Pappi aikoi ratsastaa sir Oliverin jälkeen ja kehoitti master Bainea
lähtemään mukaan. Mutta tuomari silmäili pitkin vartevaa nenäänsä ja
arveli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, että Tressilianit olivat
hurjia ja verenhimoisia miehiä ja että suuttunutta Tressiliania oli
paras karttaa. Sir Andrew, joka ei suinkaan ollut mikään sotaurho,
arveli tuomarin sanoissa voivan piillä viisautta ja muisti, että
oli vaivaa itselläänkin aivan riittävästi omasta äreästä eukostaan,
joten ei ollut syytä ottaa toisten taakkoja kannettavakseen. Tuomari
huomautti, että master Godolphin ja sir Oliver olivat itse tämän
myrskyn aiheuttaneet. Niinpä oli heidän asiansa se Jumalan nimessä
saattaa päätökseen, ja jos he niin tehden leikkaisivat toisiltaan
kurkut, pääsisi paikkakunta vapaaksi parista hurjapäisestä veikosta.
Kauppias piti heitä villittyinä, joiden menettelyä ei tavallinen
kuolevainen kykene ymmärtämään. Toiset — kalastajat ja maalaismiehet —
eivät voineet lähteä matkaan, vaikka olisivat tahtoneetkin.
He hajautuivat levittämään tietoa tuosta lyhyestä, mutta rajusta
kiistasta ennustaen sen sovittamisen vaativan verenvuodatusta. Tämä
heidän otaksumansa perustui yksinomaan siihen, että he tunsivat
Tressilianien kiivaan luonnonlaadun. He olivat kuitenkin ihan
väärässä. Sir Oliver tosin ajoi täyttä laukkaa pitkin sitä tietä,
joka noudattelee Penryn-joen vartta, ja syöksyi sillan yli Penrynin
kaupunkiin master Godolphinin jäljessä, murhanaie mielessään. Henkilöt,
jotka näkivät hänen hurjasti ratsastavan, punainen juova kalpeissa
vimmastuneissa kasvoissa, sanoivat hänen näyttävän ilmeiseltä
paholaiselta.
Hän kulki Penrynin sillan yli puoli tuntia auringonlaskun jälkeen,
hämärän tihentyessä yöksi, ja tuima kolea ilma lienee osaltaan
viilentänyt hänen vertansa. Saavuttuaan joen itärannalle hän
joka tapauksessa hiljensi hengenvaarallista vauhtiaan samoinkuin
ajatustensa hillitöntä rientoa. Sen valan muisto, jonka hän oli
vannonut Rosamundille kolme kuukautta aikaisemmin, kosketti häntä kuin
ruumiiseen sattunut isku. Se esti häntä suorittamasta aiettaan, ja
hänen asiaa harkitessaan ratsun vauhti hidastui kävelyksi. Hän vapisi
ajatellessaan, kuinka vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut tuhonnut
odottavaa onneansa.
Oliko poikasen piiskanisku niin merkitsevä, että sen herättämän
vihan piti saattaa vaaranalaiseksi hänen koko elämänsä? Mitäpä
merkitsi, vaikka ihmiset nimittäisivät häntä pelkuriksi hänen siihen
tyytyessään ja jättäessään solvauksen kostamatta? Voihan hän sitä
paitsi iskeä valheen leiman sen henkilön ruumiiseen, joka uskaltaisi
niin typerästi häntä syyttää. Sir Oliver kohotti katseensa kohti syvää
safiirinhohteista taivaankantta, missä yksinäinen tähti viluisesti
värähteli, ja kiitti tulvahtavin sydämin Jumalaa siitä, ettei ollut
saavuttanut Peter Godolphinia ollessaan vihansa vallassa.
Suunnilleen peninkulman päähän Penrynistä ehdittyään hän kääntyi
tielle, joka johti siellä sijaitsevalle ylimenopaikalle ja ajoi
kukkulan harjanteen yli, ohjakset höllinä. Se ei ollut hänen tavallinen
tiensä. Hän kulki yleensä Trefusis-niemen tietä nähdäkseen edes
vilahdukselta sen kartanon, jossa asusti Rosamund, ja hänen huoneensa
ikkunan. Mutta tänä iltana hän ajatteli, että lyhyempi kukkulan yli
johtava tie oli turvallisempi. Kulkiessaan Godolphinin kartanon lähitse
johtavaa tietä hän olisi voinut kohdata jälleen Peterin, ja hänen
äskeinen vihansa varoitti häntä etsimästä sellaista kohtausta, varoitti
häntä sitä välttämään, jos mieli karttaa onnettomuutta.
