Vanha Nicholas toi veljeksille uutisen seuraavana aamuna heidän
ollessaan aamiaisella.
Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei
uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli
hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja
verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan,
koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.
Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan
eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen
aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.
Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin
jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset
olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa
uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan
levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.
»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta
kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»
»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti
hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden
täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään.
»Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»
Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt
siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli
uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien
huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi
toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen
samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo,
ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili
Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.
Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat
jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja
ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon,
jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään,
ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina
kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi
yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli
kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä
ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.
Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat
Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei
liikahtanut, hän huusi:
»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika,
pidä huoli hevosestani.»
Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten
haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän
katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver
kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.
Tämän hiljaisuuden vallitessa hän astui portaita ylös halliin, jonka
lattialle oli sirotettu kaislaa. Poistuessaan hän kuuli takanaan
jälleen äänten sorinan, entistä vihaisemman. Mutta hän ei siitä
välittänyt.
Hän havaitsi edessään palvelijan, joka säikähti ja tuijotti häneen
samoinkuin pihamaalla olleet. Hänen mielensä masentui. Selvää oli, että
hän saapui jo hieman liian myöhään, että huhu oli ehtinyt ennen häntä.
»Missä on neiti?» kysyi hän.
»Minä... minä ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir Oliver»,
vastasi mies vavahtavin äänin ja astui sisään oikealla olevasta ovesta.
Sir Oliver seisoi vähän aikaa takoen saappaitaan piiskallaan, kasvot
kalpeina ja syvä uurre otsassa. Sitten mies tuli jälleen näkyviin
sulkien oven jäljessään.
»Mistress Rosamund pyytää teitä poistumaan, sir. Hän ei tahdo teitä
nähdä.»
Sir Oliver tutki hetkisen palvelijan kasvoja, tai näytti tutkivan,
sillä epäiltävää on, näkikö hän miestä ollenkaan. Sitten hän mitään
vastaamatta lähti kohti ovea, josta palvelija oli tullut. Palvelija
nojasi siihen, päättäväinen ilme kasvoissaan.
»Sir Oliver, neiti ei tahdo teitä nähdä.»
»Pois tieltä!» mutisi sir Oliver kiukuissaan, ylenkatseellisesti, ja
kun mies velvollisuuttaan noudattaen pysyi jäykästi paikallaan, sir
Oliver tarttui hänen nuttunsa rinnuksiin, siirsi hänet syrjään ja astui
sisään.
Rosamund seisoi keskellä huonetta. Oli jonkinlaista kohtalon ivaa, että
hän oli valkopukuinen kuin morsian; mutta puku ei sittenkään ollut niin
valkea kuin hänen kasvonsa. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa
täplää suuntautuessaan juhlallisina ja loihtuisina tulijaan, joka ei
välittänyt kiellosta. Hänen huulensa avautuivat, mutta hänellä ei ollut
sanaakaan tulijalle. Hän vain tuijotti kauhun vallassa, joka karkoitti
sir Oliverin rohkeuden ja ehkäisi hänen uskaliaan etenemisensä. Vihdoin
sir Oliver puhui.
»Huomaan sinun kuulleen», virkkoi hän, »että sellainen valhe kiertelee
seudulla. Paha jo sekin. Mutta sitäpaitsi huomaan, että olet
kallistanut korvasi huhulle; ja se on pahempi.»
Rosamund silmäili häntä yhä inhoten, tuo lapsi, joka vain kaksi päivää
sitten oli levännyt hänen povellaan katsellen häntä luottavasti ja
ihaillen.
»Rosamund!» huudahti hän lähestyen häntä vielä askelen. »Rosamund, olen
tullut tänne sanomaan, että se on valhe.»
»Teidän on paras poistua», sanoi Rosamund, ja hänen äänensä sävy sai
sir Oliverin vavahtamaan.
»Poistua?» toisti hän tylsästi. »Käsketkö minua poistumaan? Etkö tahdo
minua kuunnella?»
»Olen suostunut kuulemaan teitä useat kerrat; kieltäydyin kuulemasta
toisia, joilla oli asioista parempi tieto, ja jätin huomioonottamatta
heidän varoituksensa. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa.
Rukoilen Jumalaa, että hän toimittaa teidät hirteen.»
