Sakr-el-Bahr, Merihaukka, Välimeren vitsaus ja kristityn Espanjan
kauhu, lepäsi pitkällään Spartel-niemen rinteellä.
Hänen yläpuolellaan, kallioiden harjalla, näkyivät tummanviheriänä
viivana Araišin oranssilehdot — vanhan ajan kuuluisat Hesperidein
tarhat, missä kypsyivät kultaiset omenat. Suunnilleen peninkulman
päässä idässä näkyivät pilkkuina beduinileirin majat ja teltat
hedelmällisellä smaragdinvihervällä laidunmaalla, joka levisi niin
kauas kuin silmä kantoi, kohti Ceutaa. Lähempänä istui harmaalla
kallionkielekkeellä hajareisin melkein alaston paimenpoika,
notkea, ruskeapintainen nuorukainen, jonka kerittyä päätä kierteli
kamelinkarvainen nuora ja joka tavan takaa puhalsi ruokohuilullaan
surunvoittoisia ja epäsointuisia säveliä. Taivaan sinisestä korkeudesta
kuului kiurun iloinen viserrys, ja alhaalta kaikui korvaan aina yhtä
korkealla aaltoavan meren pehmeä kohina.
Sakr-el-Bahr lepäsi pitkällään kamelinkarvoista kudotun viittansa
päällä rehoittavien saniaisten ja merikuminoiden keskellä ihan sen
kalliokielekkeen kärjessä, jolle oli kiivennyt. Hänen kummallakin
puolellansa oli kyyrysillään Susin neekeri, molemmilla verhonaan
vain valkoinen lantioliina. Heidän lihaksiset ruumiinsa kiilsivät
kuin ebenholtsi toukokuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Heillä
oli käsissään taatelipalmujen kellervistä lehvistä tehdyt viuhkat,
joita heidän piti hiljaa häälytellä herransa pään yläpuolella hänen
vilvokkeekseen ja karkoittaakseen pois kärpäsiä.
Sakr-el-Bahr oli parhaassa iässään, erittäin kookas mies, vartalo
kuin Herkuleen ja jäsenet jättiläismäistä voimaa ilmaisevat. Hänen
haukannenällä varustetut kasvonsa päättyivät mustaan kaksihaaraiseen
partaan, ja niiden tummuutta korosti ylenmäärin hänen otsalleen
kääritty valkoinen turbaani. Hänen silmänsä sitävastoin olivat
omituisen vaaleat väriltään. Valkoisen paidan päällä hänellä oli
erittäin hienosta silkistä tehty pitkä viheriä tunikka, jonka päärmeet
olivat kultaisin arabeskein kirjaellut; väljät karttuunihousut
ulottuivat hänen polviinsa; ruskeat lihaksiset pohkeet olivat paljaat
ja jaloissa hänellä oli punaisesta nahasta tehdyt maurilaiset kengät,
kärjestään ylöspäin kiertyvät ja erittäin terävät. Hänellä ei ollut
mitään muuta asetta kuin leveäteräinen, kultakahvainen tikari, joka oli
pistetty punottuun nahkavyöhön.
Parin askelen päässä hänen vasemmalla puolellaan lepäsi maassa
pitkänään eräs toinen mies kyynäspäihinsä nojaten, käsillään silmiänsä
varjostaen ja katsellen merelle. Hänkin oli pitkä ja voimakas mies,
ja hänen liikahtaessaan välkähti sieltä täältä näkyviin hänen
rautapaitansa ja teräskypäri, jonka ympärille hän oli kietonut viheriän
turbaaninsa. Hänen vieressään lepäsi valtavan suuri käyräsapeli
ruskeassa tupessaan, jonka pinta oli teräksisten koristeiden
peittämä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja parrakkaat, mutta paljoa
tummapintaisemmat kuin hänen kumppaninsa, ja hänen hienojen pitkien
käsiensä rystyset olivat melkein mustat.
