Jos tämä joulu oli murheellinen Godolphinin kartanossa, ei se ollut
iloisempi Penarrow'ssakaan.
Sir Oliver oli näinä aikoina alakuloinen ja vaitelias, istui
tuntikausia tuijotellen lieden tuleen ja kertaillen yhä uudelleen
jokaista sanaa, joka oli lausuttu hänen ja Rosamundin välisessä
keskustelussa, milloin tuntien katkeruutta häntä kohtaan, joka oli
niin kärkkäästi uskonut hänet syylliseksi, milloin leppoisamman
surullisen mielialan vallassa täysin tunnustaen näennäisten todisteiden
voimakkuuden.
Hänen velipuolensa liikkui talossa hiljaa, ikäänkuin haluten painua
huomaamattomaksi ja milloinkaan uskaltamatta häiritä sir Oliverin
mietteitä. Lionel tunsi hyvin asian laadun. Hän tiesi, mitä oli
Godolphinin kartanossa tapahtunut, tiesi Rosamundin hylänneen sir
Oliverin ikiajoiksi, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli,
että oli jätettävä veli kantamaan tätä taakkaa, joka oikeastaan kuului
hänen omille hartioilleen.
Asia rasitti hänen mieltään siinä määrin, että hän eräänä puheliaana
illan hetkenä alkoi siitä keskustella.
»Noll», sanoi hän, seisoen veljensä tuolin vieressä liesitulen
valaisemassa huoneessa ja käsi veljen olkapäähän nojaten, »eikö olisi
parasta ilmoittaa totuus?»
Sir Oliver katsahti häneen nopeasti, kulmiaan kurtistaen. »Oletko
mieletön?» kysyi hän. »Totuus veisi sinut hirteen, Lal.»
»Ehkei sentään. Ja joka tapauksessa sinä kärsit pahemmin kuin
hirsipuussa. Olen sinua katsellut joka hetki tämän viimeksi kuluneen
viikon aikana, ja tiedän, mikä tuska sinussa piilee. Se ei ole oikein.»
Ja hän väitti yhä: »Olisi parasta ilmoittaa totuus.»
Sir Oliver hymyili mietteissään. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui
veljensä käteen. »Menettelet jalosti, Lal, kun sitä ehdotat.»
»En läheskään niin jalosti kuin sinä kantaessasi kaikki teostani
johtuvat kärsimykset,»
»Mitä joutavia!» Sir Oliver kohotti kärsimättömästi olkapäitään; hänen
katseensa siirtyi pois Lionelin kasvoista suuntautuen jälleen lieden
tuleen. »Voinhan muuten heittää taakkani pois milloin haluan. Sellainen
tieto rohkaisee ihmistä kestämään millaista koettelemusta tahansa.»
Hän oli puhunut karuun, ivalliseen sävyyn, ja Lionel tunsi värisevänsä
hänen sanojaan kuunnellessaan. Hän seisoi siinä pitkän aikaa vaieten,
miettien veljen lausumaa ja yrittäen saada selkoa siinä piilevästä
arvoituksesta. Hän ajatteli pyytää veljeltään arkailematta selitystä,
tiedustella hänen huomautuksensa todellista merkitystä; mutta hänen
rohkeutensa petti. Hän pelkäsi sir Oliverin vakuuttavan oikeaksi hänen
itsensä keksimän kaamean selityksen.
Hetken kuluttua hän lähti pois ja meni pian levolle. Päiväkausia kalvoi
sitten tuo lause hänen mieltään: »Voinhan heittää taakkani pois milloin
haluan.» Hän uskoi yhä varmemmin sir Oliverin tarkoittaneen rohkaisevan
seikan olevan siinä tiedossa, että voi asiasta selviytyä ilmoittamalla
sen todellisen laidan, jos hyväksi näki. Hän ei voinut ajatella, että
sir Oliver sen ilmoittaisi. Päinvastoin: hän uskoi varmaan, ettei sir
Oliver ollenkaan aikonut heittää pois taakkaansa. Mutta voihan käydä
niinkin, että hän muutti mieltään. Taakka voi käydä liian raskaaksi,
Rosamundiin kohdistuva kaipaus liian tuimaksi, tuska siitä, että
Rosamund piti häntä veljensä murhaajana, liian valtavaksi.