Sir Oliverin huulistakin oli väistynyt veri, ja ensimmäisen kerran
eläissään hän koki pelkoa ja tunsi lujien jäseniensä vavahtelevan.
»Saavat hyvinkin minut hirttää, koska tuon uskot. Niin tehden eivät
loukkaa minua pahemmin kuin sinä, ja hirttäminen ei voisi riistää
vähääkään arvostani, koska luottamuksesi minuun raukeaa heti
ensimmäisen seutua kiertävän huhun vuoksi.»
Hän näki kalpeiden huulten vetäytyvän kamalaan hymyyn. »Ei ole
kysymyksessä pelkkä huhu», virkkoi hän. »Kaikki valheenne eivät riitä
peittämään sitä, mikä on tapahtunut.»
»Valheeni?» huusi sir Oliver. »Rosamund, minä vannon sinulle kunniani
nimessä, etten ole millään tavoin osallinen Peterin surmaan. Antakoon
Jumala minun mädätä tähän paikkaan, ellei tämä ole totta!»
»Näytätte pelkäävän Jumalaa yhtä vähän kuin mitä muuta tahansa», kuului
karu ääni hänen takaansa.
Hän käännähti nopeasti ja näki sir John Killigrew'n, joka oli astunut
huoneeseen hänen jäljessään. »Tämä on siis teidän työtänne», lausui
hän hitaasti, ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kirkkaiksi kuin
agaatit. Hän viittasi kädellään Rosamundiin päin. Oli selvää, mitä hän
tarkoitti.
»Minun työtäni?» toisti sir John. Hän sulki oven ja astui kauemmas
huoneeseen. »Hyvä herra, näyttää siltä, että uskaliaisuutenne ja
julkeutenne on rajaton. Teidän...»
»Lopettakaa!» keskeytti hänet sir Oliver iskien ison nyrkkinsä pöytään.
Yhtäkkiä hän joutui vihanpuuskan valtaan. »Jättäkää sanat hulluille,
sir John, ja arvostelut niille, jotka kykenevät itseään paremmin
puolustamaan.»
»Puhuttepa kuin verityön tekijä ainakin. Käyttäydytte julkeasti täällä
vainajan kotona, siinä talossa, johon olette tuonut murheen ja murhan.»
»Lopettakaa, sanon, tai tapahtuu murha!»
Hänen puheensa oli karjuntaa, hänen näkönsä peloittava. Ja vaikka sir
John olikin rohkea mies, hän sentään väistyi taaksepäin. Sir Oliver
hillitsi itsensä samassa. Hän käännähti Rosamundin puoleen.
»Ah, anna minulle anteeksi!» rukoili hän. »Olen mieletön, ihan mieletön
minua kohdanneen syytöksen vuoksi. Totta kyllä, etten ole veljeäsi
rakastanut. Mutta olen menetellyt niinkuin sinulle vannoin. Olen
saanut häneltä iskuja ja olen hymyillyt. Vielä eilen hän solvasi minua
julkisessa paikassa, iski minua kasvoihin ratsupiiskallaan, kuten
vieläkin näkyy. Henkilö, joka sanoo, ettei minulla olisi ollut oikeutta
surmata hänet, on valehtelija ja teeskentelijä. Mutta kun ajattelin
sinua, Rosamund, ajattelin, että hän oli veljesi, laantui se raivo,
jonka valtaan hän oli minut jättänyt. Ja nyt, kun hän on jonkin julman
onnettomuuden nojalla saanut surmansa, on kaiken kärsivällisyyteni,
kaiken sinuun kohdistuvan ajatteluni palkkana vain se, että minua
syytetään murhaajaksi ja että sinä uskot syytöksen.»
»Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta», virkkoi sir John vihaisesti.
»Sir John», huusi sir Oliver, »pyydän teitä jättämään hänen
mahdollisuuksiensa pohtimisen. Se seikka, että itse sen uskotte,
osoittaa teidät mielettömäksi, ja mielettömän neuvo on aina laho
sauva tueksi. Miksi Jumalan nimessä otaksutte minun tahtoneen kostaa
kärsimääni loukkausta; niinkö huonosti tunnette ihmisiä ja erikoisesti
minua, että luulette minun käyneen kostamaan salakähmäisesti saadakseni
hirttosilmukan kaulaani? Olisipa se hieno kosto, niin totta kuin
Jumala elää! Sillä tavallako kohtelin teitä, sir John, kun te sallitte
kielenne heilua liian vapaasti, kuten itse minulle tunnustitte?»
