaisi
sinkilän puusta irti. Jusuf oli vapaa, tietenkin lukuunottamatta
painavaa vitjaa, joka riippui hänen teräksisestä nilkkarenkaastaan.
Hän suoritti vuorostaan saman palveluksen sir Oliverille, joskaan ei
yhtä nopeasti, sillä vaikka olikin voimakas, hän ei kumminkaan vetänyt
vertoja Cornwallin miehelle, tai oli viimeksimainitun sinkilä isketty
terveempään puuhun. Lopulta se kuitenkin kirposi, ja sir Oliverkin
oli vapaa. Hän nosti ketjun rasittaman jalkansa penkille ja väänsi
kahleen päästä riippuvalla sinkilällä auki sen renkaan, joka oli sitä
kiinnittänyt hänen nilkkarautaansa.
Sen tehtyään hän kävi kostamaan. Huutaen »Din!» yhtä äänekkäästi
kuin ken hyvänsä muhamettilaisten hyökkääjien joukossa hän syöksyi
espanjalaisten kimppuun takaapäin, kahlettaan heiluttaen. Hänen
kädessään se oli hirmuinen ase. Hän käytteli sitä piiskana huitoen
oikeaan ja vasempaan, milloin halkaisten kallon, milloin murskaten
kasvot, kunnes oli raivannut itselleen tien tungokseen keräytyneiden
espanjalaisten välitse, jotka tämän äkkinäisen takaa-hyökkäyksen
hämmentäminä eivät yrittäneet paljonkaan ahdistaa vapautunutta
kaleeriorjaa. Hänen jäljessään tuli Jusuf heiluttaen kymmenen jalan
pituista airon tynkää.
Sir Oliver tunnusti myöhemmin tietävänsä varsin vähän siitä, mitä noina
hetkinä tapahtui. Hän tuli täysin tajuihinsa huomatessaan taistelun
päättyneen, valtavan joukon turbaanipäisiä merisissejä seisovan yhteen
kasaan hätääntyneiden espanjalaisten ympärillä, toisten murtavan auki
hyttejä ja kiskovan sieltä arkkuja, toisten taltoilla ja vasaroilla
varustettuina liikkuvan soutupenkkien vieritse vapauttaen eloonjääneitä
orjia, joista kaikkein useimmat olivat islamin lapsia.
Sir Oliver havaitsi seisovansa vastapäätä valkopartaista merisissien
päällikköä, joka nojasi käyrään miekkaansa ja katseli häntä, silmissä
huvin ja hämmästyksen ilme. Miehemme alaston ruumis oli kiireestä
kantapäähän verissä, ja oikeassa kädessään hän piteli yhä sitä
käsivarren mittaista kahleenkappaletta, joka oli jättänyt ylen kaameata
jälkeä. Jusuf seisoi päällikön vieressä nopeasti jotakin puhuen.
»Allahin nimessä, eipä ole nähty milloinkaan niin reimaa taistelijaa!»
huusi viimeksimainittu. »Hänessä on profeetan voima, koska hän lyö ylen
voimallisesti uskottomia koiria.»
Sir Oliverin kasvoihin nousi hurja hymynirvistys. »Maksoin heille
takaisin muutamia piiskaniskuja — korkorahoja unohtamatta», virkkoi hän.
Näissä olosuhteissa hän tuli kohdanneeksi peloittavan Asad-ed-Dinin,
Algierin paššan, ja nuo olivat ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat.
Kun häntä sitten kuljetettiin Berberiaan itsensä Asadin kaleerissa,
hänet pestiin ja ajeltiin häneltä hiukset jättämällä vain otsalle
tupsun, josta profeetan oli määrä nostaa hänet taivaaseen hänen
maallisen vaelluksensa päättyessä. Hän ei ollenkaan vastustellut. Hänet
ruokittiin ja jätettiin muuten omaan oloonsa, ja kunhan niin tapahtui,
saivat hänen puolestaan muuten tehdä, mitä hyväksi näkivät. Puettuna
liehuviin vaatteisiin, jotka olivat hänestä oudot, ja päätä kiertävään
turbaaniin hänet vietiin aluksen perään, missä Asad ja Jusuf istuivat
aurinkoteltan alla, ja hän käsitti saaneensa oikeauskoiselle kuuluvan
kohtelun Jusufin esitysten nojalla.
