Master Lionel oli melkein koko seuraavan päivän poissa kotoa sanoen
syyksi, että suoritti joitakin ostoksia Trurossa. Hänen palatessaan
kello lienee ollut yli puoli seitsemän, ja hän kohtasi sisään
tullessansa sir Oliverin hallissa.
»Minulla on sinulle viesti Godolphinin kartanosta», virkkoi hän. Veli
näytti jäykistyvän ja kalpenevan. »Minut tapasi portilla poika, joka
pyysi sanomaan sinulle, että mistress Rosamund haluaa heti keskustella
kanssasi.
Sir Oliverin sydän oli lakata sykkimästä ja alkoi sitten kiivaasti
tykyttää. Rosamund kutsui häntä! Hän oli nähtävästi katunut eilistä
leppymättömyyttänsä. Rosamund suostui viimeinkin ottamaan hänet vastaan!
»Siunattu sinä, hyvien uutisten tuoja!» vastasi hän, äänessä ankaran
kiihtymyksen sävy. »Minä lähden heti.» Niin hän tekikin. Hän oli siinä
määrin kiihtymyksensä vallassa, että unohti ottaa mukaansa pergamentin,
eittämättömän todistajansa. Tämä seikka muodostui kohtalokkaaksi.
Master Lionel ei virkkanut mitään veljen lähtiessä. Hän peräytyi
hiukan taaksepäin varjoon. Hänen huulensakin olivat kalvenneet ja hän
tunsi tukehtuvansa. Oven sulkeutuessa hän äkkiä liikahti. Hän syöksyi
sir Oliverin jälkeen. Omatunto huusi hänelle, ettei hän voinut niin
menetellä. Mutta pelko oli kärkäs vastaamaan siihen huutoon. Ellei hän
suostunut siihen, mikä oli suunniteltu tapahtuvaksi, hän voi joutua
maksamaan sen hengellänsä.
Hän kääntyi ja hoiperteli ruokasaliin vapisevin jaloin.
Pöytä oli katettu samoinkuin sinä iltana, jolloin hän oli hoiperrellut
sisään haava kyljessään ja saanut hoitoa ja suojaa sir Oliverilta.
Hän ei astunut pöydän luo, vaan meni lieden ääreen ojentaen kätensä
kohti lieskaa. Hän oli kovin viluissaan eikä kyennyt hillitsemään
vapisemistaan. Hänen hampaansakin kalisivat.
Nicholas tuli kysymään, tahtoiko hän syödä illallista. Lionel vastasi
epäröiden tahtovansa myöhäisestä hetkestä huolimatta, odottaa sir
Oliverin palaamista.
»Onko sir Oliver poissa kotoa?» kysyi palvelija hämmästyneenä.
»Hän lähti ulos hetki sitten, en tiedä minne», vastasi Lionel. »Mutta
hän ei varmaankaan viivy kauan, koska ei ole syönyt illallista.»
Sitten Lionel kehoitti palvelijaa poistumaan ja istui väristen
lieden ääressä auttamattomien sielullisten kidutusten uhrina. Hänen
ajatuksensa suuntautui alinomaa siihen lujaan, horjumattomaan
kiintymykseen, jota sir Oliver oli hänelle aina runsaasti osoittanut.
Millaisiin uhrauksiin sir Oliver olikaan suostunut tässä Peter
Godolphinin kuolemaan liittyvässä asiassa suojatakseen häntä, Lionelia?
Sellaisen menneisyydessä osoitetun rakkauden ja uhrautuvaisuuden
nojalla Lionel taipui nyt päättelemään, ettei hänen veljensä olisi
pettänyt häntä pahimmassakaan vaarassa. Mutta sitten se paha pelko,
joka teki hänestä kunnottoman, johdatti hänen mieleensä, että sellainen
päätteleminen oli päättelemistä pelkkien otaksumien nojalla ja että
olisi ollut vaarallista luottaa sellaiseen luuloon; että jos sir Oliver
sittenkin olisi pettänyt ratkaisevassa tapauksessa, hän, Lionel, olisi
joutunut ehdottoman tuhon omaksi.
