Seuraavana päivänä Olenin heräsi tavallista aikaisemmin ja heti
hereille päästessään tuli hänen mieleensä mikä hänellä oli edessään
ja hän muisteli hyvillä mielin Marjanan suudelmia, karkeiden käsien
puristusta ja hänen sanojaan: "miten sinun kätesi ovat valkeat!"
Hän nousi ylös ja aikoi paikalla mennä talonväen luo pyytämään
Marjanaa omakseen. Aurinko ei ollut vielä noussut ja Oleninista oli
kylän kadulla eriskummallista hälinää: käveltiin, ratsastettiin ja
puhuttiin. Hän heitti ylleen tsherkessitakin ja juoksi rappusille.
Talonväki ei ollut vielä noussut. Viisi miestä kasakoita ratsasti
kovalla äänellä keskustellen jostakin. Kaikkein etumaisimpana
ratsasti Lukashka leveän kabardinilaisensa selässä. Kaikki kasakat
puhuivat ja huusivat: ei saattanut mitään selvästi eroittaa.
-- Aja ylä-vartioon! -- huusi yksi.
-- Pane satulaan ja aja minkä pääset! -- virkkoi toinen.
-- Tästä portista on lyhin tie.
-- Vai siitä! -- huusi Lukashka: -- keskiportista täytyy ajaa.
-- Sieltä onkin lyhempi tie, -- virkkoi eräs kasakoista, joka
pölyisenä istui hikisen hevosensa selässä. Lukashkan kasvot olivat
punaiset ja turvoksissa eilisestä juomingista; korkea suippolakki oli
niskassa. Hän huusi käskevästi, aivan kuin päällikkö.
-- Mitä nyt? Minne matka? -- kysyi Olenin, joka vaivoin sai vedetyksi
kasakkain huomion puoleensa.
-- Abrekkeja ampumaan, ne ovat buruneille (hiekkakummuille)
laskeutuneet. Nyt heti lähdemme, vaan väkeä on vielä vähän.
Ja kasakat ajoivat katua eteenpäin yhä huutaen ja yhteen keräytyen.
Oleninin mieleen johtui, ettei hän tee hyvin jollei mene: hän
aikoikin palata pian sieltä. Hän pukeutui, pani luotia pyssyynsä,
hyppäsi hevosen selkään, jonka Vanjusha oli jotenkuten satuloinut ja
tapasi kasakat stanitsasta lähdössä. Kasakat olivat hypänneet pois
hevosen selästä, seisoivat piirissä ja kaatoivat viiniä paikalle
tuodusta tynnöristä puiseen tshapuraan (pikariin) ja tarjoten sitä
toisilleen joivat matkansa onneksi. Heidän joukossaan oli nuori
keikarimies-vänrikki, joka sattumalta oli stanitsassa ja joka oli
ottanut päällikkyyden kerääntyneen kymmenen kasakan yli. Koossa
olevat olivat kaikki tavallisia ylentämättömiä kasakoita, ja vaikka
vänrikki antoi itselleen päällikön-ilmeen, tottelivat kaikki vain
Lukashkaa. Oleniniin eivät kasakat luoneet mitään huomiota. Ja
kun kaikki jo olivat hevosen selässä ja oli jo lähdetty ja Olenin
ratsasti vänrikin luo tiedustelemaan mistä oikein oli kysymys, niin
vänrikki, joka tavallisesti oli ystävällinen, kohteli häntä kuin
hyvin ylhäältä. Töin tuskin sai Olenin häneltä edes tietää miten
oli asia. Vakoilijat, jotka olivat lähetetyt abrekkeja etsimään,
olivat tavanneet muutamia vuorelaisia buruneilla kahdeksan virstan
päässä stanitsasta. Abrekit olivat asettuneet kuoppaan, ampuivat ja
uhkasivat, etteivät elävinä antaudu. Aliupseeri, joka oli kahden
kasakan kanssa ollut vakoilemassa, oli jäänyt sinne niitä vahtimaan
ja oli lähettänyt yhden kasakan stanitsaan kutsumaan toisia avuksi.
Aurinko oli juuri alkanut nousta. Noin kolmen virstan päässä
stanitsasta tuli aro joka puolelta vastaan eikä näkynyt mitään
paitsi yksitoikkoista kuivaa hiekkatasankoa, jota karjan jälet
olivat kirjailleet, paikoittain vaaleata kuloa, matalaa kaislikkoa
kuopissa, siellä täällä hiukan tallattuja teitä ja nogajilaisia
paimentolaisleirejä, jotka siintivät kaukaa-kaukaa taivaan
rannalta: Varjottomuus ja maiseman jurous kaikkialla teki omituisen
vaikutuksen. Aurinko nousee ja laskee aina punaisena aroon. Kun käy
tuuli niin se kuljettaa kokonaisia hiekkamäkiä. Kun on tyyni, kuten
tänä aamuna, niin hiljaisuus, jota ei riko yksikään liike eikä ääni,
on erityisen valtava. Tänä aamuna aro oli äänetön ja sumuinen, vaikka
aurinko olikin noussut; oli jotenkin erityisesti autiota ja pehmeätä.
