Sir Oliver oli menetellyt viisaasti tullessaan ensimmäisenä kertomaan
Rosamundille päivän tapahtumista; se kävi ilmi aivan pian, master
Godolphinin palattua kotiin. Viimeksimainittu lähti heti sisarensa
luo, ja sir Johnia koskeva pelon ja murheen painama mieli, se yleinen
tunto, että oli joutunut häviölle sir Oliverin luona, ja kaiken
tuon aiheuttama kiukku sai hänet käyttäytymään karusti ja taipumaan
liioitteluun.
»Sir John on kuoleman kielissä», virkkoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.
Hänen saamansa hämmästyttävä vastaus — master Godolphinia hämmästyttävä
— ei ollut omansa tyynnyttämään hänen kipeätä kiihtynyttä mieltänsä.
»Minä tiedän sen», vastasi Rosamund. »Ja uskonpa, ettei hän ole
vähempää ansainnut. Sen, joka harjoittaa panettelua, tulee olla valmis
ottamaan vastaan siitä koituvan palkan.»
Syntyi pitkä, kaamea hiljaisuus, jonka kestäessä master Godolphin
silmäili sisartaan puhjeten sitten sadattelemaan, vihdoin soimaten
häntä luonnottomuudesta ja väittäen likaisen koiran Tressilianin hänet
noituneen.
»Onneksi minulle», vastasi sisar tyynesti, »hän oli täällä ennen sinua
ja kertoi minulle koko totuuden.» Sitten hänen teennäinen tyyneytensä
ja viha, jolla hän oli vastannut veljensä vihanpuuskaan, häipyi hänestä
olemattomiin. »Peter, Peter», huudahti hän pelontuskan vallassa, »minä
toivon sir Johnin toipuvan. Tuo tapaus saa mieleni kovin rauhattomaksi.
Mutta ole oikeamielinen, minä rukoilen sinua. Sir Oliver on minulle
kertonut, kuinka häntä on ahdistettu.»
»Hän joutuu vielä pahemmin ahdistetuksi, niin totta kuin Jumala elää!
Jos luulet hänen tekonsa jäävän rankaisematta —»
Sisar heittäytyi hänen povelleen ja rukoili häntä olemaan jatkamatta
riitaa. Hän puhui rakkaudestaan sir Oliveriin ja ilmoitti vakaan
päätöksensä olevan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta mistään
mahdollisesti ilmaantuvista esteistä. Tuo ei kumminkaan ollut omansa
lauhduttamaan veljen mieltä. Sisaruksia aina kiinteästi toisiinsa
liittänyt rakkaus sai hänet sentään lopulta lupaamaan, että jos sir
John toipuisi, hän itse ei ryhtyisi asiaa jatkamaan. Jos sitävastoin
sir John kuolisi, mikä oli varsin luultavaa, niin kunniantunto vaatisi
häntä kostamaan tekoa, jonka hän itse oli suuressa määrin aiheuttanut.
»Minä luen sen miehen ajatuksia kuin avointa kirjaa», selitti
nuorukainen lapsellisesti kehuskellen. »Hän on ovela kuin saatana,
mutta minua hän ei petä. Sir Johnia iskiessään hän iski minua. Hän
tahtoo omakseen sinut, Rosamund, ja senvuoksi hän ei voinut — kuten
aivan arkailematta minulle sanoi, — käydä taistelemaan kanssani,
miten häntä uhmasinkin ja vaikka lopulta löinkin häntä. Hän olisi
voinut minut surmata senvuoksi; mutta hän tiesi niin menetellen
kohottavansa esteen sinun ja itsensä välille. Hän osaa laskea niinkuin
kaikki helvetin paholaiset. Tahtoessaan pyyhkiä pois minun hänelle
aiheuttamaani häpeätä hän siirtää syyn Killigrew'n kannettavaksi
ja lähtee surmaamaan häntä arvellen sen vielä olevan minulle
varoitukseksi. Mutta jos Killigrew kuolee...» Niin hän jaksatti, ja
Rosamundin lempeän sydämen täytti pelontuska hänen havaitessaan, että
ne kaksi miestä, joita hän eniten maailmassa rakasti, joutuivat yhä
kiivaampaan kiistaan. Jos lopputuloksena oli, että jompikumpi surmaisi
toisen, Rosamund tiesi, että hänen olisi mahdoton enää milloinkaan
nähdä eloonjäänyttä edessään.