Sakr-el-Bahr ei hänestä paljoa välittänyt. Siinä maatessaan hän katseli
allansa leviävää rinnettä, jossa kasvoi typistettyjä korkkipuita ja
ainaviheriöiviä tammia; siellä täällä näkyi keltaisena hohteleva
väriherne, toisaalla, valkoiselle vivahtavan kallion kielekkeellä,
rehoitti kaktus viheriänä ja hehkuvan punaisena. Hänen alapuolellaan,
Herkuleen luolain tienoilla, oli kappale merta, jonka kirkkaat
syvyydet hitaasti liikkuessaan vaihtoivat väriänsä smaragdin syvästä
viheriästä kaikkiin opaalin vivahduksiin. Vähän kauempana, suojaavan
kallio-ulkoneman takana, joka muodosti pienen sataman, souteli jouteli
hiljaisessa aallokossa kaksi valtavan suurta kaleeria, kummassakin
viisikymmentä airoa, ja pienempi kolmikymmensoutuinen. Pitkät keltaiset
airot ulkonivat alusten kupeista melkein vaakasuorina kuin jonkin
jättiläislinnun siivet. Varsin selvää oli, että ne joko piileksivät tai
olivat väijymässä. Niiden yläpuolella kiiriskeli joukko meluisia ja
nenäkkäitä merilokkeja.
Sakr-el-Bahr katseli ulos merelle, yli salmen kohti Tarifaa ja kaukana
häämöttävää Euroopan rannikon viivaa, joka parahiksi näkyi selkeässä
kesäisessä ilmassa. Hänen katseensa ei kumminkaan viipynyt näköpiirin
hämyisellä rajalla; se pysähtyi hienoon valkopurjeiseen laivaan,
joka kiinteästi tuuleen käännettynä pyrki salmeen suunnilleen neljän
peninkulman päässä. Idästä puhalsi heikko tuuli, alus oli levittänyt
kaikki purjeensa saadakseen siitä apua ja pyrki niin korkealle tuuleen
kuin suinkin mahdollista. Niin se tuli lähemmäksi alihangan halsseilla,
ja sen kapteeni varmaan tutki Afrikan vihamielistä rannikkoa, näkyisikö
siellä niitä huimapäisiä rosvoja, jotka liikkuivat näillä vesillä
ottaen tullia jokaiselta kristittyjen alukselta, joka uskalsi saapua
liian lähelle. Sakr-el-Bahr hymyili ajatellessaan, kuinka mahdotonta
oli arvata hänen kaleeriensa läheisyyttä ja kuinka vaarattomalta
Afrikan aurinkoisen rannikon täytyi näyttää laivurin uutterasti
etsivään kaukoputkeen. Hän oli siellä korkeudessaan kuin haukka,
jonka nimi oli hänelle annettu, koboltinvärisellä taivaalla valmiina
syöksymään saaliinsa kimppuun, tähystellen suurta valkoista laivaa ja
odottaen sen tulevan iskun ulottuville.
Itäänpäin ulkoneva rantakallio muodosti tyvenen, joka ulottui melkein
peninkulman päähän merelle. Korkealla olevat tähystelijät huomasivat
rajaviivan selvästi; he näkivät sen kohdan, jossa tuulen nostaman
vähäisen aallokon valkoiset harjat hävisivät ja merenpinta muuttui
tasaisemmaksi. Jos alus uskaltaisi luoviessaan niin kauas, se liikkuisi
käännyttyään hitaasti ja toisille tarjoutuisi hyvä tilaisuus. Ja
tosiaankin, alus pysyi väistymättä suunnassaan ollenkaan aavistamatta
väijyvää vaaraa, kunnes ei ollut enää puolta peninkulmaa sen ja
turmiota ennustavan tyvenen välillä.
Rautapaitaan puettu merisissi tuosta kiihtyi; hän löi kantapäänsä
yhteen ilmassa ja kääntyi sitten rauhallisen ja valppaan Sakr-el-Bahrin
puoleen.
»Se tulee! Se tulee!» huudahti hän frankkilaisella murteella, joka on
Afrikan rannikon yleiskielenä.
»Inš' Allah!» kuului lyhyt vastaus — »jos Jumala suo.»