Tapahtuma tuntui hänestä siinä määrin varoittavalta ja hän pelkäsi
itseään niin kovin, että päätti poistua Penarrow'sta jo seuraavana
päivänä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, minne lähtisi. Hän voi
palata Lontooseen ja voi lähteä uudelle retkelle. Viimeksimainitusta
ajatuksesta hän oli kuitenkin hiljattain luopunut Rosamundin
hartaasti pyytäessä. Joka tapauksessa oli välttämätöntä lähteä pois
paikkakunnalta ja Peter Godolphinin läheisyydestä, kunnes tulisi se
aika, jolloin hän voi ottaa Rosamundin vaimokseen. Kahdeksan kuukautta
oli kenties vietettävä maanpaossa, mutta mitäpä siitä? Parempi niin
kuin että joutuisi johonkin tekoon, joka pakottaisi elämään ikänsä
kaiken Rosamundista erotettuna. Hän ajatteli kirjoittaa Rosamundille,
joka varmaan ymmärtäisi ja hyväksyisi kuullessaan, mitä oli tänä
päivänä tapahtunut.
Hänen päätöksensä oli luja hänen ehdittyään kotiin, ja hän tunsi
mielensä korkenevan ajatellessaan sitä ja siihen sisältyvää lupausta,
että hänen tuleva onnensa olisi siten taattu.
Hän vei itse ratsunsa talliin, sillä toinen tallirengeistä oli
edellisenä päivänä päässyt viettämään joulunaikaa vanhempiensa luona
Devonissa, toinen taas oli vilustunut, ja sir Oliver, joka piti hyvää
huolta palvelijoistaan, oli samana päivänä käskenyt hänen mennä
makuulle.
Ruokasalissa oli illallispöytä katettuna, ja valtavan suuressa liedessä
paloi ristivalkea levittäen miellyttävää lämpöä avaraan suojaan ja
välkkyen punervana seinää koristavissa varuksissa, seinäverhoissa ja
edesmenneiden Tressilianien muotokuvissa. Hänen askelensa kuultuaan
vanha Nicholas astui huoneeseen kädessään iso kynttilänjalka, jonka
sijoitti pöydälle.
»Te tulette myöhään, sir Oliver», virkkoi palvelija, »ja master Lionel
ei hänkään ole vielä palannut.»
Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen,
joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi
Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja
heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa.
Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen
saappaansa.
Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sir
Oliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.
»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle
juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»
»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas.
»Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sir
Oliver.»
Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja
tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen
kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä
niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän
ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää
veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja
lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja
hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin
entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten
höyryävällä juomalla.
»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa
rohtoa.»
Ulkoa kuului kavionkapsetta.
»Master Lionel saapuu vihdoinkin», virkkoi palvelija.
»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan.
Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii
jäähtyä.»
Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli
päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli
harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa
oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän
oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.
Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin
askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi
hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.
Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina
huulillaan.
»Niinkö...» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään
oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän
hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»
Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui
oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien
alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen,
ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse.
Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka
merkityksen sir Oliver heti oivalsi.
»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut,
Lal? Kuka on tämän tehnyt?»
»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen
hymyyn.
Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi
kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi
käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään
muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti
hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa
sir Oliver oli taannoin istunut.
»Millainen on haavasi, poika? Onko se syvä?» kysyi hän melkein
kauhuissaan.
»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta.
Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»
Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki
liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen
tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.
»Olet kuin pieni lapsi, Lal», huudahti hän keventynein mielin.
»Ratsastat eteenpäin ajattelematta sulkea näin yksinkertaista haavaa
ja menetät paljon verta — vaikkapa vain pahaa Tressilianien verta.»
Hetkellisestä pelonkauhusta vapautuminen oli niin valtava, että hänen
täytyi puhjeta nauruun. »Jää siihen; minä kutsun Nickin auttamaan tuon
naarmun sitomisessa.»
»Ei, ei!» Pojan äänessä kuului äkillinen pelko, ja hänen kätensä
tarttui veljen liepeeseen. »Nick ei saa sitä tietää. Siitä ei saa
kertoa kenellekään, muuten olen mennyt mies.»
Sir Oliver tuijotti hämmentyneenä. Lionel hymyili jälleen omituista
vääntynyttä, melkein pelokasta hymyään.
»Minä annoin enemmän kuin sain, Noll», virkkoi hän. »Master Godolphin
on nyt yhtä kylmä kuin hanki, johon hänet jätin makaamaan».