Vihdoin hän sentään rohkaisi mielensä ajatellessaan sir Oliverin
valallista lupausta olla vahingoittamatta hänen veljeään, tapahtuipa
mitä tahansa. Rosamund luotti häneen, uskoi hänen sanaansa ja siihen
harvinaiseen voimaan, jonka nojalla sir Oliver kykeni noudattamaan
sellaista menettelytapaa, jota yksikään heikompi mies ei olisi
uskaltanut omaksua. Nämä mietteet lisäsivät hänen ylpeyttänsä, ja hän
kiitti Jumalaa sulhasesta, joka oli kaikissa suhteissa jättiläinen
toisten miesten joukossa.
Sir John Killigrew ei kuollut. Hän häilyi tämän ja paremman elämän
välillä viikon päivät, mutta alkoi sitten toipua. Lokakuussa hän oli
jälleen jalkeilla, laihana ja kalpeana, puoleen kokoonsa kutistuneena,
pelkkänä entisensä varjona.
Hänen ensimmäisiä vierailupaikkojaan oli Godolphinin kartano. Hän
saapui varoittamaan Rosamundia kihlauksesta ja teki niin Peter
Godolphinin kehoituksesta. Mutta hänen varoituksestaan puuttui, kumma
kyllä, se voima, jota Rosamund oli edellyttänyt siinä olevan.
Merkillinen seikka oli, että sir John kuoleman läheisyyteen jouduttuaan
ja tuntiessaan maallisten harrastustensa häipyvän olemattomiin,
oli katsellut asioita suoraan kasvoihin ja johtunut päättelemään —
tämä päätelmä olisi ollut mahdoton hänen terveenä ollessaan — ettei
ollut saanut enempää kuin oli ansainnut. Hän käsitti menetelleensä
arvottomasti, joskaan ei ollut toimiessaan tekonsa arvottomuutta
tajunnut, käsitti, etteivät ne aseet, joilla hän oli ahdistanut sir
Oliveriä, olleet herrasmiehelle soveliaat, ja ettei niiden avulla
ollut mainetta voitettavissa. Hän oivalsi, että Tressilianin sukuun
kohdistuva vanha vihamielisyys, jota Smithickin rakennuslupaa
koskevassa asiassa kärsitystä tappiosta aiheutunut loukkauksentunto
vielä äidytti, oli vääristänyt hänen arvostelmaansa saaden hänet
uskomaan, että sir Oliver oli kaikkea sitä, miksi hän oli hänet
ristinyt. Hän ymmärsi vielä kateudenkin olleen asiassa osallisena.
Merellä suoritetut urotyöt olivat tuottaneet sir Oliverille rikkautta,
ja hän oli rikkautensa nojalla kohentamassa Tressilianien valta-asemaa,
jota Ralph Tressilian oli inhottavalla tavalla järkyttänyt, uhaten
siten saattaa näillä seuduin varjoon Arwenackin herrain merkityksen.
Mieltään muutettuaankaan hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että
olisi myöntänyt sir Oliver Tressilianin Rosamund Godolphinille
soveltuvaksi puolisoksi. Viimeksimainitun ja hänen veljensä oli
heidän isänsä jättänyt sir Johnin hoiviin, ja viimeksimainittu oli
holhonnut heitä moitteettomasti aina siihen asti, kun Peter oli
ehtinyt täysi-ikäiseksi. Hänen kiintymyksensä Rosamundiin oli hellä
kuin rakastajan, mutta sitä hillitsi täysin isällinen tunne. Sir John
melkein palvoi häntä ja loppujen lopuksi, vapautettuaan mielensä
kaikista vilpillisistä ennakkoluuloista, hän yhä vielä havaitsi Oliver
Tressilianissa ylen paljon vastenmielistä, ja se ajatus, että hänestä
tulisi Rosamundin puoliso, tuntui mahdottomalta.