He painuivat jälleen syvään äänettömyyteen aluksen nyt siirtyessä niin
lähelle, että sen aallolle kohotessa joka kerta vilahti näkyviin mustan
ruhon valkoinen alaosa. Sakr-el-Bahr varjosti silmiänsä ja keskitti
tarkkaavaisuutensa isossamastossa liehuvaan neliskulmaiseen lippuun.
Hän erotti vaakunakilven eri osat, vieläpä niihin kuvatun linnan ja
jalopeurankin.
»Espanjalainen alus, Bisken», urahti hän toverilleen. »Hyvä niin.
Kiitetty olkoon Allah!»
»Uskaltaneeko tulla niin kauas?» ihmetteli toinen.
»Varmaan uskaltaa», kuului luottava vastaus. »Se ei varo mitään vaaraa,
ja eiväthän kaleerimme saavu usein näin kauas länteen. Tuossahan se
tulee ylpeänä kuin espanjalainen ainakin.»
Hänen vielä puhuessaan alus saapui rajaviivalle. Se kulki kauemmaksi,
sillä tyvenen puolella puhalsi vielä melkoinen tuuli, ja alus
tahtoi epäilemättä käyttää parhaansa mukaan hyödykseen tätä etelään
painumistaan.
»Nyt!» huudahti Bisken — hänellä oli annettu nimi Bisken-el-Borak sen
salamanlaisen tuimuuden vuoksi, jota hän osoitti hyökätessään. Hän
värisi kärsimättömyyttään kuin kahleissa oleva jahtikoira.
»Ei vielä», kuului tyyni, hillitsevä vastaus. »Jokainen tuuma, jonka
se liikkuu lähemmäksi rantaa, tekee sen perikadon varmemmaksi. Ehdimme
hyvinkin antaa hyökkäysmerkin sen kääntyessä. Anna minulle juotavaa,
Abiad», sanoi hän toiselle neekerilleen, jolle hän oli leikillään
antanut nimen »Valkoinen.»
Orja kääntyi, siirsi syrjään saniaisen varsia ja veti esiin huokoisesta
savesta tehdyn punaisen ruukun; hän otti sen suulta palmunlehdet ja
kaatoi vettä maljaan. Sakr-elBahr joi hitaasti, taukoamatta katsellen
alusta, jonka koko köysistö kuvastui nyt selvästi kirkkaassa ilmassa.
He voivat nähdä kansilla liikkuvat miehet ja etumaston märssyssä olevan
tähystäjän. Alus oli vain puolen peninkulman päässä alkaessaan yhtäkkiä
kääntyä.
Sakr-el-Bahr hypähti heti seisaalleen koko pituudessaan ja heilutti
pitkää viheriää liinaa. Eräästä rantakallioiden suojassa olevasta
kaleerista kajahti kohta torvenääni vastaukseksi tuohon merkkiin;
sitten kuului päällysmiesten kimeä vihellys ja vihdoin airojen loiske
ja narina kahden suuremman kaleerin lipuessa pois väijytyspaikastaan.
Pitkät, varustetut peräkannet olivat täynnä turbaanipäisiä merisissejä,
joiden aseet välkkyivät auringonvalossa, ainakin tusinan verta istui
hajareisin kummankin isonmaston puomilla, ja kaleerien kummallakin
puolen oli köysistö mustanaan miehiä, jotka heinäsirkkaparven tavoin
vain odottivat tilaisuutta päästäkseen saalistaan tuhoamaan.
Hyökkäyksen äkillisyys sai espanjalaisen hämmingin valtaan. Sen
kannella vallitsi ankara hälinä, kuului torventoitotusta ja huutoja, ja
miehet yrittivät hurjassa sekamelskassa kiiruhtaa niihin paikkoihin,
joihin heidän liian huoleton kapteeninsa heitä komensi. Tämän
sekasorron vallitessa aluksen kääntäminen kerrassaan epäonnistui,
ja menetettiin arvokkaita tuokioita, joiden kuluessa alus seisoi
paikoillaan, lepattavin purjein. Epätoivoisessa kiireessään kapteeni
käänsi sen myötätuuleen luullen siten parhaiten satimesta pääsevänsä.
