-- Etäällä? -- kysyi Lukashka ainoastaan.
Samana hetkenä noin kolmenkymmenen askeleen päästä kuului lyhyt
laukaus. Aliupseerin kasvot menivät hiukan hymyyn.
-- Meidän Gurkamme jakaa niille laukauksia, -- sanoi hän, viitaten
päällään laukauksen suuntaan.
Ratsastettuaan vielä muutamia askeleita he näkivät Gurkan, joka
istui hietakummun takana ja latasi pyssyään. Gurka joutessaan
oli laukausten vaihdossa abrekkien kanssa, jotka istuivat toisen
hietakummun takana. Luoti singahti sieltä.
Vänrikki oli kalpea ja hätääntynyt. Lukashka nousi hevosen selästä,
jätti sen kasakalle ja meni Gurkan luo. Olenin teki samoin ja meni
kumarassa hänen perästään. Tuskin olivat he tulleet ampuvan kasakan
luo kun kaksi luotia vingahti heidän päänsä päällä. Lukashka vilkaisi
nauraen Oleniniin ja kumartui.
-- Ampuvat vielä sinut, Andreitsh, -- sanoi hän. -- Parempi jos menet
pois, -- tämä ei kuulu sinulle.
Mutta Olenin tahtoi välttämättä nähdä abrekkeja.
Kummun takaa hän näki noin kahdensadan askeleen päässä lakkeja ja
pyssyjä. Yhtäkkiä näkyi savun pölähdys sieltä, vingahti vielä luoti.
Abrekit istuivat kummun alla kosteikossa. Oleninia ihmetytti paikka,
jossa he istuivat. Paikka oli samallainen kuin koko muukin aro; mutta
sen kautta, että abrekit istuivat siinä paikassa, se oli ikäänkuin
äkkiä kaikesta muusta eroava ja jollain lailla merkillinen. Tuntuipa
se hänestä vielä juuri siltä paikalta, missä abrekkien tuli istua.
Lukashka palasi hevosensa luo, ja Olenin meni hänen jälestään.
-- Täytyy hakea heinäkuorma, -- sanoi Luka, -- muuten surma perii.
Tuolla kummun takana on nogajilaiset heinärattaat.
Vänrikki kuunteli häntä, ja aliupseeri suostui. Heinäkuorma tuotiin,
kasakat menivät heinien sisään ja alkoivat liikuttaa kuormaa joka
oli heidän päällään. Olenin ratsasti kummulle, josta saattoi nähdä
kaikki. Heinäkuorma liikkui; kasakat keräytyivät sen taakse. Kasakat
liikkuivat; tshetshenit, -- heitä oli yhdeksän miestä, -- istuivat
rinnatusten, polvi polvessa kiinni, eivätkä ampuneet.
Oli aivan hiljaista. Yhtäkkiä tshetshenien taholta alkoi kuulua
alakuloisen laulun omituisia säveliä, jotka olivat Jeroshka-sedän
_ai-dai-da-la-lai'n_ kaltaisia. Tshetshenit tiesivät etteivät
mitenkään pelastu, ja päästäkseen pakenemisen kiusauksesta olivat he
sitoneet itsensä remmillä toinen toiseensa kiinni, polvi polvessa,
varustivat pyssyjään ja lauloivat laulua kuolemaan mennessään.
Kasakat heinäkuormineen tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja
Olenin odotti joka hetki laukauksia; mutta äänettömyyttä keskeytti
vain abrekkien alakuloinen laulu. Yhtäkkiä laulu lakkasi, lyhyt
laukaus pamahti, luodit läsähtivät kärrien muodostamaa vallia vasten,
kuului tshetshenien sadatuksia ja kirkaisuja. Laukaus kajahti
laukauksen perästä ja luoti toisensa jälkeen pamahti kuormaan.
Kasakat eivät ampuneet eivätkä olleet viittä askelta kauempana.
Kului vielä hetki ja kasakat hihkaisten syöksyivät kuorman molemmilta
puolilta. Lukashka oli etumaisin. Olenin kuuli vain muutamia
laukauksia, huutoa ja voivotusta. Hän näki savua ja verta, niin
hänestä näytti. Jättäen hevosensa ja unohtaen kaikki juoksi hän
kasakkain luo. Kauhu sumensi hänen silmänsä. Hän ei käsittänyt
mitään, ymmärsi vain että kaikki oli lopussa. Lukashka kalpeana kuin
palttina piti haavoittunutta tshetsheniä käsistä, ja huusi: "älkää
tappako häntä! Minä otan elävänä!" Tshetsheni oli se sama punainen
mies, surmatun abrekin veli, joka oli tullut ruumista noutamaan.