Ensinnäkin oli otettava huomioon Tressilianien paha veri, tunnetusti
paha ja kaikkein ilmeisimmin sellaiseksi osoittautunut Ralph
Tressilian-vainajassa. Oliver ei ollut mitenkään voinut jäädä vaille
sen vaikutusta, ja sir John ei kyennyt havaitsemaan mitään merkkejä,
jotka olisivat osoittaneet hänen luontuneen toisin. Hänessä ilmeni
Tressilianien perinnäinen väkivaltaisuus. Hän oli raju ja karkea,
ja merirosvon ammatti, johon hän ei ollut ryhtynyt, oli hänelle
parhaiten soveltuva ammatti. Hän oli jyrkkä ja häikäilemätön, ei
sietänyt ojennusta, vaan tallasi mielellään toisten ihmisten tunteet
jalkoihinsa. Oliko tuo Rosamundille sopiva puoliso? kysyi sir John
itseltään ihan vilpittömästi. Voiko hän uskoa nuoren neidon onnen
sellaisen miehen haltuun? Eipä suinkaan.
Senvuoksi hän lähti toivuttuaan varoittamaan Rosamundia pitäen tätä
velvollisuutenaan ja noudattaen master Peterin harrasta kehoitusta.
Hän oli kuitenkin tietoinen entisestä puolueellisuudestaan ja pyrki
niinmuodoin pikemmin lieventämään kuin tehostamaan esittämiään
perusteita.
»Kuulkaahan, sir John», väitti Rosamund vastaan, »jos kaikkia ihmisiä
on tuomittava heidän esivanhempiensa synneistä, niin harvatpa silloin
välttävät tuomion, ja mistä luulette löytävänne minulle mielestänne
kelvollisen miehen?»
»Hänen isänsä —», aloitti sir John.
»Älkää puhuko minulle hänen isästään, puhukaa hänestä itsestään.»
Sir John kurtisti kärsimättömänä kulmiaan — he istuivat Rosamundin
huoneessa, josta avautui näköala virralle. »Aioin kohta puhua hänestä»,
vastasi hän hieman äreästi, sillä nuo keskeytykset, jotka vaativat
häntä pysymään asiassa, riistivät häneltä parhaat todisteet. »Olipa
miten tahansa, joka tapauksessa näemme hänen elämäntavastaan, että hän
on perinyt useita isänsä kehnoja ominaisuuksia, ja vain tulevaisuus voi
meille todistaa, ettei hän ole perinyt toisiakin.»
»Toisin sanoen», virkkoi Rosamund ivallisesti, mutta erittäin
vakavasti, »minun tulee odottaa, kunnes hän kuolee vanhuuden
heikkouteen, saadakseni ehdottoman varmuuden, ettei hänessä ole
sellaisia vikoja, jotka tekevät hänet kelvottomaksi aviomieheksi?»
»Ei, ei!» huudahti sir John. »Siunatkoon, kuinka nurinkurinen olet!»
»Nurinkurisuus on teissä, sir John. Minä vain sitä kuvastelen.»
Sir John siirrähti tuolissaan ja ärähti. »Olkoon menneeksi», tiuskasi
hän sitten. »Puhukaamme niistä ominaisuuksista, joita hänessä jo
ilmenee.» Ja sir John luetteli ne.
»Mutta tuohan on vain teidän arvostelunne hänestä — ilmaisee vain, mitä
te hänestä ajattelette.»
»Samaa ajattelevat hänestä kaikki.»
»Mutta minä en mene naimisiin miehen kanssa sen nojalla, mitä toiset
hänestä ajattelevat, vaan omia ajatuksiani noudattaen. Ja minun
nähdäkseni te kamalasti solvaatte häntä. En huomaa sir Oliverissa
mitään sellaisia ominaisuuksia.»