Jusuf-ben-Moktar havaittiin melkoiseksi henkilöksi; hän oli
Asad-ed-Dinin veljenpoika ja tuon Allahin ylentämän suosikki, mies,
jonka joutumista kristittyjen käsiin oli haikeasti valitettu.
Hänen vapautumisensa orjuudesta herätti niinmuodoin suurta riemua.
Vapauduttuaan hän oli muistanut soutajaveikkoansa, jota kohtaan
Asad-ed-Din osoitti mitä suurinta mielenkiintoa, sillä vanha merisissi
ei pitänyt mistään muusta maailmassa niinkuin taistelijasta ja
vakuutti, ettei ollut koko ikänänsä nähnyt ketään tuohon solakkaan
kaleeriorjaan verrattavaa, ei milloinkaan tekoa, joka olisi ollut hänen
taannoisen niittotyönsä veroinen. Jusuf oli hänelle kertonut, että
mies oli kypsä hedelmä profeetan poimittavaksi, että Allahin armo oli
hänen vaiheellansa ja että häntä täytyi pitää mieleltään jo nyt kelpo
muslimina.
Kun sir Oliver sitten pestynä, hyvätuoksuisin voitein voideltuna,
valkoiseen viittaan ja turbaaniin puettuna ja sellaisena entistäänkin
pitemmältä näyttävänä saapui Asad-ed-Dinin luo, ilmoitettiin hänelle,
että jos hän tulisi liittymään profeetan huoneen uskollisiin ja
pyhittämään sen voiman ja rohkeuden, jolla Allah oli hänet varustanut,
oikean uskon puolustamiseen ja islamin vihollisten kurittamiseen, niin
häntä oli odottamassa suuri kunnia, rikkaus ja arvo.
Koko ehdotuksesta, joka esitettiin valtavan laajasti ja
runsaskäänteisesti, kuten itämailla ainakin, juurtui hänen verrattain
hämmentyneeseen mieleensä vain se lause, joka koski islamin vihollisten
kurittamista. Hän käsitti, että islamin viholliset olivat hänen
omia vihollisiansa, ja käsitti lisäksi, että he kovin kaipasivat
kuritusta, joten sen asiakseen omaksuminen oli erinomaisen kiitollinen
tehtävä. Niin hän harkitsi esitettyä ehdotusta. Hän harkitsi lisäksi,
että vaihtoehtona — jos hän kieltäytyi suorittamasta vaadittua
uskontunnustusta — oli välttämättä palaaminen kaleeriairon ääreen,
tällä kertaa muhamettilaiseen kaleeriin.
Viimeksimainitusta toimesta hän kuitenkin oli jo ehtinyt saada enemmän
kuin kyllikseen, ja koska hänet nyt oli pesty ja hänessä oli herätetty
puhtaan inhimillisen olennon normaalitunnot, hän tunsi olevansa
kykenemätön palaamaan airoon, olipa hänen rohkeutensa muuten kuinka
rajaton tahansa. Olemme nähneet, miten vaivattomasti hän oli vaihtanut
alkuperäisen tunnustuksensa katoliseen uskoon ja miten perusteellisesti
hän oli siinä pettynyt. Yhtä vaivattomasti hän nyt kääntyi
muhamettilaiseksi ja paljoa suuremmaksi hyödykseen. Kaiken muun lisäksi
hän vielä omaksui Mohammedin uskonnon eräänlaisin tuimin vakaumuksin,
joka oli kerrassaan puuttunut hänen aikaisemmasta kääntymyksestään.
Kaleeriorjana ollessaan hän, kuten näimme, johtui siihen vakaumukseen,
että kristillisyys sellaisena kuin sitä hänen aikanaan harjoitettiin,
oli inhottavaa pilkkaa, josta maailman oli mieluummin vapauduttava.