Veljen äkillinen säpsähdys ja hänen hitaasti kalpenevien kasvojensa
jäykkä ilme hieman säikähdyttivät Lionelia. Hän havaitsi melkein
tajuamattaan himmeän punaisen juovan, joka tuli näkyviin sir Oliverin
kasvoissa niiden kalvetessa, mutta ei ajatellutkaan kysyä, mistä se oli
johtunut. Hänen omat asiansa askarruttivat häntä riittävästi.
»Mitä se merkitsee?» kysyi Oliver vihdoin käheästi.
Lionel painoi silmänsä alas kykenemättä enää kestämään katsetta, joka
muuttui peloittavaksi.
»Hän tahtoi niin», virkkoi hän melkein äreästi, vastaten moitteeseen,
joka ilmeni veljen jäykän ruumiin jokaisessa piirteessä. »Olin
varoittanut häntä tulemasta tielleni. Mutta tänä iltana hän lienee
joutunut jonkinlaisen mielettömyyden valtaan. Hän solvasi minua, Noll,
sanoi sellaista, mitä ihmisluonto ei voi sietää, ja...» Lauseensa
täydennykseksi hän kohautti olkapäitään.
»Hyvä, hyvä», virkkoi Oliver hiljaa. »Me hoidamme nyt ensinnä haavasi.»
»Älä kutsu Nickiä», varoitti toinen vikkelästi. »Ota huomioon, Noll»,
selitti hän vastaten veljen kysyvään katseeseen, »ota huomioon,
että taistelimme melkein pimeässä ja ilman todistajia. Sitä...» hän
nielaisi, »sitä nimitetään murhaksi, vaikka se oli kunniallinen
taistelu, ja jos saadaan tietää, että minä...» Hän värisi, katse sai
hurjan ilmeen ja huulet vavahtelivat.
»Minä ymmärrän», virkkoi Oliver, joka vihdoin käsitti asian, ja lisäsi
katkerasti: »Sinä houkkio!»
»Minulla ei ollut valinnan varaa», huomautti Lionel. »Hän tuli minua
kohti miekka ojossa. Luulen tosiaankin, että hän oli puolihumalassa.
Minä varoitin häntä huomauttaen, miten kävisi, jos jompikumpi meistä
kaatuisi, mutta hän kehoitti minua olemaan huolehtimatta sellaisista
seikoista, mikäli ne koskivat häntä. Hän puhui rumin sanoin minusta
ja sinusta ja kaikista niistä, jotka ovat koskaan kantaneet nimeämme.
Hän iski minua miekkansa lappeella ja uhkasi puhkaista minut siihen
paikkaan, ellen vetänyt miekkaani ja puolustautunut. Mitä voinkaan
tehdä? En aikonut surmata häntä — Jumala on todistajani, etten aikonut
sitä tehdä, Noll.»
Sanaakaan virkkaamatta Oliver kääntyi sivupöydän luo, missä oli
metallikulho ja vesikannu. Hän kaatoi vettä ja tuli sitten, yhä
sanatonna, hoitamaan veljensä haavaa. Se, mitä Lionel oli kertonut,
teki moitteen mahdottomaksi, ainakin Oliverille. Hänen tarvitsi
vain palauttaa mieleensä, missä tilassa oli itse ratsastanut Peter
Godolphinin jälkeen, hänen tarvitsi vain muistaa, että ainoastaan
Rosamundin ajatteleminen, — niin, ainoastaan oman tulevaisuuden
ajatteleminen — oli hillinnyt hänen omaa verenhimoansa.
Pestyään haavan hän nouti kaapista liinakangasta ja repi sen liuskoiksi
tikarillaan, hajoitti sitten erään liuskan langoiksi ja sijoitti
nöyhdän haavalle. Säilä oli lävistänyt rintalihakset hipoen kylkiluuta,
ja liinanöyhdän piti edistää veren tyrehtymistä. Seikkailuretkillään
hankkimaansa erinomaista taitoa hyväkseen käyttäen hän sitten ryhtyi
haavaa sitomaan.
Sen tehtyään hän avasi ikkunan ja heitti ulos veren värjäämän
veden. Liinankappaleet, joilla oli pyyhkinyt haavaa, ja kaikki muut
todistuskappaleiksi kelpaavat esineet hän heitti tuleen. Hänen täytyi
peittää kaikki jäljet liekiltäkin. Hän tosin luotti mitä ehdottomimmin
vanhan palvelijan uskollisuuteen, mutta asia oli niin vakava, ettei
sopinut suotta uskaltaa mitään. Hän käsitti täysin oikeutetuksi
Lionelin pelon: olipa taistelu ollut kuinka moitteeton tahansa,
sellaista salassa tapahtunutta asiaa oikeus sittenkin pitäisi murhana.