»Kehoitan sinua hartaasti luopumaan ajatuksestasi mennä hänen kanssaan
naimisiin juuri siinä tarkoituksessa, ettei sinun tarvitsisi niitä
huomata.»
»Mutta ellen mene hänen kanssaan naimisiin, en milloinkaan voi niitä
huomata, ja niin ollen rakastan häntä yhä ja haluan päästä hänen
vaimokseen. Tuleeko minun viettää siten koko elämäni?» Hän nauroi
arkailematta ja astui sir Johnin luo, kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa niinkuin oli tehnyt, joka päivä kuluneiden kymmenen vuoden
aikana — isänsä kaulaan — ja sai sir Johnin siten tuntemaan itsensä
ylen vanhaksi. Rosamundin käsi silitti sir Johnin otsaa.
»Kas noita ilkeitä pahantuulen ryppyjä», huudahti Rosamund. »Olette
joutunut tappiolle, voittajanne on naisen äly, ja se ei teitä miellytä.»
»Voittajani on naisen oikku, naisen itsepintainen päätös olla mitään
näkemättä.»
»Teillä ei ole mitään minulle näytettävää, sir John.»
»Ei mitään? Eikö se, mitä olen sanonut, ole mitään?»
»Sanat eivät ole asioita; arvostelmat eivät ole tosiseikkoja. Te
väitätte häntä sellaiseksi ja sellaiseksi. Mutta kun kysyn teiltä,
mihin tosiasioihin tuomionne perustuu, vastaatte vain pitävänne häntä
sellaisena kuin sanotte. Ajatuksenne voivat olla vilpittömät, sir
John, mutta logiikkanne ei kelpaa mihinkään.» Rosamund nauroi jälleen
huomatessaan sir Johnin joutuvan hämilleen. »Menetelkää nyt niinkuin
menettelee rehellinen tuomari ja mainitkaa minulle jokin hänen tekonsa
— jotakin, mitä hän on milloinkaan tehnyt ja mistä teillä on varma
tieto — joka todistaa hänen olevan sellainen kuin väitätte. Tehkää
niin, sir John!»
Sir John katsahti häneen kärsimättömästi. Vihdoin hänen kasvoihinsa
levisi hymy. »Sinä veitikka!» huudahti hän, ja nämä sanat muistuivat
hänen mieleensä vielä eräänä myöhäisenä päivänä. »Jos hän milloinkaan
joutuu tuomittavaksi, hän ei voi toivoa itselleen parempaa asianajajaa
kuin sinä.»
Rosamund lujitti nopeasti saavuttamaansa voittoa suutelemalla häntä.
»Minä puolestani en voisi toivoa hänelle vilpittömämpää tuomaria kuin
sinä.»
Mitä voikaan mies rukka nyt tehdä? Mitä teki. Noudattaa hänen
kehoitustansa ja lähteä sir Oliverin luo sopimaan.
Hän tunnusti virheensä sievästi, ja sir Oliver käyttäytyi yhtä
miellyttävästi. Mutta johtuessaan sitten puhumaan mistress Rosamundista
sir John oli velvollisuudentuntonsa vuoksi vähemmän jalomielinen.
Hän huomautti, että koska ei voinut pitää sir Oliveria soveliaana
Rosamundin puolisoksi, mikään hänen lausumansa ei saanut harhauttaa sir
Oliveria otaksumaan, että hän puoltaisi sellaista liittoa.
»Tämä ei kumminkaan merkitse, että sitä vastustan», lisäsi hän. »En
sitä hyväksy, mutta en tahdo puuttua asiaan puolelta enkä toiselta.
Hänen veljensä kieltäytyy antamasta naimislupaa hänen alaikäisyytensä
aikana. Myöhemmin asia ei koske häntä enempää kuin minuakaan.»
»Toivon hänen menettelevän viisaasti», virkkoi sir Oliver. »Mutta
yhdentekevää, menettelipä hän miten tahansa. Kiitän muuten teitä, sir
John, suoruudestanne ja olen iloinen tietäessäni, että ellen voikaan
lukea teitä ystäviini, ei ainakaan tarvitse pitää teitä vihollisenani.»
