_Andreas Doria_ ja _Lomellino_.
Andreas. Tuollapäin he riemuitsevat.
Lomellino. Onni on hurmannut heidän. Porteilla ei ole ketään. Kaikki
tulvaa neuvoshuoneeseen.
Andreas. Ainoasti nepaatani totteli ratsu. Nepaani on kuollut. Kuule,
Lomellino. --
Lomellino. Mitä? vieläkö? vieläkö te, herttua, toivotte?
Andreas (vakavasti). Vapise sinä henkesi tähden, että minua _herttuaksi
pilkkaat_ jos en uskalla edes toivoa.
Lomellino. Armollinen herra -- metelinen kansa on Fieskon vaa'assa. --
Mitä on teidän?
Andreas (ylevästi ja lempiästi). Taivas!
Lomellino (ilkeästi nostaen olkapäitänsä). Siitä asti kuin kruuti
keksittiin eivät enkelit taistele enää.
Andreas. Kurja ivaaja, joka epätoivoiselta vanhukselta otat vielä hänen
Jumalansakin! (Vakaasti ja käskevästi). Mene! ilmoita, että Andreas
vielä elää, Andreas, sanot sinä, pyytää lapsiansa, ett'eivät he hänen
kahdeksantenakymmenentenä vuotenansa aja häntä ulkomaalaisten luo,
jotka eivät Andreaalle milloinkaan antaisi anteeksi hänen isänmaansa
kukoistusta. Sano heille se ja että Andreas pyytää lapsiltansa noin
paljon multaa isänmaansa noin paljoille luille.
Lomellino. Minä tottelen, mutta epäilen (on menevinänsä).
Andreas. Kuule! ja ota tämä lumivalkoinen hiussuortuva myötä. --
Se oli viimeinen, sanot sinä, minun päässäni ja se lähti irti
kolmantena Tammikuun yönä siitä kuin Genua irkeni minun sydämestäni,
ja on kestänyt kahdeksankymmentä vuotta ja paljaan pääni jättänyt
kahdeksantenakymmenentenä vuonna -- se on haurastunut, mutta sentään
kyllin tukeva side hoikan nuorukaisen purppuraan. (Peittäen kasvonsa
menee pois. Lomellino vastapäiselle kadulle. Kuuluu metelistä ilohuutoa
torvien ja rumpujen täristessä).