Sir Oliver pyysi Lionelia kääriytymään viittaansa, avasi oven
ja lähti yläkertaan hakemaan veljelleen uutta paitaa ja nuttua.
Porrastasanteella hän tapasi alas laskeutuvan Nickin. Sir Oliver
pidätti häntä hetken aikaa keskustelemalla hänen kanssaan yläkerrassa
makaavasta sairaasta palvelijasta ja oli ainakin ulkonaisesti täysin
tyyni. Sitten hän lähetti Nickin takaisin yläkertaan suorittamaan
jotakin keksittyä tehtävää, joka viivyttäisi häntä ainakin vähän aikaa,
ja lähti itse hakemaan tarvitsemiaan tavaroita.
Alas palattuaan hän auttoi veljeänsä pukeutumaan niin vähin
ponnistuksin kuin mahdollista, jottei side liikahtaisi tai haava
alkaisi jälleen vuotaa, otti sitten veren tahraaman nutun, liivit ja
paidan, jotka oli avatessaan repinyt, ja heitti kaikki takkaan.
Tullessaan vähän myöhemmin suureen huoneeseen Nicholas näki veljesten
istuvan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jos hän olisi Lionelia
tarkastellut, hän ei olisi huomannut paljoakaan vikaa, kasvojen ankaraa
kalpeutta kenties lukuunottamatta. Mutta hän ei huomannut sitäkään.
Lionel istui selin oveen, ja sir Oliver esti palvelijaa astumasta
huoneeseen vakuuttamalla, etteivät he häntä tarvinneet. Nicholas
poistui, ja veljekset olivat jälleen kahden kesken.
Lionel ei paljoa syönyt. Hän oli janoinen ja olisi mielellään
tyhjentänyt koko hehkuviinikulhon, mutta sir Oliver esti häntä juomasta
muuta kuin vettä peläten hänen muuten joutuvan kuumeeseen. Kumpikin
söi minkä söi — ruokahalua näytti molemmilta puuttuvan — mitään
virkkaamatta. Vihdoin sir Oliver nousi ja astui lieden luo hitain,
raskain, hänen mielialaansa ilmaisevin askelin. Hän heitti lieteen
lisää puuta ja otti korkealta muurinkamanalta piippunsa ja nahkaisen
tupakkakukkaronsa. Hitaasti piippunsa täytettyään hän otti lyhyillä
rautapihdeillä palan hehkuvaa hiiltä ja sytytti sillä piipun.
Sitten hän palasi pöydän luo, pysähtyi veljensä eteen ja keskeytti
vaitiolon, jota nyt oli kestänyt melkoisen kauan.
»Mitä», kysyi hän ärtyisästi, »mikä oli riitanne aiheena?»
Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän
vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi
hän.
»Se ei ole totta, Lal.»
»Kuinka niin?»
»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla.
Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä
tarkoitit?»
Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli
hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen
tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle
mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui
päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä
suojaa ja apua.
»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti
Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat.
»Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä»
— hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen
itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää,
että olisin niin tehnyt.»
Sir Oliver sadatteli hiljaa.
»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja...» Hän vaikeni. »Ja mikä olen
vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen
syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen
tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten...»
»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni
syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään,
millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut,
poikani. Mutta... Lienen ollut heikko siinä asiassa.»
»Niin ei ollut laita; syy ei ollut hänen...»
»Minä sanon, että oli niin, ja kun sen sanon, on minua uskottava,
Lionel. En tahraisi kenenkään naisen mainetta ilman pätevää syytä. Sen
voit varmasti uskoa.»
Lionel tuijotti häneen. »Hyvä Jumala!» huudahti hän sitten. »Enhän
tiedä, mitä uskoa. Häilyn suuntaan ja toiseen kuin höyhenpallonen.»
»Usko minua», virkkoi sir Oliver tuimasti. »Ja jätä kaikki
epäilyksesi.» Sitten hän hymyili. »Vai siinäkö olikin master Peterin
salainen huvi? Kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla! Sen asian
syvyyksiä on mahdoton mitata!»