»Tuhat tulimmaista, mies», jatkoi hän, »ajatelkaa asiaa oikein! Pidän
varmana, että olette peloittavampi vastustaja kuin konsanaan Peter
Godolphin rukka, mutta teiltä korvausta vaatiessani vaadin sitä
pelkäämättä ja avoimesti, kuten tapani on. Mitellessämme miekkojamme
puistossanne Arwenackissa teimme niin asianmukaisten todistajien
läsnäollessa, jottei eloonjääneen tarvitsisi joutua tuomarien kanssa
tekemisiin. Te tunnette minut hyvin ja tiedätte, kuinka aseitani
käyttelen. Enkö olisi tehnyt samoin Peterille, jos olisin tavoitellut
hänen henkeänsä? Enkö olisi tavoitellut sitä yhtä avoimesti, surmaten
hänet miten mielin, joutumatta vaaraan tai kenenkään moitteiden
alaiseksi?»
Sir John painui mietteisiin. Lausuttujen sanojen logiikka oli kova ja
kirkas kuin jää, ja Arwenackin herra ei ollut mikään houkkio. Mutta
hänen seisoessaan siinä kulmat kurtussa ja hämmästyneenä tuon pitkän
lausunnon jälkeen, Rosamund vastasi sir Oliverille.
»Sanotte, ettei kukaan voinut teitä moittia, niinkö?»
Sir Oliver kääntyi ja joutui hämilleen. Hän tiesi Rosamundin mielessä
liikkuvan ajatuksen. »Tarkoitatko», kysyi hän vitkaan, lempeästi,
äänessä epäilevä moite, »että olen kyllin halpamainen ja valheellinen
tehdäkseni siten, mitä en sinun tähtesi uskaltanut tehdä avoimesti?
Sitä sinä tarkoitat. Rosamund! Minua polttaa häpeä sinun tähtesi, kun
voit ajatella sellaista henkilöstä, jota... jota sanoit rakastavasi.»
Rosamundin kylmyys hävisi. Hänen vihansa nousi sir Oliverin katkerain,
puolittain ivallisten sanojen vaikutuksesta, sysäten hetkeksi syrjään
veljen kuoleman aiheuttaman tuskankin.
»Väärämielinen petturi!» huusi hän. »On olemassa henkilöitä, jotka
ovat kuulleet teidän vannovan hänelle surmaa. Minulle on kerrottu omat
sananne. Ja siitä kohdasta, jossa hän makasi, nähtiin verisen juovan
johtavan talonne ovelle. Valehteletteko vieläkin?»
Sir Oliverin kasvoista pakeni väri. Hänen kätensä vaipuivat
hervottomina riippumaan, ja hänen silmiään suurensi äkkinäinen ilmeinen
pelko.
»Ve... verisen juovan?» sopersi hän tylsästi.
»Niin, mitä siihen sanotte!» virkkoi sir John, jonka epäilykset tuo
huomautus äkkiä hälvensi.
Sir Oliver kääntyi jälleen sir Johnin puoleen. Ritarin sanat
palauttivat häneen rohkeuden, jonka Rosamundin sanat olivat häneltä
riistäneet. Miehen kanssa hän voi taistella, siinä ei tarvinnut
kaunistella sanojansa.
»En voi sanoa siihen mitään», virkkoi hän, mutta erittäin lujasti,
torjuen ennakolta kaikki vastaväitteet. »Jos sanotte, että oli niin
laita, täytyy se uskoa. Mutta mitä se todistaakaan loppujen lopuksi?
Käykö siitä eittämättömästi ilmi, että minä olen hänet surmannut?
Oikeuttaako se naisen, joka on minua rakastanut, pitämään minua
murhamiehenä ja pahempanakin?» Hän vaikeni ja silmäili jälleen
Rosamundia, katseessa sanomaton moite. Rosamund oli vaipunut istumaan
ja väänteli sormiaan, kasvoissa äärettömän tuskan ilme.
»Voitteko sanoa, mitä se muutakaan todistaa, sir?» kysyi sir John.
Hänen äänessään tuntui epäily.
Sir Oliver huomasi äänen sävyn, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus.