Ei ole otaksuttavaa, että tämä hänen otaksumansa johti hänet pitämään
islamia totuutena tai että hänen kääntymisensä oli muuta kuin
pinnallista. Mutta koska hänen kerran oli valittava joko soutupenkki
tai peräkansi, airo tai käyrämiekka, hän valitsi rohkeasti sen ainoan,
mikä tässä tapauksessa voi johtaa vapauteen ja elämään.
Niin hänet otettiin niiden uskollisten joukkoon, joiden huvimajat
odottavat heitä paratiisissa koskaan puuttumattomia hedelmiä kantavassa
yrttitarhassa, missä virtaa rieska, viini ja sula hunaja. Hänestä tuli
Jusufin lähin mies hänen kaleeriinsa, ja hän auttoi päällikköänsä
suunnilleen kymmenessä taistelussa niin taitavasti ja tehokkaasti,
että tuli pian kuuluisaksi Välimeren sissien joukossa. Suunnilleen
kuusi kuukautta myöhemmin, taisteltaessa Sisilian rannikolla erään
Maltan ritareille kuuluvan kaleerin kanssa, Jusuf sai voiton hetkellä
kuolettavan haavan. Hän veti tuntia myöhemmin viimeisen henkäyksensä
sir Oliverin sylissä, nimitti viimeksimainitun seuraajakseen kaleerin
päällikkönä ja teroitti kaikkien mieliin, että häntä oli ehdottomasti
toteltava, kunnes palaisivat Algieriin ja pašša ratkaisisi asian
lopullisesti.
Pašša vahvisti kuolevan veljenpoikansa määräyksen, ja niin sir
Oliver havaitsi olevansa kaleerin päällikkö. Siitä hetkestä hän oli
Oliver-Reis, mutta aivan pian hänen kuntonsa ja tuimuutensa hankkivat
hänelle lisänimen Sakr-el-Bahr, Merihaukka. Hänen maineensa kasvoi
nopeasti ja levisi pian aina kristittyjen rannikoille. Hänestä tuli
pian Asadin lähin mies, kaikkien hänen kaleeriensa toinen päällikkö,
mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli ylipäällikkö, sillä Asad alkoi
olla vanha ja lähti yhä harvemmin merelle. Sakr-el-Bahr hyökkäili hänen
nimessään ja sijassaan, ja niin rohkeasti, taitavasti ja onnellisesti,
ettei milloinkaan palannut retkeltä tyhjin käsin.
Kaikkien mielestä oli selvää, että Allahin armo lepäsi hänen
päälaellansa ja että Allah oli valinnut hänet tuottamaan islamille
erikoista kunniaa. Asad, joka oli häntä aina kunnioittanut, alkoi
vähitellen häntä rakastaa. Kuinkapa olisikaan erinomaisen hurskas mies
menetellyt toisin, kun oli kysymyksessä henkilö, johon Allah armelias
armahtavainen oli niin ilmeisen erikoisesti kiintynyt? Kaikkien
mielipiteenä oli, että kun Asad-ed-Dinin kohtalo kerran täyttyisi,
Sakr-el-Bahrin piti tulla hänen seuraajakseen, joten Oliver-Reis
kulkisi samaa latua kuin Barbarossa, Ochiali ja muut kristityt luopiot,
joista oli tullut islamin merisissiruhtinaita.
Huolimatta eräistä vihamielisyyksistä, joita hänen nopea ylenemisensä
aiheutti ja joista pian puhumme enemmän, hänen valtansa oli yhden
ainoan kerran vaarassa raueta. Tullessaan eräänä aamuna Algierin
löyhkävään vankilaan, suunnilleen kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli
päässyt päälliköksi, hän löysi sieltä parikymmentä oman maansa miestä
ja käski heti avata heidän kahleensa ja päästää heidät vapaiksi.