Lionelin mieltä värisytti, kun hän ajatteli seurauksia, joita asiasta
koituisi hänelle itselleen. Hänen pelkonsa perehdytti häntä omaan
olemukseen. Hän käsitti, kuinka vähässä määrin vilpitön hän oli
ollut ehdottaessaan veljelleen, että oli tunnustettava totuus; hän
käsitti, että tuo ehdotus oli ollut vain hetkellinen tunteenomainen
purkautuma, ehdotus, jota hän olisi joutunut mitä katkerimmin katumaan,
jos se olisi hyväksytty. Ja siihen liittyi ajatus, että jos kerran
hän itse voi joutua syypääksi tunteenomaisiin purkauksiin, jotka
niin sietämättömällä tavalla esiintyivät hänen omien todellisten
toiveittensa pettäjinä, niin eivätkö kaikki ihmiset olleet saman vaaran
alaiset? Eikö hänen veljensäkin voinut joutua sellaisen hetkellisen
mielenmyrskyn uhriksi kiihkeimmän epätoivon vallassa ollen, havaita
taakkansa liian valtavaksi ja heittää se kapinoiden pois?
Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä
milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan
sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut,
mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että
kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei
suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa
kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos
niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei
hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään
lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos
hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat
olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli
puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt
sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut
vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi,
tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen
ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti
tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä
häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä,
ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään
vuodatettaisi.
Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan
pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver
puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään
itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?
Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen
mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin
hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät
olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu
tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi,
säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota
tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.
Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir
Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi
velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea
vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut
siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin
jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa
äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen
sanaton syytös.
»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?»
murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä
kasvanut.
Sir Oliver kääntyi katsomaan häntä, silmissä lempeä moite. Sitten hänen
katseensa siirtyi Lionelin silmistä korkeihin ikkunoihin. »Sataa»,
virkkoi hän.
»Ei sade sinua ennen lieden ääreen ajanut. Mutta satoi tai paistoi,
samantekevä. Et lähde milloinkaan ulos.»
»Miksi lähtisinkään?» kysyi sir Oliver, yhä yhtä leppoisasti, mutta
hämmästyksen kurtun ilmaantuessa vähitellen hänen tummien kulmiensa
väliin. »Luuletko olevan minulle mieluista nähdä alasluotuja katseita,
päitä, jotka lähenevät toisiaan voidakseen tuttavallisesti mutista
minua koskevia kirouksia?»
»Vai niin!» huudahti Lionel lyhyeen ja terävästi, syvällepainuneiden
silmien äkkiä välkähtäessä. »On siis jouduttu siihen, että omasta
tahdostasi meneteltyäsi näin minua suojataksesi nyt soimaat minua
siitä.»
»Minä?» huudahti sir Oliver kauhistuneena.
»Pelkät sanasi ovat soimausta. Luuletko, etten osaa lukea niissä
piilevää tarkoitusta?»
Sir Oliver nousi hitaasti, silmäillen veljeänsä. Hän pudisti päätään
ja hymyili. »Lal, Lal» virkkoi hän. »Haavasi on jättänyt sinuun pahan
jäljen, poika. Millä tavoin olen sinua soimannut? Mikä oli sanojeni
salaisena tarkoituksena? Jos tahdot niitä oikein lukea, huomaat varmaan
tarkoituksen olleen sen, että ulkosalla liikkuessani joudun uusiin
selkkauksiin, koska kärsivällisyyteni ei ole suuri ja koska minun on
mahdoton sietää nyreitä katseita ja mutisemista. Siinä kaikki.»
Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä veljen olalle. Pitäen häntä
käsivarren mitan päässä hän silmäili häntä tutkivasti. Lionelin pää
painui, ja hänen poskiinsa levisi hitaasti puna.
»Rakas hupsu!» virkkoi hän Lionelia ravistellen. »Mikä sinua vaivaa?
Olet kalpea ja kuihtunut etkä ollenkaan oma itsesi. Mieleeni on
johtunut jotakin. Minä varustan laivan, ja sinä lähdet kanssani
vanhoille pyyntivesilleni. Siellä on elämää, joka tekee sinut jälleen
voimakkaaksi ja mehukkaaksi, ja kenties samoin minun. Mitä siitä
arvelet?»
Lionel katsahti veljeen, katse kirkkaana. Mutta sitten hänen mieleensä
johtui ajatus, niin halpamainen, että veri jälleen virtasi hänen
poskipäihinsä, koska hän sitä häpesi. Mutta ajatus piti paikkansa. Jos
hän lähtisi Oliverin kanssa, niin sanottaisiin hänen olleen osallisena
siinä teossa, josta hänen veljeään syytettiin.
Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten
nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla
uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja
sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen
kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet
sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli
aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi
kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä
karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut
antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin
kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän
nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken
tuon vaaranalaiseksi.
Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään,
kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen
valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.
Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden
luo ja pakotti istuutumaan.
»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin.
»Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen
omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka
nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen
hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa.
Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten
upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet
ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan.
Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja
kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta,
miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme
Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan
parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»
»Minä... minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin
välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni
olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.
Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se
toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta
kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille
kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä
tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir
Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita
— monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä
merellä.
Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa
hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä
kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen
harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja
seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.
»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän.
»Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»
»Veljeäni vastaan?»
»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna.
Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat
henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta
hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla.
Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan
ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat
huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan
hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty
Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä
velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»
Lionel veti syvään henkeä, mutta ei vastannut mitään.
Jasper nosti sormen nenälleen, ja hänen silmiinsä tuli ovela ilme.
»Ajattelin varoittaa teitä, jotta voitte kehoittaa sir Oliveria
pitämään huolta itsestään. Hän on hieno merimies, ja sellaisia ei ole
kosolta.»
Lionel veti kukkaron taskustaan ja ollenkaan sen sisältöä tarkastamatta
pudotti sen merimiehen odottavaan käteen mutisten jonkin sanan
kiitokseksi.
Lionel ratsasti kotiin melkein kauhun valtaamana. Oltiin ehditty niin
kauas. Isku tulisi kohta iskettäväksi, ja hänen veljensä oli lopultakin
pakko puhua. Penarrow'ssa Lionelia odotti uusi järkytys. Vanha Nicholas
kertoi hänelle, ettei sir Oliver ollut kotona; hän oli ratsastanut
Godolphinin kartanoon.
Lionel johtui kauhuissaan heti päättelemään, että uutinen oli jo tullut
sir Oliverin korviin ja että hän oli heti käynyt toimeen; hän ei voinut
käsittää veljensä lähteneen sinne missään muissa asioissa.
Hänen pelkonsa olivat kuitenkin aivan joutavat. Sir Oliver, joka
ei kyennyt enää sietämään asiain tilaa, oli lähtenyt esittämään
Rosamundille todistuskappaletta, jonka oli itselleen hankkinut. Hän voi
niin tehdä pelkäämättä vähimmässäkään määrässä tuottavansa vahinkoa
Lionelille. Hänen matkansa oli kumminkin aivan tulokseton. Rosamund oli
muitta mutkitta kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja sir Oliver
oli hänelle aivan vierasta nöyrämielisyyttä osoittaen kehoittanut
palvelijaa palaamaan hänen luokseen mitä tärkeintä viestiä vieden,
mutta jälleen turhaan. Sir Oliver palasi kuin lyötynä kotiin, missä
veli odotti häntä kiihkeän kärsimättömästi.
»Mitä kuuluu?» tervehti Lionel häntä. »Mitä aiot nyt tehdä?»
Sir Oliver katsahti häneen kulmiensa alta, joiden tummat kurtut
kuvastelivat hänen ajatuksiaan. »Mitä tehdä? Mistä puhutkaan?» kysyi
hän.
»Etkö ole vielä kuullut?» Lionel kertoi hänelle uutisen.
Hänen lopetettuaan kertomuksensa sir Oliver tuijotti häneen pitkän
ajan, sitten hänen huulensa vetäytyivät tiukasti yhteen ja hän iski
otsaansa. »Vai niin!» huudahti hän. »Siitäkö syystä hän minut torjui?
Ajatteliko hän kenties minun tulevan rukoilemaan? Voiko hän niin
ajatella? Onko se mahdollista?»
Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa
korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin
menetellyt.»
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään
mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.
»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon
kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja
peittää heidät häpeällä.»
Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin
luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui
tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin
ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo
veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä
asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton,
että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.
»Aiotko... aiotko kertoa heille totuuden?» kysyi hän heikolla,
värisevällä äänellä.
Sir Oliver kääntyi katselemaan häntä tarkkaavammin. »Jumalan nimessä,
Lal, mitä onkaan mielessäsi nyt?» kysyi hän melkein jyrkästi. »Kertoa
heille totuus? Epäilemättä — mutta ainoastaan, mitä minuun itseeni
tulee. Ethän otaksu minun heille sanovan, että sen olet tehnyt sinä?