»Armollinen Jumala!» huudahti hän. »Teidän äänessänne kaikuu epäily,
mutta hän on aivan varma. Te olitte aikoinanne viholliseni ja olette
siitä lähtien pitänyt yllä ennakkoluulotonta aselepoa kanssani, ja
te voitte epäillä, olenko teon tehnyt. Mutta hän... hän, joka minua
rakasti, ei voi ollenkaan epäillä!»
»Sir Oliver», vastasi Rosamund, »tekonne on kerrassaan murtanut
sydämeni. Mutta koska tiedän kaikki ne ivapuheet, jotka ovat saaneet
teidät sellaiseen tekoon ryhtymään, olisin luullakseni voinut antaa sen
teille anteeksi, vaikka en olisikaan enää voinut tulla vaimoksenne;
olisin voinut antaa sen anteeksi, sanon, ellette olisi sitä nyt
halpamaisesti kieltänyt.»
Sir Oliver silmäili häntä hetkisen, kasvot kalpeina, kääntyi sitten
ja lähti ovelle. Siinä hän pysähtyi. »Tarkoituksenne on aivan selvä»,
sanoi hän. »Te tahdotte minun joutuvan vastaamaan tästä teosta,» Hän
nauroi. »Kuka esittää tuomareille minuun kohdistuvan syytöksen? Tekö,
sir John?»
»Jos mistress Rosamund niin haluaa», vastasi sir John.
»Olkoon menneeksi! Mutta älkää luulko minun suostuvan hirtettäväksi
sellaisten kehnojen todisteiden nojalla, jotka ovat tuota naishenkilöä
tyydyttäneet. Jos jokin syyttäjä tulee määkimään ovelleni asti
johtavasta verijuovasta ja eräistä sanoista, jotka eilen vihoissani
lausuin, vastaan asiasta, mutta vastaan siitä käymällä asein syyttäjäni
kimppuun. Se on oikeuteni, ja minä tahdon saada sen lyhentämättömänä.
Epäilettekö Jumalan tuomiota? Minä kutsun juhlallisesti häntä
tuomariksi minun ja sellaisen syyttäjän välisessä asiassa. Jos olen
syypää, antakoon Hän käsivarteni kuihtua, kun käyn taisteluun.»
»Minä tulen teitä syyttämään», kuului Rosamundin kumea ääni. »Ja jos
tahdotte, voitte vaatia oikeuttanne minua vastaan ja teurastaa minut
niinkuin teurastitte veljeni.»
»Jumala sinulle anteeksi antakoon, Rosamund!» sanoi Oliver poistuen
huoneesta.
Hän palasi kotiinsa, sydämessä helvetin tuska. Hän ei tietänyt, mitä
tulevaisuudella saattoi olla hänen varalleen, mutta tunsi sellaista
katkeruutta Rosamundia kohtaan, ettei hänen povessaan ollut mitään
sijaa epätoivolle. Ne eivät pääsisi häntä hirttämään. Hän taistelisi
heitä vastaan kynsin hampain, ja Lionelin ei kumminkaan pitänyt joutua
kärsimään. Siitä hän lupasi pitää huolen. Sitten Lioneliin kohdistuva
ajatus hiukan muutti hänen mielialaansa. Kuinka helposti hän olisikaan
voinut kumota heidän syytöksensä, kuinka helposti hän olisikaan saanut
Rosamundin ylpeät polvet notkistumaan ja hänet itsensä rukoilemaan
armoa! Hän olisi voinut tehdä sen vain sanan lausumalla, mutta pelkäsi
sen sanan saattavan vaaraan veljen.
Yön hiljaisina hetkinä hänen maatessaan unetonna vuoteessaan ja
ajatellessaan asioita kiihkottomasti, hänen sielullisessa asenteessaan
tapahtui salaa muutos. Hän mietti kaikkia niitä todisteita, jotka
olivat johtaneet Rosamundin päätelmäänsä, ja hänen täytyi myöntää,
että Rosamund oli jossakin määrin oikeutettu niin menettelemään. Jos
Rosamund oli tehnyt hänelle vääryyttä, hän puolestaan oli tehnyt vielä
enemmän vääryyttä Rosamundille. Rosamund oli vuosikausia kuunnellut
kaikkia niitä myrkyllisiä puheita, joita sir Oliverin viholliset olivat
hänestä lausuneet — ja hänen häikäilemättömyytensä oli hankkinut
hänelle koko joukon vihamiehiä. Rosamund oli jättänyt kaikki huomioon
ottamatta, koska rakasti häntä; hänen suhteensa veljeen oli siitä
syystä jännittynyt, mutta nyt kaikki tuo kääntyi häntä murskaamaan;
katumus oli suurelta osalta vaikuttamassa siihen julmaan luuloon, että
Peter Godolphin oli saanut surmansa hänen, sir Oliverin, kädestä.