Kutsuttuna paššan luo vastaamaan teostaan hän menetteli kopeasti,
koska mikään muu menettely ei käynyt päinsä. Hän vannoi profeetan
parran kautta, että jos hänen oli paljastettava Mohammedin miekka ja
palveltava islamia merillä, hän oli tekevä siten omalla tavallansa
ja että hänen kansalaistensa tuli säästyä tuolta miekalta. Toisaalta
hän vannoi, ettei islam joutuisi asiasta kärsimään, koska hän lupasi
jokaisen vapauttamansa englantilaisen sijaan tuoda kaksi espanjalaista,
ranskalaista, kreikkalaista tai italialaista vangiksi.
Hänen ajatukseensa suostuttiin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen
tuli ostaa omikseen ne orjat, jotka tahtoi vapauttaa, koska vangiksi
saadut olivat valtion omaisuutta. Hankittuaan heidät omikseen hän voi
menetellä miten hyväksi näki. Niin ratkaisi viisas ja oikeamielinen
Asad syntyneen vaikeuden, ja Oliver-Reis oli kyllin älykäs ratkaisun
hyväksyäkseen.
Siitä lähtien hän osti omikseen kaikki Algieriin tuodut englantilaiset
orjat, vapautti heidät ja piti huolta siitä, että he pääsivät takaisin
kotiin. Hänen oli niinmuodoin suoritettava joka vuosi melkoinen summa,
mutta hänen rikkautensa oli nyt lisääntymässä niin nopeasti, että se
helposti kesti sellaisen veron.
Lordi Henryn kronikkaa lukiessaan voi johtua päättelemään, että sir
Oliver oli uuden elämänsä pyörteissä kerrassaan unohtanut kotimaan
tapahtumat ja rakastamansa naisen, joka oli ylen kerkeästi otaksunut
hänet veljensä surmaajaksi. Niin voisi uskoa, kunnes ehtii siihen
kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka hän kerran keksi Bisken-el-Borakin
Algieriin tuomien englantilaisten merimiesten joukossa erään
cornwallilaisen Pitt-nimisen pojan, joka oli kotoisin Helstonista ja
jonka isän hän oli tuntenut.
Hän vei nuorukaisen mukanaan hienoon palatsiinsa Bab-el-Uebin
läheisyydessä, kohteli häntä kuin kunnioitettua vierasta ja istui koko
kesäisen yön keskustellen hänen kanssaan, kysellen häneltä erinäisiä
henkilöitä koskevia seikkoja ja siten vähitellen houkutellen hänet
kertomaan, mitä kaikkea kotiseudulla oli tapahtunut niiden kahden
vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän itse oli sieltä
poistunut. Tästä kertomuksesta saamme sen vaikutelman, että luopio oli
joutunut kipeän kaipauksen, tuiman koti-ikävän valtaan ja yritti sitä
lieventää loputtomilla kyselyillään. Cornwallilainen nuorukainen oli
herättänyt hänen mielessään tuskallisen muiston menneisyydestä, jolle
hän oli kääntänyt selkänsä muuttuessaan muslimiksi ja merirosvoksi.
Ainoa mahdollinen päätelmä on se, että noina kesäisen yön hetkinä hänen
mielessään liikkui katumus ja hurja kaipaus päästä takaisin. Rosamund
tulisi avaamaan hänelle jälleen sen oven, jonka hän oli onnettomuuden
ahdistamana paukahduttanut kiinni. Sir Oliver uskoi hänen varmaan niin
menettelevän, kunhan saisi tietää totuuden. Ja eihän nyt ollut enää
minkäänlaista syytä salata totuutta, suojella edelleen pelkurimaista
velipuolta, jota hän oli oppinut vihaamaan yhtä tuimasti kuin oli häntä
ennen rakastanut.
Hän sepitti salaa pitkän kirjeen kertoen siinä kaikki, mitä
hänelle oli tapahtunut siitä lähtien, kun hänet oli ryöstetty,
ja kertoen täyden totuuden siitä ja siihen johtaneesta teosta.