Yhtäkkiä tshetsheni pääsi irti ja ampui pistoolilla. Lukashka kaatui
maahan. Hänen vatsastaan tuli verta. Hän nousi ylös, mutta kaatui
uudestaan maahan kiroillen venäjäksi ja tatariksi. Verta hänen
päälleen ja alleen tuli yhä enemmän ja enemmän. Kasakat menivät hänen
luokseen ja alkoivat irroittaa vyötä. Yksi heistä, Nazarka, ennenkuin
kävi häneen käsiksi koetti kauan aikaa pistää miekkaansa huotraan
saamatta sattumaan sitä oikein päin. Miekan terä oli veressä.
Tshetshenit, jotka olivat punatukkaisia ja joiden viikset oli ajettu,
olivat maassa kuolleina ja silvottuina. Vain yksi, tuttu, haavoja
täynnä, se sama, joka oli ampunut Lukashkaa, oli elossa. Kuin haukka,
johon luoti on sattunut, hän aivan verissään (hänen oikean silmänsä
alta juoksi veri), hampaitaan kiristäen, kalpeana ja synkkänä,
ärtyisin suurin silmin katsoen joka puolelle, istui kyykyssä ja piti
tikaria kädessään varustautuen vielä puolustukseen. Vänrikki meni
hänen luokseen ja sivulta, ikäänkuin kiertäen hänet, nopein liikkein
ampui pistolillaan häntä korvaan. Tshetsheni kiskaisihe ylös mutta ei
ehtinyt ja kaatui maahan.
Kasakat laahasivat hengästyneinä kuolleita ja riisuivat niiltä aseet.
Kukin näistä punatukkaisista tshetsheneistä oli ihminen, jokaisella
oli oma erikoinen ilmeensä. Lukashka vietiin rattaille. Hän yhä
kiroili venäjän ja tatarin kielellä.
-- Älä luule, käsin sinut kuristan! Minun käsistäni et lähde?
_Anna seni!_ -- huusi hän riuhtoen ruumistaan. Pian hän vaikeni
voimattomuudesta.
Olenin ratsasti kotiinsa. Illalla hänelle kerrottiin että Lukashka
oli kuolemaisillaan mutta joen takaa tullut tatari oli ryhtynyt
lääkitsemään häntä ruohoilla.
Ruumiit kuletettiin stanitsapäällystön taloon. Vaimot ja pojat
kiiruhtivat niitä katsomaan.
Olenin palasi hämärissä eikä pitkään aikaan voinut selvästi tajuta
kaikkea mitä oli nähnyt; mutta yöksi taas virtasivat häneen eiliset
muistot; hän katsahti ikkunaan: Marjana meni majasta navettaan
talouspuuhia toimittamaan. Äiti oli mennyt viinitarhalle. Isä oli
päällystössä. Olenin ei malttanut odottaa siksi kunnes Marjana olisi
saanut puuhansa loppuun vaan meni hänen luokseen. Hän oli majassa ja
seisoi selin Oleniniin. Olenin luuli Marjanaa hävettävän.
-- Marjana! -- sanoi hän, -- Marjana hoi! Saako sinun luoksesi tulla?
Marjana kääntyi äkkiä. Hänen silmissään oli tuskin huomattavat
kyyneleet. Hänen kasvoillaan oli kaunis suru. Hän katsahti ääneti ja
majestetisesti.
Olenin toisti:
-- Marjana! minä tulin...
-- Anna minun olla rauhassa, -- sanoi hän. Hänen kasvonsa eivät
muuttuneet, mutta kyyneleet valuivat hänen silmistään.
-- Miksi sinä? Mitä sinä?
-- Mitä? -- toisti Marjana raa'alla ja tylyllä äänellä. -- Kasakoita
ovat tappaneet, sitä.
-- Lukashkan? -- sanoi Olenin.
-- Mene pois! mitä sinä haluat?
-- Marjana! -- sanoi Olenin mennen hänen luokseen.
-- Minusta sinä et koskaan mitään hyödy!
-- Marjana, älä sano niin! -- rukoili Olenin.
-- Mene tiehesi, iänikuinen! -- huusi tyttö, polki jalkaansa ja
uhkaavana meni häntä kohti. Ja semmoinen inho, ylenkatse ja kiukku
kuvastui hänen kasvoillaan, että Olenin heti käsitti, ettei hänellä
ollut mitään toivomista ja että se, mitä hän ennen oli luullut tämän
naisen luoksepääsemättömyydestä, oli epäilemätön totuus.