Ethän pidä minua sellaiseen kykenevänä?»
»Mikä muu mahdollisuus siis on vielä olemassa?»
Sir Oliver selitti asian. Selitys kevensi Lionelin mieltä. Mutta se
kevennys oli vain hetkellistä. Asiaa enemmän harkitessaan hän huomasi
uutta pelonaihetta. Hän johtui päättelemään, että jos sir Oliver
asiasta selviytyi, hän itse tulisi välttämättä siihen kietoutumaan.
Hänen pelkonsa suurensi vaaran mahdollisuuden, joka sinänsä oli niin
vähäpätöinen, että sen olisi voinut jättää kerrassaan huomiotta. Hänen
silmissään se ei ollut enää mahdollisuus, vaan varma ja väistämätön
vaara. Jos sir Oliver todisti, ettei verijuova ollut hänestä lähtöisin,
niin Lionelin mielestä täytyi välttämättä päätellä, että se oli
hänen itsensä aiheuttama. Sir Oliver voi yhtä hyvin kertoa heille
koko totuuden, jonka he varmaan tulisivat päätelmien nojalla saamaan
selville. Niin hän mietti peloissaan ja piti itseään auttamattomasti
menneenä miehenä.
Jos hän olisi ilmaissut nuo pelkonsa veljelle tai olisi kyennyt niitä
hillitsemään siinä määrin, että järki olisi päässyt vallitsemaan, niin
hänen olisi täytynyt käsittää, kuinka kauas kaiken todennäköisyyden
ulkopuolelle ne olivat hänet johtaneet. Oliver olisi hänelle sen
todistanut, olisi sanonut hänelle, ettei häneen kohdistuvan syytteen
rauettua voitu nostaa uutta syytettä ketään vastaan ja ettei
milloinkaan oltu vähimmässäkään määrässä epäilty eikä voitu epäillä
Lionelia. Mutta Lionel ei uskaltanut käydä puhumaan veljensä kanssa
tästä asiasta. Sisimmässään hän häpesi pelkoansa, sisimmässään hän
tunsi olevansa pelkuri. Hän käsitti täysin itsekkyytensä inhottavuuden,
mutta ei nytkään kyennyt sitä kukistamaan. Sanalla sanoen: hän rakasti
itseään enemmän kuin veljeään tai kahtakymmentä veljeä.
Seuraavana aamuna — oli tuulinen maaliskuun päivä — hän oli
jälleen Penycumwickin olutkapakassa, Jasper Leigh seuranaan.
Lionelin mieleen oli johtunut eräs keino, jota hän nyt piti ainoana
mahdollisena. Edellisenä iltana hänen veljensä oli mutissut
menevänsä todistuskappaleineen Killigrew’n luo, koska Rosamund
kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Killigrew'n avulla hän otaksui
pääsevänsä Rosamundin puheille ja toivoi näkevänsä neidon polvillaan
edessään pyytämässä anteeksi tekemäänsä vääryyttä ja osoittamaansa
säälimättömyyttä.
Lionel tiesi Killigrew'n olevan poissa kotoa; mutta hänen otaksuttiin
palaavan pääsiäiseksi, ja pääsiäiseen oli vain viikko. Niinmuodoin
Lionelilla oli vain vähän aikaa toimia, vähän aikaa toteuttaa mieleensä
johtunutta suunnitelmaa. Hän kirosi itseään siitä, että oli sen
keksinyt, mutta säilytti sen heikon luonteen koko kiihkeydellä.
Mutta kun hän sitten istui pienessä kapakkahuoneessa Jasper Leigh'n
seurassa, vain honkainen pöytä heidän välillään, hänellä ei ollutkaan
rohkeutta esittää suunnitelmaansa. He joivat šerryä, jota oli kovasti
tuimennettu paloviinalla, Lionelin ehdotuksesta, eikä lämmitettyä
olutta, kuten tavallisesti. Mutta vasta nautittuaan suurimman osan
tuoppiaan, Lionel tunsi kykenevänsä puhumaan inhottavasta asiastaan.