Mutta tässä suojaisessa paikassa oli niin vähän tuulta, että yritys
epäonnistui. Kaleeri kiiti edellä sinne, mihin espanjalainen pyrki, sen
keltaiset airot pieksivät vihaisesti vettä päällysmiesten käytellessä
piiskojansa puristaakseen orjista heidän kaiken jännevoimansa.
Sakr-el-Bahr näki tuon kaiken Biskenin ja neekeriensä keralla nopeasti
laskeutuessaan siitä tyyssijasta, joka oli tehnyt hänelle hyvän
palveluksen. Hän juoksi punatammen luota korkkipuun luo ja korkkipuun
luota punatammen luo, hyppäsi kallionkielekkeeltä toiselle tai kapusi
tasanteelta tasanteelle varautuen kanervatukkoon tai ulkonevaan
kiveen, mutta aina nopeasti ja sukkelasti kuin apina. Vihdoin hän ehti
rannalle, juoksi veden rajaan ja hypähteli pitkin mustaa karikkoa,
kunnes oli kaleerivenheen kupeella, jonka toiset merirosvoalukset
olivat jättäneet odottamaan. Se oli siinä syvässä vedessä, aironmitan
päässä karista, ja hänen tultuaan airot ojentuivat vaakasuoraksi
pinnaksi. Hän juoksi sitä pitkin, seuralaiset jäljessään, ja niin he
airoja siltanaan käyttäen saapuivat aluksen partaalle. Hän heitti
jalkansa laidan yli ja astui katettuun paikkaan kahden airon ja niitä
liikuttavien kuusimiehisten orjarivien väliin.
Bisken seurasi häntä, ja viimeisinä tulivat neekerit. He olivat
vielä kahdareisin reunalla, kun Sakr-el-Bahr lausui komentosanan.
Keskikäytävää pitkin juoksi päällysmies ja kaksi hänen apulaistaan,
kaikki paukuttaen häränvuodista leikattuja pitkiä piiskojaan. Airot
laskeutuivat, alus liikahti, ja niin he syöksyivät molempien toisten
kaleerien jäljessä taisteluun.
Sakr-el-Bahr seisoi keulassa, käyrämiekka kädessä, takanaan ja
ympärillään innokkaasti juttelevien merisissien joukko, joka paloi
halusta päästä hyökkäämään kristityn vihollisen kimppuun. Hänen
yläpuolellaan, raakapuilla ja köysiportaissa, kiikkui parvittain hänen
jousimiehiänsä. Mastonnokassa liehui hänen lippunsa, punainen vaate ja
siinä viheriä puolikuun kuva.
Alastomat kristityt orjat ähkivät, ponnistelivat ja hikoilivat
muhamettilaisen piiskan alla, joka ajoi heitä tuhoamaan veljiään.
Taistelu oli jo alkanut. Espanjalaiset olivat ampuneet yhden ainoan
hätäisen laukauksen, joka oli mennyt harhaan, ja nyt oli merisissien
rautainen valtaushaka käynyt kiinni alahangan laitaan, ja murhaava
nuolisade iski kannelle muhamettilaisten raakapuilta; sen sivuilla
parveilivat kiihkeät muhamettilaiset, kaikkein kiihkeimmät aina
silloin, kun oli käytävä espanjalaisten koirien kimppuun, jotka olivat
karkoittaneet heidät Andalusian kaliifikunnasta. Toinen kaleeri riensi
ylähangan puolelle ja jo matkalla sinne levittivät jousimiehet ja
linkoojat kuolemaa espanjalaisen aluksen kannelle.
Taistelu oli lyhyt ja tuima. Espanjalaiset, jotka olivat joutuneet
kerrassaan yllätetyiksi, olivat alunpitäen hämmingin vallassa, ja
heillä ei ollut myöhemminkään aikaa järjestyä ottamaan kunnollisesti
vastaan hyökkäystä. He tekivät kuitenkin, mitä tehtävissä oli. He
puolustautuivat urhoollisesti säälimätöntä hyökkääjää vastaan.
