Palattuaan kotiinsa hän makasi pari tuntia liikkumattomana
vuoteellaan, sitten läksi komppanian komentajan luo ja pyysi tulla
siirretyksi esikuntaan. Sanomatta jäähyväisiä kellekään ja Vanjushan
kautta tehtyään laskunsa talonväelle selväksi hän teki lähtöä
linnoitukseen, missä rykmentti oleskeli. Vain Jeroshka-setä oli
häntä saattamassa. He läksivät, vielä joivat ja taas vielä joivat.
Samaten kuin saattajaisissa Moskovasta lähtiessä seisoivat nytkin
kolmivaljakkoiset kyytihevoset rappusten edessä. Mutta Olenin ei
enää kuten silloin arvostellut itseään eikä sanonut itselleen, että
kaikki, mitä oli täällä ajatellut ja tehnyt, ei ollut _oikeata_. Hän
ei enää luvannut itselleen uutta elämää. Hän rakasti Marjanaa enemmän
kuin koskaan ja tiesi nyt, ettei voi koskaan saada häneltä rakkautta.
-- No, hyvästi, ystäväni, -- sanoi Jeroshka-setä. -- Jos menet
sotaan, niin ole viisas, kuule minua vanhaa ukkoa. Kun joudut
hyökkäykseen tai muuhun (minä vanha susi olen nähnyt kaikellaista),
ja kun ampuvat, niin älä sinä mene joukkoihin, missä on monta miestä.
Aina on niin, että kun meidän miehemme pelkää niin väkijoukkoon
työntäytyy, luulee että on kasassa hauskempi olla. Vaan siinä on
kaikkein pahin: laumaan juuri ammutaan. Minä ennen aikaan aina
kävelin yksin vähän loitommalla muista: eipäs ole kertaakaan minua
haavoitettu. Olen minä ijälläni saanut nähdä jos jotain!
-- Mitenkä sitten on luoti sinun selkääsi päässyt? -- sanoi Vanjusha,
joka järjesti huonetta.
-- Kasakkain pelihtelystä vaan, -- vastasi Jeroshka.
-- Mitenkä kasakkain? -- kysyi Olenin.
-- Niin vaan. Juotiin. Oli kasakka, Vanjka Sitkin nimeltään, ja se
niin innostui ja kun pamautti, niin juuri tuo paikka sen pistolilta
armon löysi.
-- No, koskiko? -- kysyi Olenin. -- Vanjusha, joko joudutaan? --
lisäsi hän.
-- Äh, mitä hätäilet siinä! Anna kun kerron loppuun... Ja kun se
täräytti minut sillä lailla, eikä kuula mennyt luun läpi, siihen jäi.
Minä sanoin: sinä taisit tappaa minut, veikkoseni, vai mitä? Mitä
sinä olet minulle tehnyt? En minä sitä ilmaiseksi jätä. Saat antaa
sangon viiniä.
-- No, koskiko se? -- kysyi Olenin taas melkein kuulematta kertomusta.
-- Anna minun lopettaa. Antoi sangon. Juotiin. Ja veri yhä juoksi.
Koko tuvan pani vereen. Burlak-vaari sanoikin: "Johan nyt poika
henkensä heittää. Anna vielä tuoppi imelätä, muuten sinä joudut
tuomiolle". Hankkivat vielä. Työnnettiin, työnnettiin...
-- No, entäs koskiko sinuun? -- kysyi Olenin taas.
-- Mitä koskiko! Älä keskeytä, minä en kärsi. Anna puhua.
Työnnettiin, työnnettiin, aamuun saakka ryypättiin, ja sitten nukuin
uunille juovuksiin. Aamulla heräsin, -- ei mitenkään voinut taivuttaa
itseään.
-- Hyvin kovasti koski? -- toisti Olenin olettaen nyt viimeinkin
saavansa vastauksen kysymykseensä.
-- Olenko minä sanonut että koski? Ei koskenut, vaan taivuttaa ei
voinut, ei antanut kävellä.
-- No, ja parani? -- sanoi Olenin eikä edes nauranut, -- niin oli
hänen mielensä raskas.
-- Parani, vaan luoti on yhä siinä. Koettele tuota. Ja hän veti ylös
paitansa ja näytti tervettä selkäänsä, jossa luun juuressa vieri
luoti.
-- Katsoppas miten se vierii, -- sanoi hän ja näkyi, että luoti
leikkikalun tavoin huvitti häntä. -- Nyt se vieri takapuoleen.
-- Mitä luulet, paraneeko Lukashka? -- kysyi Olenin.
-- Herra hänet tietää! Ei ole tohtoria. Ovat hakemassa.