Hänen päässään surisivat sanat, jotka hänen veljensä oli taannoin
lausunut, kun Jasper Leigh'n nimi oli ensimmäisen kerran mainittu —
»hurja seikkailija, joka on valmis mihin tahansa, kunhan hinta on
kyllin korkea; voit ostaa hänen ruumiinsa ja sielunsa.» Lionelilla
oli kyllin rahoja ostaakseen Jasper Leigh'n, mutta rahat olivat sir
Oliverin — rahoja, jotka velipuoli anteliaan hyvyytensä vuoksi oli
jättänyt hänen käytettäväkseen. Ja nytkö hän käyttäisi näitä rahoja
syöstäkseen Oliverin äärimmäisen tuhon omaksi.
Lionel kirosi itseään kehnoksi, halveksittavaksi konnaksi, kirosi sitä
ilkeätä pahaahenkeä, joka kuiski hänen korvaansa sellaisia neuvoja, hän
tunsi itsensä, ylenkatsoi ja soimasi itseään, kunnes vannoi olevansa
luja ja kestävänsä kaikki, mitä tulisi hänen kestettäväkseen, kunhan ei
tarvinnut tehdä itseään vikapääksi sellaiseen halpamaisuuteen; mutta
seuraavana hetkenä tuo päätös sai hänet jälleen vapisemaan, kun hän
ajatteli siitä välttämättä johtuvia seurauksia.
Yhtäkkiä kapteeni esitti hänelle aivan hiljaa kysymyksen, joka vaikutti
sytyttävästi ja poisti kaiken jäljelläolevan itsehillinnän kuin tuhkan
tuuleen.
»Oletteko kertonut varoitukseni sir Oliverille?» kysyi Jasper Leigh
hiljentäen ääntään niin ettei sitä kuullut kapakoitsija, joka puuhaili
ohuen väliseinän toisella puolella.
Master Lionel nyökkäsi, hermostuneesti sormiellen korvassaan olevaa
jalokiveä ja kääntäen toisaalle katseensa, joka oli tutkinut merimiehen
karuja, ahavoituneita ja parrakkaita kasvoja.
»Olen», vastasi hän. »Mutta sir Oliver on itsepintainen. Hän ei aio
väistyä.»
»Eikö tahdo?» Kapteeni siveli kädellään tuuheata punaista partaansa
ja sadatteli runsaasti ja kaameasti kuten merimies ainakin. »Tuhannen
helvettiä! Hän joutuu jokseenkin varmaan killumaan, jos jää tänne.»
»Niin», virkkoi Lionel, »jos jää.» Hän tunsi suunsa kuivuvan
puhuessaan; hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta tykytyksen
vaikutusta vähensi väkijuoman aikaansaama vähäinen turtumus.
Hän oli lausunut sanansa niin omituiseen sävyyn, että merimiehen
tummat silmät tuijottivat häneen ihmeissään tuuheiden hiekanväristen
kulmakarvojen alta. Katseessa oli valpas kysyvä ilme. Master Lionel
nousi äkkiä.
»Lähdetään ulos, kapteeni», virkkoi hän.
Kapteenin silmät kapenivat. Hän vainusi ansiota. Nuoren herran
käytöksessä oli jotakin ylen merkillistä. Hän kallisti maljansa
tyhjäksi, laski kolahdutti sen pöytään ja nousi.
»Palvelijanne, master Tressilian», sanoi hän.
Ulkosalla herrasmiehemme irroitti ratsunsa ohjakset rautarenkaasta,
johon oli ne sitonut, kääntyi hevostaan taluttaen merelle päin ja kulki
tietä, joka johtaa rantaa pitkin kohti Smithickiä.
Tuima pohjatuuli piiskasi vettä valkoisiksi kuohupäiksi, taivas oli
teräksisen seesteinen, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Oli luodevetten
aika, ja sataman suulla oleva kari kohotti mustaa harjaansa vedenpinnan
yläpuolelle. Kaapelinmitan päässä siitä keinui aallokossa _Pääskyn_,
kapteeni Leigh'n aluksen musta ruho alastomine raakapuineen.
Lionel asteli eteenpäin mitään virkkamatta, erittäin synkeänä ja
mietteissään, vielä nytkin kahden vaiheella. Ovela merimies, joka
huomasi hänen epäröintinsä ja halusi sen voittaa, koska arvasi
vainuamastaan suunnitelmasta voivan koitua hyvää ansiota, tasoitti
vihdoin hänen tietänsä.