Mutta merisissit vastasivat samalla mitalla, ollenkaan hengestään
välittämättä, kiihkeästi pyrkien taistelemaan Allahin ja hänen
profeettansa nimessä ja tuskin vähemmän kiihkeästi haluten kuolla,
jos Allahin aina-armollisen tahto oli, että heidän kohtalonsa tuli
täällä täyttyä. He nousivat alukseen, ja kastilialaisten, jotka olivat
lukumäärältään kymmentä vertaa heikommat, täytyi peräytyä.
Sakr-el-Bahrin aluksen saapuessa laivan luo lyhyt taistelu oli
suoritettu ja eräs hänen sisseistään oli ylhäällä mastossa
irroittamassa Espanjan lippua ja sen alle kiinnitettyä ristiinnaulitun
kuvaa. Hetkeä myöhemmin kuului huumaava huuto »Alhamdolillah!» ja
viheriä lippu hulmahti ilmoille.
Sakr-el-Bahr työntyi keskikannella olevan tungoksen läpi; hänen
sissinsä väistyivät tieltä ja huusivat kuin mielettömät hänen
ohikulkiessaan hänen nimeänsä heiluttaen käyrämiekkojaan tervehtiäkseen
tätä Merihaukkaa, kuten häntä nimitettiin, tätä Islamin palvelijoista
urhoollisinta. Hän tosin ei ollut itse ollut mukana taistelussa. Ottelu
oli ollut liian lyhyt, ja hän oli saapunut liian myöhään. Mutta hän oli
uskaltanut suunnitella väijytyksen niin kauas länteen, ja hänen aivonsa
olivat johtaneet heidät tähän nopeaan ja helppoon voittoon Allahin
ainoan nimessä.
Laivan kansi oli veren tahrima, ja siinä makasi haavoitettuja ja
kuolevia miehiä, joita muhamettilaiset jo heittivät laidan yli —
kuolleita ja samoin haavoittuneita, jos olivat kristittyjä, sillä
mitäpä he olisivat huolineet ottaa vaivoikseen raajarikkoja orjia?
Jäljellejääneet espanjalaiset olivat ryhmittyneet isonmaston luo,
aseettomina ja rohkeutensa menettäneinä, kuin joukko pelokkaita,
hämmentyneitä lampaita.
Sakr-el-Bahr seisoi heidän edessään silmäillen heitä tuimasti. Heitä
oli suunnilleen sata, etupäässä seikkailijoita, jotka olivat lähteneet
matkaan Cadizista toivoen löytävänsä onnen Intiasta. Heidän matkansa
oli muodostunut erittäin lyhyeksi, ja he tiesivät kohtalonsa — joutua
muhamettilaiseen kaleeriin tai parhaassa tapauksessa Algieriin tai
Tunisiin myytäviksi siellä jonkun rikkaan maurilaisen orjaksi.
Sakr-el-Bahrin katse tutki heitä arvostellen ja pysähtyi vihdoin
kapteeniin, joka seisoi hieman loitommalla toisista, kasvot raivon ja
mielipahan kalventamina. Hänellä oli yllään hieno musta kastilialainen
puku, ja hänen samettisessa suippohatussaan nähtiin joukko suuria
sulkia ja kultainen risti.
Sakr-el-Bahr tervehti häntä kohteliaasti. »Fortuna de guerra, señor
capitan», virkkoi hän sujuvasti espanjaa puhuen. »Mikä on nimenne?»
»Minä olen Don Paulo de Guzman», vastasi mies suoristautuen ja puhuen
ilmeisin itsetunnoin ja puhuttelijaansa ylenkatsoen.
»Vai niin! Jalosukuinen herra! Ja sivistynyt ja itsepintainen, luulen
ma. Algierin torilla teistä voitaisiin maksaa kaksisataa filippiä.
Saatte ostaa itsenne vapaaksi viidestäsadasta.»
»Por las Entrañas de Dios!» kirosi Don Paulo, joka kaikkien hurskaiden
espanjalaisten katolisten tavoin suosi anatomisia sadatteluja. Ei
tiedetä, mitä hän olisi vielä raivoissaan sanonut, sillä Sakr-el-Bahr
viittasi ylenkatseellisesti häntä poistumaan.