Arvostellessaan lähimmäisiänsä ihminen lopultakin nojautuu siihen
tietoon, mikä hänellä on itsestänsä, ja Lionel joka tiesi olevansa
kykenemätön siten uhrautumaan sir Oliverin puolesta, ei voinut uskoa
sir Oliverin jatkuvasti kykenevän sellaiseen uhrautumiseen, jonka
tulevat tapahtumat saattoivat tehdä välttämättömäksi. Hän ajatteli
jälleen niitä sanoja, jotka sir Oliver oli lausunut tässä samassa
huoneessa kaksi vuorokautta aikaisemmin, ja päätteli entistä varmemmin,
että niihin voi sisältyä yksi ainoa tarkoitus.
Sitten tuli epäilys ja vihdoin toisenlainen varmuus, varma tieto,
ettei ollut niin laita ja että hän itse sen tiesi, varmuus siitä,
että hän valehteli itselleen yrittäen salata tekemäänsä. Hän painoi
päänsä käsiinsä ja valitti ääneen. Hän oli konna, sydämetön, sieluton
konna! Hän soimasi itseään jälleen. Tuli hetki, jona hän nousi vapisten
ja aikoi vielä tänä yhdentenätoista hetkenä lähteä veljensä jälkeen
pelastaakseen hänet ulkona yössä odottavasta tuhosta.
Mutta tuonkin päätöksen häivytti olemattomiin itsekäs pelko. Hän vaipui
hervottomana tuoliinsa, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat toiselle
tolalle. Niitä askarruttivat nyt ne seikat, joita hän oli pohtinut
sinä päivänä, jolloin sir Oliver oli ratsastanut Arwenackiin vaatimaan
hyvitystä sir John Killigrew'lta. Hän tajusi jälleen, että Oliverin
jouduttua pois kaikki se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden varassa,
tulisi kuulumaan hänelle oman eittämättömän oikeuden nojalla. Tuo
ajatus tavallaan huojensi hänen mieltänsä. Jos hänen täytyi kärsiä
konnuutensa tähden, oli ainakin olemassa korvausta.
Kello kuului lyövän kahdeksan. Äänen kuullessaan master Lionel vaipui
takaisin tuoliinsa. Asia oli varmaan parhaillaan tapahtumassa. Hän
näki sen mielessään, näki veljensä saapuvan kiireesti Godolphinin
kartanon portille, tummien varjojen syöksyvän esiin pimeästä ja mitään
virkkaamatta hyökkäävän hänen kimppuunsa. Lionel näki, kuinka hän
hetkisen kamppaili maassa ja kuinka sitten hänen kätensä ja jalkansa
sidottiin ja hänen suuhunsa pistettiin kapula, näki, kuinka hänet
nopeasti kannettiin rinnettä alas rannalle ja odottavaan venheeseen.
Lionel istui vielä puoli tuntia paikoillaan. Asia oli nyt valmis, ja
tämä varmuus tuntui Lionelia hiukan tyynnyttävän.
Sitten tuli Nicholas ja jaaritteli jostakin herralle kenties
sattuneesta onnettomuudesta.
»Mikä onnettomuus häntä olisi voinut kohdata?» ärähti Lionel ikäänkuin
sellaista ajatusta halveksien.
»Toivottavasti ei mikään», vastasi palvelija, »Mutta sir Oliverilta
ei nykyjään puutu vihamiehiä, ja tuskin on turvallista viipyä ulkona
pimeän tultua.»
Master Lionel sanoi ylenkatseellisesti pitävänsä sellaista pelkoa
joutavana. Näön vuoksi hän sanoi, ettei tahtonut odottaa kauemmin, ja
Nicholas toi hänelle illallisen, poistui jälleen ja viipyi ulko-ovella
katsellen ulos pimeään ja kuulostellen, eikö isäntä saapunut. Hän oli
käynyt tallissa ja tiesi sir Oliverin lähteneen jalkaisin.