Ilma ei heilahtanut; kuului vain hevosten kapse ja korskuminen,
sekin ääni kuului hiljaa ja heti sammui ilmaan. Kasakat ratsastivat
enimmäkseen ääneti. Kasakalla ovat aseet aina niin, etteivät ne
pääse kilisemään eikä helisemään. Aseiden heliseminen on mitä suurin
häpeä kasakalle. Kaksi stanitsasta tullutta kasakkaa saavutti
heidät tiellä ja he vaihtoivat pari-kolme sanaa. Lukashkan hevonen
puoleksi kompastui, puoleksi takertui ruohikkoon ja hätääntyi. Se on
huono enne kasakoista. Kasakat katsahtivat toisiinsa ja kiireesti
käänsivät päänsä pois, koettaen olla huomaamatta tätä seikkaa, jolla
nykyhetkenä oli erikoinen merkitys. Lukashka riuhtaisi ohjista,
rypisti ankariksi kasvonsa, kiristi hampaitaan ja heilautti vitsaa
päänsä päällä. Oiva kabardinilainen työnsi kaikkia jalkoja yhtaikaa,
tietämättä mille astuisi ja ikäänkuin tahtoen siivin nousta ilmaan;
mutta Lukashka sivautti kerran piiskalla sen lihavia sivuja, sivalsi
toisen, kolmannen kerran, -- ja näyttäen hampaitaan ja häntä ilmassa,
läksi kabardinilainen korskuen nelistämään ja meni muutamia askeleita
edelle kasakkain ryhmästä.
-- Hei vaan sitä hevosta! -- sanoi vänrikki.
-- Mainio hepo! -- toisti yksi vanhemmista kasakoista.
Kasakat ratsastivat ääneti milloin käyden, milloin juoksua ja vain
tämä tapaus keskeytti hetkeksi heidän kulkunsa äänettömyyden ja
juhlallisuuden.
Koko arolla, noin kahdeksan virstan matkalla he eivät tavanneet
muuta elävätä sielua kuin yhden nogajilaisen teltan, joka oli
asetettu rattaille ja hitaasti liikkui noin virstan päässä heistä.
Siinä nogajilainen perheineen kulki paimentolasta toiseen. Vielä
tapasivat he kuopassa kaksi ryysyistä, kulmikaskasvoista nogajilaista
vaimoa, jotka korit selässä kokosivat aroilla kulkevan karjan lantaa
kizjakiksi. Vänrikki, joka puhui huonosti kumytskin kieltä, alkoi
jotain tiedustella nogajilaisnaisilta; mutta nämä eivät ymmärtäneet
häntä ja katselivat toisiinsa huomattavasti peloissaan.
Lukashka ratsasti viereen, pysäytti hevosensa, reippaasti lausui
tavanmukaisen tervehdyksen, ja nogajittaret huomattavasti tulivat
iloisiksi ja alkoivat esteettömästi puhua hänelle aivan kuin
veljelleen.
-- _Ai, ai, kop abrek!_ -- virkkoivat he surullisesti osoittaen
käsillään sinne päin, mihin kasakat ratsastivat. Olenin ymmärsi, että
he sanoivat: "paljon abrekkeja".
Olenin, joka ei milloinkaan ollut nähnyt tämäntapaisia seikkoja
ja jolla oli vain Jeroshka-sedän kertomuksista saamansa käsitys
niistä, ei tahtonut jäädä kasakoista jälkeen, nähdäkseen kaikki.
Hän nautti nähdessään kasakoita, hän katseli kaikkea, kuunteli ja
teki huomioitaan. Vaikka hän oli ottanut mukaansa miekan ja ladatun
pyssyn, niin hän huomattuaan miten kasakat häntä vieroivat, päätti
olla ottamatta mitään osaa tähän toimeen, sitä suuremmalla syyllä
kun hänen urhoollisuutensa hänen mielestään oli komennuskunnassa
jo todistettu asia, mutta etupäässä siksi, että hän oli nyt hyvin
onnellinen.
Yhtäkkiä kuului kaukaa laukaus.
Vänrikki tuli levottomaksi ja alkoi jakaa määräyksiä, miten kasakkain
piti jakautua ja miltä puolelta oli hyökättävä. Mutta näkyi
selvästi, etteivät kasakat välittäneet mitään näistä määräyksistä ja
kuuntelivat vain mitä Lukashka sanoi ja katsoivat vain häneen. Lukan
kasvoissa ja olennossa kuvastui tyyneys ja juhlallisuus. Hän hoputti
juoksuun kabardinilaistaan, jonka perässä eivät muut hevoset käyden
pysyneet, ja siristäen pieniksi silmänsä tähysteli eteensä.
-- Tuolla on jokin ratsastaja! -- sanoi hän seisauttaen hevosensa ja
tullen toisten rinnalle.
Olenin katsoi niin tarkkaan kuin voi, mutta ei nähnyt mitään. Kasakat
eroittivat pian kaksi ratsastajaa, ja tyyntä käyntiä ajoivat suoraan
heitä kohti.
-- Ovatko nuo abrekkeja? -- kysyi Olenin.
Kasakat eivät vastanneet mitään kysymykseen, jossa ei ollut mitään
järkeä heidän mielestään. Abrekit olisivat olleet hulluja, jos
olisivat tulleet joen yli hevosineen.
-- Tuollahan Rodja-veli huiskii hevosta, vai mitä? -- sanoi Lukashka
osoittaen kahta ratsastajaa, jotka saattoi jo selvästi nähdä. -- Kas
se tulee meidän luoksemme.
Muutaman minutin perästä todellakin näkyi selvästi, että ratsastajat
olivat vakoilija-kasakoita, ja aliupseeri ratsasti Lukan luo.