-- Mistä ne sen tuovat, Groznajastako? -- kysyi Olenin.
-- Ei, veikkoseni, teidän venäläisenne minä olisin aikoja sitten
hirttänyt, jos olisin tsaari. Ne osaavat vaan silpoa. Niinpä meidän
kasakastamme Baklashevista tekivät, ettei ole enää ihminenkään,
jalan leikkasivat. Ihan pöllöjä! Mihin Baklashevista nyt on? Ei,
veikkoseni, vuorilla on oikeita tohtoreja. Niinpä Vortshik, minun
kumppalini, sai sodassa haavan tähän kohtaan rintaansa, teidän
tohtorinne eivät ollenkaan ruvenneet, vaan vuorilta tuli Saib ja
paransi. Ne tuntevat ruohot, veli hyvä.
-- Jätä nuo lörpötykset! -- sanoi Olenin. -- Parempi kun lähetän
lääkärin esikunnasta.
-- Lörpötykset! -- härnäsi ukko. -- Hölmö, hölmö! Lörpötykset!
Lähetän lääkärin!... Jospa teidän miehet parantaisivat niin kasakat
ja tshetshenit menisivät teidän luotanne apua saamaan, vaan teidän
upseerinnehan ja everstinne tilaavat vuorilta tohtoreja. Teillä on
pelkkää petosta, kaikki pelkkää petosta.
Olenin ei ruvennut vastaamaan. Hän oli liiaksi samaa mieltä siitä,
että kaikki oli petosta siinä maailmassa, jossa hän oli elänyt ja
johon hän palasi.
-- Entä Lukashka? Oletko ollut hänen luonaan, kysyi hän.
-- Niin makaa kuin kuollut. Ei syö, ei juo, viina vain kelpaa sen
sielulle. No, viina kelpaa, ei hätää. Vaan sääli on poikaa. Uljas
poika oli, dzhigitti, niinkuin minäkin. Niin olin minäkin kerran
kuolemaisillani: eukot jo ulvoivat, ulvoivat. Kuume kiehui päässä.
Pyhäin kuvain alle työnsivät. Niin sitä makaan ja pääni päällä
uunilla on paljaita tällaisia... näin tällaisia pieniä rumpuja ja
ne pieksävät iltarummutusta. Minä huudan niille, ne vielä hullummin
soivat. (Ukko naurahti). Eukot toivat minun luokseni saarnamiehen,
aikoivat minut panna hautaan, sanoivat: se on niin suruton, naisten
kanssa on elellyt, sieluja turmellut, rikkonut paastot, balalaikaa
soittanut. Katumaan käskivät. Minä rupesin katumaan. Syntinen olen,
sanoin. Puhui pappi mitä hyvänsä niin minä koko ajan: syntinen olen.
Hän rupesi balalaikasta kyselemään. Missä se kirottu sinulla on,
sanoo? Näytä tänne ja lyö kappaleiksi. Vaan minä sanon: ei minulla
sitä olekkaan. Mutta minä olin sen itse piiloittanut pirttiin verkon
sisään; tiesin etteivät löydä. Sittenpä jättivät minut rauhaan. Ja
läksikös henki! Sittenpä minä vasta balalaikaa rimputtamaan... Tuota
että mitä hittoa minä puhuinkaan? -- jatkoi hän, -- kuule sinä minua,
väestä pysy loitompana, muuten voivat pahanpäiväisesti surmata. Minun
on sääli sinua, ihan totta. Sinä olet ryyppääjä, semmoisista pidän.
Teidän miehenne ne kaikki mielellään kummuille ratsastavat. Niinpä
asui meillä yksi, oli tullut Venäjältä, aina ratsasti kummulle, ja
oli sille niin kummallisen nimen antanut. Heti kun näkee töyrään niin
sinne laskee. Niinpä kerrankin laski. Pääsi perille ja oli hyvillään.
Vaan tshetsheni ampui hänet ja teki lopun. Oh, osaa ne tshetshenit
ampua kannattimelta! Minua paremmin osaavat. En kärsi ensinkään että
noin vaan huonosti tappavat. Katselin minä ennen teidän sotamiehiänne
ja ihmettelin. Se vasta on tyhmää! Kulkevat kaikki läjässä ja vielä
punaisia kauluksia ompelevat. Mikä siihen on satuttaessa! Kun yhden
vie surma ja kaatuu, laahaavat sitä poloista ja toinen menee. Se
vasta on tyhmää! -- toisti ukko, pudistaen päätään. -- Mikä olisi
sivulle mennessä ja yksitellen? Niin menekkin rehellisesti. Eihän se
sinua tunne. Niin on sinun tehtävä.