Mutta jos sir John oli siten saatu kääntymään puolueettomalle kannalle,
master Peterin viha ei lauhtunut vähääkään; se pikemmin lisääntyi päivä
päivältä, ja tulipa sen kiihtäjäksi vielä eräs seikka, jota sir Oliver
ei aavistanutkaan.
Hän tiesi veljensä Lionelin ratsastavan melkein joka päivä Malpasiin
ja tiesi noiden alinomaisten retkien tarkoituksen. Hän tiesi erään
naishenkilön pitävän siellä eräänlaista hovia Truron, Penryn ja
Helstonin maalaisteikareille ja tiesi jotakin siitä huonosta maineesta,
joka oli kaupungissa häneen liittynyt — maineesta, joka oli ollut hänen
maaseudulle-vetäytymisensä syynä. Sir Oliver kertoi veljelleen eräitä
naishenkilöä koskevia selviä ja rumia tosiasioita varoittaen häntä,
ja tässä tilaisuudessa veljekset olivat ensi kerran erittäin lähellä
joutua riitaan.
Sir Oliver ei myöhemmin asiasta enää puhunut. Hän tiesi Lionelissa
voivan huolettomuutensa ohella ilmetä itsepintaisuutta ja tunsi
ihmisluontoa niin hyvin, että tiesi asiaan puuttumisen varmaan
rikkovan hänen ja veljen väliset hyvät suhteet vähimmässäkään määrässä
saavuttamatta todellista tarkoitustansa. Niinpä sir Oliver kohautti
alistuneesti hartioitaan ja säilytti mielenrauhansa.
Hän jätti asian sille kannalle eikä enää milloinkaan puhunut Malpasista
enempää kuin siellä asustavasta sireenistäkään. Sillävälin syksy
väistyi talven tieltä, ja sir Oliverilla ja Rosamundilla oli vähemmän
tilaisuutta kohdata toisiaan myrskyisen sään vallitessa. Godolphinien
kartanoon sir Oliver ei tahtonut lähteä, koska Rosamund oli ilmaissut
vastakkaisen toivomuksensa, ja hän piti itsekin parhaana olla siellä
käymättä, koska muuten saattoi joutua kiistaan master Peterin kanssa,
joka oli häntä kieltänyt talossa käymästä. Näinä aikoina hän näki Peter
Godolphinin vain harvoin, ja joskus toisensa kohdatessaan he kulkivat
ohi erittäin kuivakiskoisesti tervehtien.
Sir Oliver oli aivan onnellinen, ja ihmiset huomasivat, kuinka lempeä
oli hänen puheensa laatu ja kuinka paljon ystävällisemmiksi olivat
muuttuneet hänen kasvonsa, jotka he olivat aina tottuneet näkemään
kopeina ja juroina. Hän odotti tulevaa onneansa niin luottavaisena
kuin kuolematon tulevaisuuttansa. Kohtalo vaati häneltä ainoastaan
kärsivällisyyttä, ja hän suostui sellaiseen palvelukseen ilomielin,
luottaen siihen, että korvaus tulisi aivan pian hänen omakseen. Vuosi
oli tosiaankin kulumassa lopulleen, ja ennenkuin seuraava talvi ehtisi,
olisi Penarrow'n kartanossa valtiatar. Tuo tuntui sir Oliverista yhtä
välttämättömältä kuin vuodenaikojan vaihtuminen.
Mutta kaikesta ehdottomasta luottamuksesta, kaikesta sen luomasta
kärsivällisyydestä ja onnentunteesta huolimatta oli hetkiä, joina
hän tunsi jonkin uhkaavan tuhon epämääräistä aavistusta, jonkin
kohtalon helmassa piilevän onnettomuuden salaista uumoilua. Jos hän
yritti uhmata ahdistavaa tuntoansa, ilmaista sitä järjen kielellä,
hän ei löytänyt ajatuksilleen minkäänlaista kiinnekohtaa, vaan johtui
päättelemään, että hänen ahdistajanansa oli itse onnen ylenpalttisuus,
joka toisinaan varoittaen painoi hänen sydäntänsä ikäänkuin sen iloista
kohontaa estääkseen.