Hän nauroi ääneen muistaessaan mitä kaikkea master Peter oli
sanonut Ralph Tressilianista puhuen ikäänkuin olisi ollut siveä ja
itseäänkieltävä erakko. Sitten hän yhtäkkiä lakkasi nauramasta ja
virkkoi pelokkaasti: »Saaneeko hän sen tietää? Saaneeko se portto
tietää tai aavistaa, että kätesi on miehen surmannut?»
»Epäilemättä», vastasi toinen. »Sanoin hänelle tänä iltana, kun hän
pilkkasi minua puhuen hänestä, lähteväni suoraa päätä hänen luokseen
selvittämään laskuamme. Olin matkalla Godolphinien kartanoon, kun hän
tuli puistossa minua vastaan.»
»Olet siis jälleen minulle valehdellut, Lionel. Sanoithan hänen
hyökänneen kimppuusi?»
»Niin hän tekikin», vastasi Lionel heti. »Hän ei antanut minulle
ollenkaan tilaisuutta puhua, vaan hyppäsi satulasta ja tuli minua kohti
muristen kuin villipeto. Hän oli yhtä valmis taistelemaan kuin minä —
yhtä kiihkeä.»
»Mutta Malpasin nainen tietää asian», virkkoi Oliver synkästi. »Ja jos
hän kertoo...»
»Hän ei kerro», huudahti Lionel. »Hän ei uskalla maineensa vuoksi.»
»Luulenpa tosiaankin, että olet oikeassa», myönsi veli helpotusta
tuntien. »Toisetkin syyt estävät häntä uskaltamasta, kun asiaa
ajattelen. Hänen maineensa on jo niin huono ja hän on niin vihattu,
että jos saadaan tietää hänen olleen, vaikkapa välillisestikin syynä
tähän, niin paikkakuntalaiset varmaan tyydyttäisivät eräitä häntä
koskevia halujaan. Oletko varma siitä, ettei kukaan nähnyt sinua meno-
eikä paluumatkalla?»
»Olen.»
Sir Oliver mittaili lattiaa vedellen sauhuja piipustaan. »Niinpä on
luullakseni kaikki hyvin», virkkoi hän viimein. »Sinun on paras lähteä
makuulle. Minä kannan sinut vuoteeseesi.»
Hän nosti nuoren veljensä voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet
yläkertaan kuin pienen lapsen. Nähtyään hänen vaipuvan rauhalliseen
uneen hän palasi alas, sulki hallin oven, siirsi suuren tammituolin
lieden luo ja istui siinä myöhään yöhön piippua polttaen ja miettien.
Hän oli sanonut Lionelille, että kaikki kääntyisi hyväksi. Kaikki
kääntyisikin epäilemättä hyväksi, mikäli oli kysymyksessä Lionel.
Mutta miten olisi hänen laitansa tämän salaisuuden rasittaessa hänen
sieluansa? Jos uhri olisi ollut joku toinen eikä Rosamundin veli,
ei asia olisi häntä paljoakaan vaivannut. Tunnustettava on, ettei
Godolphinin kuolema sinänsä kovinkaan häntä rasittanut. Godolphin
oli hyvinkin ansainnut loppunsa ja olisi joutunut kuten tiedämme,
saman kohtalon alaiseksi jo monta kuukautta sitten, ellei olisi
ollut Rosamundin veli. Siinä oli asian vaikeus, katkera ja armoton.
Rosamundin oman veljen oli surmannut hänen veljensä käsi. Rosamund
rakasti veljeään samoinkuin hän, sir Oliver, omaa veljeään enemmän
kuin ketään muuta elävää olentoa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Sir
Oliver tiesi, millaiseen tuskaan hänen nyt täytyi joutua: hän koki sitä
tavallaan ennakolta, otti siihen osaa, koska se oli rakastetun tuska ja
koska kaikkien rakastettua koskevien seikkojen täytyi nyt olla jossakin
määrin häntä itseään koskevia.
Vihdoin hän nousi sadatellen tuota kirottua Malpasin naista, joka
oli nostanut tämän uuden ja kamalan vaikeuden siihen, missä oli jo
ennestään vaikeuksia ylen paljon. Hän seisoi nojaten uuninkamanaan,
jalka lieden rautaristikon varassa, ja mietti mitä oli tekeminen. Hänen
oli kannettava taakkansa vaieten, siinä kaikki. Hänen täytyi salata
asia Rosamundiltakin. Hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että
oli siten käytettävä petosta. Mutta mikään muu ei ollut mahdollista,
ellei tahtonut häntä jättää, ja siihen hän ei missään tapauksessa
kyennyt.
Päätökseen päästyään hän otti vahakynttilän ja lähti makuulle.
Viides luku.