-- No, kiitoksia! Hyvästi, setä! Jos Jumala suo niin näemme, -- sanoi
Olenin, nousten ja aikeessa mennä eteiseen.
Ukko istui lattialla eikä noussut.
-- Niinkö sitä jäähyväisiä sanotaan? Pöllö, pöllö! -- virkkoi hän. --
Äh, minkälaisiksi ihmiset käyvät! Yhtä seuraa on pidetty, kokonainen
vuosi on pidetty: hyvästi ja silloin läksi. Minähän rakastan sinua,
ja mitenkä säälin sinua! Sinä olet niin apeamielinen, aina vaan yksin
ja yksin. Mikä lienetkin jörö! Väliin en nuku, kun ajattelen sinua,
niin minä säälin. Kuten laulussa sanotaan:
"Vaikeata, veljyt hyvä,
Elo maassa vierahan."
Niin on sinunkin.
-- No, hyvästi, -- sanoi Olenin taas.
Ukko nousi ja antoi kätensä hänelle, Olenin puristi sitä ja aikoi
lähteä.
-- Naamasi, naamasi tuo tänne!
Ukko otti häntä molemmin paksuin käsin päästä kiinni, suuteli kolme
kertaa kostein viiksin ja huulin ja rupesi itkemään.
-- Minä pidän sinusta, hyvästi!
Olenin istui kärryihin.
-- Niinkö sitten lähdet? Anna edes jotain muistoksi, veliseni.
Pyssy lahjoitappas. Mitä sinä kahdella? -- puhui ukko nyyhkyttäen
vilpittömin kyynelin.
Olenin otti pyssyn ja antoi hänelle.
-- Mitä te annoitte tuolle ukolle, -- murisi Vanjusha: -- eikö vielä
riitä! Vanha mankuja!... Paljasta huikentelevaa väkeä, -- virkkoi hän
kääriytyen palttooseensa ja istuutuen etupäähän rattaita.
-- Ole ääneti, sika! -- huusi ukko nauraen. -- Kas, miten saita!
Marjana tuli navetasta, välinpitämättömästi vilkaisi kolmivaljakkoon
ja teki kumarruksen ja meni majaan.
-- _La fille!_ -- sanoi Vanjusha iskien silmää ja purskahti tyhmään
nauruun.
-- Anna mennä! -- huusi Olenin vihaisesti.
-- Hyvästi, veliseni! Hyvästi, en unhota sinua! -- huusi Jeroshka.
Olenin vilkaisi taakseen. Jeroshka-setä puheli Marjankan kanssa,
nähtävästi omista asioistaan; ei ukko eikä tyttö katsonut häneen.
Viiteselitykset:
[1] Mainio ratsumies ja aseenkäyttäjä. (Suom. muist.)
[2] Tatareilla yleinen ihonuttu. (Suom. muist.)
[3] Kasakkakapteeni.
[4] _Sanetka_ merkitsee haavia.
[5] Kizjakki on olilla sekoitettua, tiilinmuotoisiksi levyiksi
kuivatettua lehmänlantaa, jolla lämmitetään huoneita. (Suom. muist.)
[6] Abrekiksi kutsutaan sodanhaluista tshetsheniä, joka varastaakseen
tai ryövätäkseen tulee Terekin yli venäläiselle puolelle jokea.
[7] Tsydulka on kiertokirje, joka lähetetään kaikkiin
vartiopaikkoihin.
[8] Vehnästä valmistettua tatarilaista olutta.
[9] Kasakat käyttävät suomen _istua_ sanaa vastaavaa verbiä
merkitsemään: vahtia pyydystettävää otusta.
[10] Dzhigitiksi sanotaan etevää ratsastajaa, mutta myös yleensä
uljasta, uhkarohkeata, voimakasta, älykästä miestä. (Suom. muist.)
[11] = la femme, nainen. (Suom. muist.)
[12] eikä vanhauskoisia.
[13] vastakohtana kasakoille. (Suom. muist.)
[14] = La fille, c'est très bien, kuinka sievä tyttö on! (Suom.
muist.)
[15] La fille c'est très jolie, kuinka sievännäköinen tyttö on!
[16] Kasakat ovat vanhauskoisia ja pitävät muita maallisina. (Suom.
muist.) lasia.
[17] L'argent il n'y a pas = ei ole rahaa. (Suom. muist.)
[18] _Kanausiksi_ kutsutaan kaukasialaista silkkiä. (Suom. muist.)
[19] C'est pret = on valmis. (Suom. muist.)
[20] Lovin varsoituslaitoksen leimalla merkityt kabardinihevoset
kuuluvat Kaukasian parhaisiin.