Viikko ennen joulua hänellä oli tilaisuus ratsastaa Helstoniin
järjestämään jotakin vähäpätöistä asiaa. Rannikolla oli riehunut
parina viime päivänä lumimyrsky, ja sir Oliver oli kyyhöttänyt
suojissaan seudun sillä välin peittyessä lumiseen vaippaan. Neljäntenä
päivänä rajuilma laantui, aurinko tuli näkyviin, taivas kirkastui
pilvettömäksi, ja koko tienoo lepäsi aurinkoisen, häikäisevän valkeuden
verhoamana. Sir Oliver käski satuloida ratsunsa ja lähti matkaan pitkin
narskuvaa lumikenttää. Hän palasi jo varsin varhain iltapuolella, mutta
parin peninkulman päähän Helstonista ehdittyään huomasi hevoselta
pudonneen kengän. Hän astui satulasta ja asteli suitset käsivarrellaan
Pendennis- ja Arwenack-kukkuloiden välisen laakson läpi, laulaen
kulkiessaan.
Niin hän saapui Smithickiin ja pajan ovelle. Siinä seisoi joukko
kalastajia ja maalaisia, joiden kokouspaikka se oli, kun ei lähistöllä
ollut kapakkaa. Paitsi maalaismiehiä ja erästä matkustavaa kauppiasta
oli läsnä Penrynin sielunpaimen sir Andrew Flack ja master Gregory
Baine, eräs Truron seudun tuomareita. Molemmat olivat sir Oliverin
hyviä tuttavia, ja hän jutteli hupaisesti heidän kanssaan odottaessaan
hevostaan.
Koko asia oli erittäin ikävä, hevosenkengän putoamisesta tähän
kohtaukseen saakka; sillä sir Oliverin siinä seisoessa ratsasti
Arwenackin loivaa rinnettä alaspäin master Peter Godolphin.
Sir Andrew ja master Baine kertoivat myöhemmin, että master Peter
näytti olleen juopottelemassa, niin punaiset olivat hänen kasvonsa,
niin luonnottoman kirkkaat hänen silmänsä, kieli tahmea ja puhe
ylen typerää. Varsin varmaan olikin niin laita. Makea Kanarian
viini miellytti häntä samoinkuin John Killigrew'ta, ja hän oli
ollut päivällisillä sir Johnin luona. Hän kuului niihin, jotka
viini saa riitaisiksi — mikä merkitsee vain sitä, että viinin
ollessa vaikuttamassa ja itsehillinnän puuttuessa hänen varsinainen
luonnonlaatunsa pääsi esteettömästi ilmenemään. Sir Oliverin näkeminen
oli omansa saamaan nuorukaisen pahan mielensä valtoihin, ja toisten
herrasmiesten läsnäolo saattoi vielä asiaa edistää. Puolipäihtyneessä
tilassa hän lienee muistanut, kuinka oli kerran lyönyt sir Oliveria ja
kuinka viimeksimainittu oli nauraen sanonut, ettei kukaan sitä uskoisi.
Ehdittyään ryhmän luo hän kiristi ohjaksia niin äkkiä, että hevonen
painui melkein istumaan kuin kissa; mutta ratsastaja pysyi silti
satulassa. Sitten hän tuli tallaantunutta ja likaista lumitannerta
pitkin sir Oliverin luo ja katsoa tuijotti häneen.
»Minä tulen Arwenackista», ilmoitti hän tarpeettomasti »Puhuimme siellä
teistä.»
»Parempaa puheenaihetta ette olisi voineet keksiä», virkkoi sir Oliver
hymyillen, joskin kiintein ja hieman säikähtynein katsein — vaikka ei
suinkaan omasta puolestaan peloissaan.
»Olette oikeassa; teistä puhutaan yhä enemmän — teistä ja irstaasta
isästänne.»