Sillävälin master Lionelin täytyi olla syövinänsä, vaikka pala oli
tarttua hänen kurkkuunsa. Hän tuhri lautasensa, rikkoi ruokia ja joi
ahnaasti pikarin punaviiniä. Sitten hänkin oli alkavinaan pelätä ja
lähti Nickin seuraan. Niin he viettivät ikävän illan odottaen miestä,
jonka master Lionel tiesi menneen menoteilleen.
Päivän koittaessa he hälyyttivät palvelijat ja lähettivät heidät
seudulle etsimään ja ilmoittamaan sir Oliverin katoamisesta. Lionel
itse ratsasti Arwenackiin kysymään sir Johnilta suoraan, eikö hän
tietänyt mitään asiasta.
Sir John näytti säikähtyneeltä, mutta vannoi varsin kerkeästi, ettei
ollut nähnytkään sir Oliveria päiväkausiin. Hän suhtautui suopeasti
Lioneliin, josta piti samoinkuin kaikki toisetkin. Poika oli
käytökseltään laatuisa ja ystävällinen, aivan toisenlainen kuin hänen
julkea ja häikäilemätön veljensä, joten hänen hyveensä hohtelivat
vastakohdan vuoksi sitäkin kirkkaampina.
»On epäilemättä aivan luonnollista, että tulette luokseni», sanoi sir
John. »Mutta annan teille kunniasanani, etten tiedä hänestä mitään. Ei
ole tapanani väijyä vihollisiani pimeässä.»
»Eipä suinkaan, sir John, en ollut sydämessäni niin otaksunutkaan»,
vastasi murheellinen Lionel. »Suokaa anteeksi, että tulin teille
esittämään niin joutavaa kysymystä. Selittäkää se levottomuuteni
nojalla. Minä en ole ollut entiselläni viimeksi kuluneiden kuukausien
aikana, tietääkseni siitä asti, kun Godolphinin puistossa sattui se
onneton tapaus. Asia on alinomaa mieltäni rasittanut. Ihmisellä on
kamala taakka kannettavana, kun tietää oman veljensä — vaikka hän,
Jumalan kiitos, ei olekaan kuin velipuoleni — niin rumaan tekoon
vikapääksi.»
»Mitä?» huudahti Killigrew hämmästyneenä. »Tekö niin sanotte? Uskotteko
siis asian itse?»
Master Lionel näytti hämmentyneeltä, mutta sir John käsitti hänen
ilmeensä ihan väärin selittäen sen vain nuoren miehen eduksi. Ja
siten ja siinä kylvettiin sen ystävyyden jalo siemen, joka versoi
näiden kahden henkilön välille ja jota erikoisesti kannatti sir Johnin
säälivä tunto siitä, että niin ylevämielinen, vilpitön ja kunnollinen
nuorukainen oli saanut kirouksekseen niin konnamaisen veljen.
»Ymmärrän, ymmärrän», virkkoi hän huoaten. »Tietäkää, että odotamme
joka päivä kuningattarelta käskyä, joka velvoittaa hänen tuomarinsa
toimimaan asiassa, johon ovat toistaiseksi kieltäytyneet kajoamasta...
sir Oliveria vastaan.» Hän kurtisti mietteissään kulmiaan. »Luuletteko
sir Oliverin saaneen vihiä tästä asiasta?»
Samassa master Lionel huomasi, mitä toisen mielessä liikkui. »Minä
tiedän sen», vastasi hän. »Toin itse hänelle sen uutisen. Mutta
minkätähden sitä kysytte?»
»Eikö se kenties auta meitä ymmärtämään ja selittämään sir Oliverin
katoamista? Totisesti! Tuon tietäessään hän olisi epäilemättä ollut
houkkio, jos olisi täällä viipynyt, sillä hän olisi aivan varmaan
joutunut hirteen, jos olisi jäänyt odottelemaan hänen majesteettinsa
lähettiläiden saapumista.»
»Hyvä Jumala!» virkkoi Lionel eteensä tuijottaen. »Luuletteko...
luuletteko siis, että hän on paennut?»