Hänen kronikkansa sepittäjän mielestä tämän kirjeen olisi pitänyt
voida liikuttaa kyyneliin kivenkin. Sitäpaitsi se ei ollut pelkkää
kiihkeätä viattomuuden vakuuttelua tai perustelemattomien veljeä
koskevien syytösten esittämistä. Siinä mainittiin Rosamundille
todistuskappaleista, joiden täytyi hälventää kaikki epäilykset.
Siinä kerrottiin master Bainen laatimasta ja papin todistamasta
pergamentista, joka asiakirja oli jätettävä hänelle kirjeen ohella.
Sitäpaitsi Rosamundia kehoitettiin vakuuttautumaan asiakirjan
aitoudesta tiedustamalla asianlaitaa master Bainelta itseltään. Vihdoin
pyydettiin häntä esittämään koko asian kuningattarelle ja siten
turvaamaan sir Oliverille vapauden palata Englantiin tarvitsematta
pelätä joutuvansa mitenkään kärsimään uskosta luopumisensa vuoksi,
johon tekoon hänen kärsimyksensä olivat hänet pakottaneet.
Hän antoi nuorelle cornwallilaiselle runsaat lahjat, jätti tuon kirjeen
hänen itsensä perille toimitettavaksi ja kertoi, kuinka hän löytäisi
asiakirjan, joka oli jätettävä sen keralla. Hän oli jättänyt tuon
arvokkaan pergamentin Penarrow'n kirjastoon ajohaukan opettamista
käsittelevän vanhan kirjan lehtien väliin, mistä se todennäköisesti oli
vieläkin löydettävissä, koska hänen veljellään ei ollut asiasta tietoa
eikä hän yleensäkään harrastanut kirjojen tutkimista. Pittin tuli
voittaa puolelleen vanha Nicholas ja saada hänen avullaan haltuunsa tuo
asiakirja, jos se vielä oli olemassa.
Sitten Sakr-el-Bahr saatteli Pittin Genuaan ja toimitti hänet siellä
englantilaiseen alukseen.
Kolme kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, Pittin kirjoittaman
kirjeen, joka saapui hänelle Genuan kautta — Genua oli näet
rauhallisissa suhteissa Algierin valtiaisiin ja välitti tietojen
vaihtamista kristikunnan kanssa. Pitt ilmoitti kirjeessään tehneensä
kaikki, mitä sir Oliver oli hänen tehtäväkseen määrännyt: Hän oli
vanhan palvelijan avustamana löytänyt pergamentin ja oli itse käynyt
mistress Rosamund Godolphinin luona, joka nykyjään asui sir John
Killigrew'n kartanossa Arwenackissa, ja oli jättänyt hänelle kirjeen ja
pergamentin. Kuultuaan kenen valtuuttamana hän oli saapunut mistress
Rosamund oli kuitenkin hänen nähtensä viskannut tuleen sekä kirjeen
että pergamentin ja lähettänyt hänet pois, ennenkuin hän oli ehtinyt
asiaansa esittää.
Sakr-el-Bahr vietti yön ulkona, tuoksuvassa yrttitarhassaan, ja hänen
orjansa kertoivat kauhistuneina kuulleensa hänen nyyhkyttävän ja
itkevän. Jos hänen sydämensä tosiaankin itki, se tapahtui viimeisen
kerran; siitä pitäen hän oli entistä tutkimattomampi, armottomampi,
julmempi ja ivallisempi, eikä sen päivän jälkeen huolinut enää
vapauttaa yhtäkään englantilaista orjaa. Hänen sydämensä oli muuttunut
kivikovaksi.
Niin kului viisi vuotta siitä kevätillasta, jolloin hän oli joutunut
Jasper Leigh'n satimeen, ja hänen maineensa levisi, hänen nimensä
muuttui merten kauhuksi, ja laivastoja lähti vesille Maltasta,
Napolista ja Veneziasta tehdäkseen loppua hänestä ja hänen armottomasta
merisissitoimestaan. Mutta Allah varjeli häntä, ja Sakr-el-Bahr ei
käynyt milloinkaan taisteluun tempaamatta voittoa islamin käyrille
miekoille.