Rosamundista täytyi tavallaan tuntua siltä, kuin hän itse olisi ollut
murhaan osallisena, koska oli itsepintaisesti tahtonut rakastaa sitä
miestä, jota hänen veljensä vihasi.
Hän oivalsi tuon nyt ja arvosteli Rosamundia säälivämmin. Rosamund
olisi ollut yli-inhimillinen, ellei olisi ajatellut ja tuntenut
niinkuin sir Oliver nyt oivalsi hänen ajattelevan ja tuntevan, ja koska
sielullisia vastavaikutuksia on mitattava niiden kiihkeiden tilojen
nojalla, joista ne johtuvat, oli varsin luonnollista, että Rosamundin
täytyi nyt tuimasti vihata häntä, jota oli rakastanut melkein yhtä
kiihkeästi.
Siinä oli raskas risti kannettavaksi. Mutta Lionelin vuoksi hänen
täytyi kantaa se niin järkkymättömästi kuin suinkin voi. Lionelin ei
pitänyt joutua uhrattavaksi hänen itsekkyydelleen teon tähden, jota
hänen, Oliverin, täytyi katsoa oikeutetuksi. Hän olisi pitänyt itseään
halpamaisena, jos olisi ajatellutkin sellaista pelastuskeinoa.
Mutta jos hän ei sitä ajatellut, ajatteli Lionel. Viimeksimainittu
alkoi noina päivinä pelätä siinä määrin, ettei voinut nukkua, vaan
joutui sellaiseen kuumeeseen, että näytti parin päivän kuluttua
kerrassaan aavemaiselta: silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa,
ja koko ruumis oli riutunut laihaksi. Sir Oliver kehoitti häntä
rohkaisemaan mielensä. Sitäpaitsi saapui samana päivänä eräs toinenkin
uutinen haihduttamaan hänen pelkoansa: Truron tuomareille oli tapahtuma
ilmoitettu ja esitetty syytös, mutta he olivat muitta mutkitta
kieltäytyneet asiaan kajoamasta. Syynä oli, että toinen heistä oli sama
master Anthony Baine, joka oli ollut sir Oliveria kohdanneen solvauksen
todistajana. Hän selitti, että olipa master Godolphinille tapahtunut
mitä hyvänsä sen johdosta, se ei missään tapauksessa ollut enemmän
kuin hän oli ansainnut, ei enemmän kuin hän itse oli aiheuttanut, ja
lausui päätöksenään, ettei hän kunniallisena miehenä voinut saada
omaatuntoansa suostumaan vangitsemismääräyksen antamiseen.
Sir Oliver kuuli uutisen toiselta todistajalta, papilta, joka itse
oli joutunut kokemaan Godolphinin karkeutta ja joka, vaikka olikin
evankeliumin ja rauhan mies, kuitenkin täysin yhtyi tuomarin päätökseen
— tai sanoi yhtyvänsä.
Sir Oliver kiitti häntä huomauttaen, että hän ja master Baine
menettelivät ylen ystävällisesti asettuessaan sille kannalle, mutta
selitti samalla, ettei ollut millään tavoin asiassa osallisena,
olkoonpa että näennäiset seikat hyvinkin siihen suuntaan viittasivat.
Mutta kun sitten pari päivää myöhemmin tuli hänen tietoonsa, että koko
seutu oli kuohuksissa master Bainelle hänen asiaan-suhtautumisensa
vuoksi, sir Oliver lähetti sanan papille ja ratsasti hänen kanssaan
suoraa päätä tuomarin luo Truroon esittääkseen siellä eräitä
todisteita, jotka oli salannut Rosamundilta ja sir John Killigrew'lta,
»Master Baine», virkkoi hän, kun kaikki kolme olivat tämän herrasmiehen
suljetussa työhuoneessa, »olen kuullut teidän antamastanne
oikeamielisestä ja kohteliaasta lausunnosta ja tulen teitä kiittämään
ja ilmaisemaan ihailuani pelottomuutenne johdosta.»