»Teillä on luullakseni jokin asia minulle ehdotettavana», virkkoi hän
viekkaasti. »Sanokaa se, sir, sillä ei ole milloinkaan ollut miestä,
joka olisi auliimmin halunnut teitä palvella.»
»Seikka on se», virkkoi Lionel syrjäkatsein tarkastaen toisen kasvoja,
»että olen pahassa pulassa, master Leigh.»
»Minä olen ollut pahassa pulassa jo monet kerrat», nauroi kapteeni,
»mutta en sittenkään koskaan sellaisessa, josta en olisi kyennyt
selviytymään. Antakaa kuulua, mikä on asianne; minä kenties voin tehdä
hyväksenne yhtä paljon kuin olen tottunut tekemään omaksi hyväkseni.»
»Niin, seikka on seuraava», lausui Lionel. »Kuten sanoitte, joutuu
veljeni varmaan hirteen, jos jää tänne. Hän on mennyt mies, jos hänet
viedään tutkittavaksi. Ja siinä tapauksessa olen varmaan minäkin
hukassa. Suku, jonka jäsen on joutunut hirsipuuhun, tulee siten
häväistyksi. Kauheata, jos niin tapahtuu.»
»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi kapteeni rohkaisevasti.
»Minä tahtoisin hänet siitä vapauttaa», jatkoi Lionel samalla kiroten
kavalaa paholaista, joka sai hänet lausumaan sellaisia petollisia
sanoja konnamaisuutensa peittämiseksi. »Tahtoisin vapauttaa hänet,
mutta omatuntoni ei suostu siihen, että hän pääsee rankaisematta;
minä näet vannon teille, master Leigh, että inhoan tuota tekoa —
pelkurimaista murhaa!»
»Ahaa!» virkkoi kapteeni. Peläten tuon kiukkuisen huudahduksensa
estävän herrasmiestä puhumasta edelleen hän kiiruhti sitten lisäämään:
»Epäilemättä! Epäilemättä!»
Master Lionel vaikeni ja katseli toista suoraan silmiin, ratsuunsa
nojaten. He olivat ihan yksin niin yksinäisessä paikassa kuin kukaan
salaliittolainen saattoi toivoa. Heidän takanaan levisi tyhjä rannikko
ja edessään punervat kalliot, jotka vähitellen ylenivät Arwenackin
metsäisiksi kukkuloiksi.
»Minä puhun teille ihan suoraan ja avonaisesti, master Leigh. Peter
Godolphin oli ystäväni. Sir Oliver on vain velipuoleni. Antaisin
koko joukon sille miehelle, joka salaa pelastaisi sir Oliverin häntä
uhkaavasta turmiosta, mutta menettelisi samalla niin, ettei sir Oliver
välttäisi ansaitsemaansa rangaistusta.»
Tuota sanoessaan hän ajatteli, kuinka omituista oli, että hän kykeni
lausumaan niin helposti sanoja, joita hänen sydämensä inhosi.
Kapteeni näytti tuimalta. Hän laski sormensa master Lionelin
samettinutulle, hänen kavalan sydämensä kohdalle. »Minä olen
käytettävänänne», sanoi hän. »Mutta vaaran mahdollisuus on suuri. Te
sanoitte kumminkin maksavanne koko joukon —»
»Sanokaa itse, mitä vaaditte», virkkoi Lionel nopeasti, silmissä
kuumeinen kiilto ja posket kalpeina.
»Minä siitä kyllä suoriudun, ei pelkoa mitään», sanoi kapteeni. »Tiedän
varsin hyvin, mitä tarvitsette. Mitä sanotte, jos kuljetan hänet meren
taakse istutuksille, joissa sellaista väkeä tarvitaan?» Hän hiljensi
ääntänsä ja puhui hieman epäröiden, peläten mahdollisesti lupaavansa
enemmän kuin toinen saattoi haluta.
»Hän voi palata», kuului vastaus, joka hälvensi siinä suhteessa kaikki
epäilykset.
»Ahaa!» virkkoi laivuri. »Entä mitä olisivat berberiläiset merisissit?
He tarvitsevat orjia ja ovat aina valmiit kauppoihin, vaikka ovatkin
huonoja maksajia. En ole kuullut palanneen kenenkään, jonka he kerran
ovat saaneet kaleereihinsa. Minä olen ollut hiukan kaupoissa heidän
kanssaan, olen vaihtanut ihmislasteja mausteihin, itämaiden mattoihin
ja muuhun sellaiseen.