Tämän viidennen vuoden keväänä saapui hänelle toinen kirje
cornwallilaiselta Pittiltä, kirje, joka osoitti, ettei kiitollisuus
ollut maailmasta hävinnyt siinä määrin kuin hän oli otaksunut, sillä
nuorukainen, jonka hän oli vapauttanut orjuudesta, kirjoitti hänelle
pelkästä kiitollisuudesta kertoakseen eräitä häntä koskevia asioita.
Tämä kirje sai vanhan haavan vuotamaan, vieläpä enemmänkin: se iski
häneen uuden. Hän sai tietää sir John Killigrew'n pakottaneen kirjeen
lähettäjän todistamaan sir Oliverin kääntyneen muhamettilaiseksi, minkä
nojalla tuomioistuin oli julistanut hänet kuolleeksi ja määrännyt hänen
omaisuutensa perijäksi hänen velipuolensa, master Lionel Tressilianin.
Pitt sanoi olevansa sanomattoman masentunut siitä, että oli
tietämättään tullut tehneeksi sir Oliverille huonon palveluksen hänen
hyvien tekojensa korvaukseksi, ja lisäsi, että olisi mieluummin antanut
hirttää itsensä, jos olisi aavistanut, mihin hänen todistuksensa johti.
Sir Oliver oli lukenut tähän asti tuntematta mitään muuta kuin
ylenkatsetta. Mutta kirjeessä kerrottiin vielä muutakin. Siihen
sisältyi uutinen, että mistress Rosamund oli äskettäin palannut
Ranskasta, missä oli oleskellut kaksi vuotta, ja että hän tulisi
kesäkuussa menemään naimisiin sir Oliverin velipuolen Lionelin
kanssa. Kirjoittaja oli lisäksi saanut tietää, että tämän liiton
oli aikaansaanut sir John Killigrew, joka halusi nähdä Rosamundin
turvattuna, koska aikoi itse lähteä merille ja oli varustamassa hienoa
alusta matkustaakseen siinä Intiaan. Vielä mainittiin, että suunniteltu
avioliitto herätti tyydytystä laajoissa piireissä ja että sitä
pidettiin erinomaisen edullisena kummallekin suvulle, koska Penarrow'n
ja Godolphinin kartanon vierekkäiset tilukset siten liitettäisiin
toisiinsa.
Tuon luettuaan Oliver-Reis nauroi. Naimaliitto ei herättänyt
tyydytyksentunteita niinkään sinänsä kuin nähtävästi siitä syystä, että
kaksi maa-aluetta tuli yhdistettäväksi. Siinä liittyivät toisiinsa
kaksi puistoa, kaksi tilusta, kaksi kyntömaan ja metsän kappaletta, ja
asiassa mainitut henkilöt olivat ilmeisesti pelkkä satunnainen seikka.
Sitten asian pureva iva tunkeutui hänen mieleensä ja herätti siinä
suurta katkeruutta: Rosamund, joka oli hylännyt hänet pitäen häntä
veljensä murhaajana, aikoi nyt syleillä puolisonaan todellista
murhamiestä. Ja hän, tuo petollinen konna — mistä helvetin syvyyksistä
hän saikaan rohkeuden suorittaa tämän kavalan teon? — oliko hän vailla
sydäntä ja omaatuntoa, eikö hän välittänyt mitään sopivaisuudesta eikä
ollenkaan pelännyt Jumalaa?
Hän repi kirjeen kappaleiksi ja päätti poistaa asian mielestään. Pitt
oli tahtonut menetellä ystävällisesti, mutta olikin kohdellut häntä
julmasti. Kokiessaan vapautua kiduttavista mielikuvistaan Oliver lähti
merelle, kolme kaleeria mukanaan, ja kohtasi siten kaksi viikkoa
myöhemmin master Jasper Leigh'n sen espanjalaisen karakin kannella,
jonka oli vallannut Kap Spartelin luona.
Kolmas luku.