Master Baine kumarsi vakavasti. Hän oli mies, jonka luonto oli
vakavaksi luonut.
»Mutta koska en halua menettelystänne koituvan teille mitään ikäviä
seurauksia, olen tullut teille todistamaan toimineeni oikeammin kuin
arvaattekaan, todistamaan, ettei surmatyö ole minun suorittamani.»
»Eikö se ole teidän suorittamanne?» huudahti master Baine hämmästyneenä.
»Vakuutan teille, etten käyttele mitään konnankoukkuja, ja te tulette
itse huomaamaan, että on niin laita. Voin asian teille todistaa, ja
olen tullut sen tekemään nyt, ennenkuin aika voi sen mahdollisuuden
kumota. En halua sitä vielä saatettavan yleisön tietoon, master Baine,
mutta toivon teidän laativan sellaisen asiakirjan, joka voi tyydyttää
tuomioistuinta milloin hyvänsä tulevaisuudessa, jos asia, kuten
mahdollista, tulee esille tuonnempana.»
Se oli juonikas juttu. Se todiste, joka ei nyt ollut hänestä
löydettävissä, oli Lionelissa; mutta aika tulisi sen hälventämään, ja
jos tuonnempana saataisiin tietää, mitä hän nyt aikoi osoittaa, olisi
liian myöhäistä ryhtyä etsiskelemään muualta.
»Minä vakuutan teille, sir Oliver, että jos olisitte surmannut hänet
sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ette olisi tehnyt itseänne vikapääksi
muuhun kuin karkean ja julkean solvaajan rankaisemiseen.»
»Niinpä kyllä, sir. Mutta niin ei ollut laita. Eräs minua vastaan
käytetty todiste — vieläpä kaikkein tärkeinkin — on siinä, että
Godolphinin ruumiin luota taloni ovelle kulki verinen juova,»
Molempien toisten mielenkiinto kasvoi tavattomasti. Pappi silmäili
häntä silmää rävähdyttämättä.
»Mikäli ymmärrän, johtuu tuosta loogillisen välttämättömästi, että
murhaajan on täytynyt taistelussa haavoittua. Veri ei voi olla
kaatuneen verta, joten sen täytyy olla surmaajan. Tiedämme muutenkin,
että surmaajan täytyi olla haavoittunut, koska näet Godolphinin
miekka oli verissä. Teidän, master Baine, ja teidän, sir Andrew,
tulee nyt olla todistajinani, ettei ruumiissani ole hiljattain
saatua naarmuakaan. Riisuudun tässä yhtä alastomaksi kuin olin
onnettomuudekseni erehtyessäni tulemaan tähän maailmaan, ja te voitte
saada asiasta varmuuden. Sitten pyydän teitä, master Baine, sepittämään
mainitsemani asiakirjan.» Niin puhuessaan hän riisui nuttunsa. »Mutta
koska en tahdo suoda minua syyttäville tomppeleille suurta tyydytystä,
kun näet voisi näyttää siltä, kuin heitä pelkäisin, pyydän teitä, hyvät
herrat, pitämään asian tarkoin omana tietonanne, kunnes tapahtumat
voivat tehdä sen yleiseen tietoon saattamisen välttämättömäksi.»
He oivalsivat hänen ehdotuksensa järkevyyden ja suostuivat asiaan,
joskin yhä epäillen. Mutta suoritettuaan tarkastuksensa he olivat
kerrassaan ymmällä havaitessaan kaikki otaksumansa kumotuiksi. Master
Baine tietenkin sepitti pyydetyn asiakirjan ja allekirjoitti ja sinetöi
sen, sir Andrew puolestaan merkitsi nimensä ja sinettinsä asian
todistajana.
Taskussaan tämä pergamentti, jonka tuli olla hänen kilpenään
tulevaisuudessa, milloin niin vaadittiin, sir Oliver ratsasti
kotiin, mieli keventyneenä. Kunhan tulisi aika, jolloin voi huoletta
niin menetellä, sir Oliver levittäisi tuon pergamenttinsä sir John
Killigrew'n ja Rosamundin eteen, ja kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi.
Kuudes luku.