»Hyvä herra», vastasi sir Oliver, »olen jo kerran ennen valittanut
äitinne ylen suurta varomattomuutta.»
Hän tuli lausuneeksi nuo sanat häntä vastaan singotun karkean
solvauksen vuoksi, edessä olevien punoittavien ja ivallisten kasvojen
aiheuttaman äkillisen sokean raivon vallassa. Mutta tuskin ne
lausuttuaan hän jo niitä katui, sitä katkerammin, kun niitä tervehti
maalaismiesten raikuva nauru. Sinä hetkenä hän olisi antanut puolet
omaisuudestaan, jos olisi saanut ne peruutetuiksi.
Master Godolphinin kasvot olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi,
ikäänkuin hän olisi riisunut naamion. Oltuaan punoittavat ne olivat nyt
kalmankalpeat, silmät säihkyivät, ja suu värähteli. Niin hän tuijotti
hetken vastustajaansa. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan ja
heilutti piiskaansa.
»Sinä koira!» huusi hän murahtaen ja nyyhkyttäen. »Sinä koira!»
Ja ruoska viuhahti leikaten punaisen vanteen sir Oliverin tummiin
kasvoihin.
Toiset — pappi, tuomari ja maalaismiehet — huudahtivat harmistuneina
ja vihoissaan ja kiiruhtivat heidän väliinsä, sillä sir Oliver näytti
kovin suuttuneelta, ja kaikki tiesivät, että häntä täytyi pelätä.
»Master Godolphin, saatte hävetä!» huusi pappi. »Jos tästä johtuu
jotakin pahaa, minä todistan, kuinka karkeasti olette hyökännyt toisen
kimppuun. Korjautukaa täältä pois!»
»Menkää hiiteen, sir!» virkkoi master Godolphin tahmeasti. »Tuleeko
äitini nimen olla tuon sekasikiön huulilla. Niin totta kuin elän, mies,
asia ei pääty tähän. Hänen tulee lähettää ystävänsä luokseni, muuten
isken häntä piiskalla joka kerta, kun toisemme kohtaamme. Kuuletteko,
sir Oliver?»
Sir Oliver ei vastannut mitään.
»Kuuletteko?» ärjyi hän. »Tällä kertaa ei John Killigrew kelpaa
kiukkunne esineeksi. Tulkaa luokseni saamaan rangaistuksen, josta tuo
piiskansivallus on pelkkää esimakua.» Sitten hän nauraa hörähti ja
painoi kannukset ratsunsa kupeisiin niin tuimasti, että oli heittää
kumoon papin ja muut.
»Jää vain hetkiseksi minua varten», huusi sir Oliver hänen jälkeensä.
»Et lähde enää ratsastamaan, sinä mieletön juoppo!»
Hän huusi raivostuneena tuomaan hevosta ja sysäsi syrjään papin ja
master Bainen, jotka yrittivät pidättää ja tyynnyttää häntä. Kun
hevonen oli tuotu, hän heilahdutti itsensä satulaan ja aloitti hurjan
takaa-ajon.
Pappi katsahti tuomariin, ja tuomari kohautti hartioitaan, huulet
lujasti yhteenpuserrettuina.
»Tuo nuori hurjapää oli humalassa», virkkoi sir Andrew pudistaen
harmaata päätänsä. »Hän ei ole siinä tilassa, että voisi astua Luojansa
eteen.»
»Hän näytti kuitenkin kovin taisteluhaluiselta», virkkoi master Baine.
»Luulenpa, että saamme pian kuulla enemmän asiasta.» Hän kääntyi
katsomaan pajaan, missä palkeet nyt olivat joutilaina. Seppä seisoi
nokisena ovella, nahkaesiliina vyöllään, ja kuunteli miesten kertomusta
tapahtumasta. Master Bainessa tuntui olevan vertauskuvallisuuden
vaistoa. »Paikka oli epäilemättä erinomaisen hyvin valittu», sanoi hän.
»Takoivat täällä tänään miekan, joka on karkaistava veressä.»
Neljäs luku.