»Jumalattomuutenne ja epäkohteliaisuutenne vuoksi koroitamme lunnaat
tuhanneksi filipiksi», virkkoi hän. Seuralaisilleen hän sanoi: »Viekää
hänet pois. Kohdelkaa häntä hyvin hänen tulevia lunnaitaan vastaan.»
Sadatteleva kapteeni kuljetettiin pois.
Toisten kanssa Sakr-el-Bahr ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Hän tarjosi
oikeuden lunastaa itsensä vapaaksi jokaiselle, joka sitä halusi,
ja sellaisia oli kolme. Muut hän luovutti Biskenin haltuun, joka
toimi hänen käskynhaltijanaan. Sitä ennen hän kuitenkin tiedusteli,
oliko laivalla orjia, ja sai kuulla niitä olevan vain tusinan,
palvelustoimissa käytettävää väkeä — kolme juutalaista, seitsemän
muhamettilaista ja kaksi harhaoppista — jotka oli suljettu kannen alle
vaaraan uhatessa.
Sakr-el-Bahr käski tuoda heidät ylös kannelle siitä pimeydestä, johon
heidät oli heitetty. Huomatessaan joutuneensa oman väkensä käsiin
ja orjuutensa loppuneen muhamettilaiset huudahtelivat iloisesti ja
ylistivät hartaasti Allahia, jonka vannoivat olevan ainoan jumalan.
Juutalaiset, kolme solakkaa, lujarakenteista nuorukaista, joilla
oli yllään mustat, polviin asti ulottuvat tunikat ja mustia kutreja
peittämässä mustat kalotit, hymyilivät mielistellen ja parasta toivoen,
koska olivat joutuneet sellaisten ihmisten käsiin, jotka olivat heille
lähempiä sukulaisia kuin kristityt ja joita liitti heihin ainakin
yhteinen espanjalaisiin kohdistuva vihamielisyys ja yhteiset Espanjassa
koetut kärsimykset.
Molemmat harhaoppiset seisoivat juroina ja välinpitämättöminä, koska
käsittivät joutuneensa vain ojasta allikkoon ja olevan suotta toivoa
pakanoilta enempää kuin kristityiltäkään. Toinen heistä oli jäykkä,
vääräsäärinen veikko, jonka vaatteet olivat melkein riekaleina; hänen
ahavoituneet kasvonsa olivat mahonginväriset, ja tummansiniset silmät
tuijottelivat tuuheiden kulmakarvojen alta, jotka olivat aikoinaan
olleet punaiset — samoinkuin hänen tukkansa ja partansa — mutta olivat
nyt jo kovin harmaantuneet. Valtavan suuret ruskeat pisamat tekivät
hänen ihonsa leopardin taljaa muistuttavaksi.
Kaikkien kahdentoista joukossa hän yksin herätti Sakr-el-Bahrin
huomiota. Hän seisoi alakuloisena merirosvon edessä, pää painuneena ja
katse suunnattuna laivankanteen, väsyneenä, masentuneena orjana, joka
kuoli yhtä mielellään kuin eli. Niin kului muutamia hetkiä, joiden
aikana roteva muhamettilainen silmäili häntä; sitten hän kohotti
katseensa, ikäänkuin tuon tutkivan katseen yllyttämänä. Samassa
hänen silmänsä vilkastuivat, niiden tylsyys oli tiessään; ne olivat
yhtä kirkkaat ja terävät kuin ennenkin. Hän ojensi päänsä eteenpäin
silmäillen vuorostaan tutkivasti, katsahti sitten hämmentyneenä
ympärillään aaltoilevaa eriväristen turbaanien peittämää tummien
kasvojen joukkoa ja jälleen Sakr-el-Bahria.
»Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän vihdoin englanninkielellä, sanomatonta
hämmästystään ilmaisten. Sitten hän jälleen omaksui ainaisen
kyynillisen sävynsä ja peitti kaiken hämmästyksensä.
»Hyvää päivää, sir Oliver», sanoi hän. »Otaksun teidän huviksenne minut
hirttävän.»
»Allah on suuri!» virkkoi Sakr-el-Bahr ilmettään muuttamatta.
Toinen luku.