Vasta yöllä myöhään Olenin läksi Beletskij'n majasta Marjanan ja
Ustenjkan jälestä. Tytön valkoinen liina välkkyi pimeällä kadulla.
Kullankimalteinen kuu painui aron laitaan. Hopeinen sumu verhosi
stanitsan. Kaikki oli hiljaa, valoa ei ollut missään, kuuluivat
vain etenevien naisten askeleet. Oleninin sydän sykki kovasti.
Kuumina hohtavat kasvot virkistyivät kosteassa ilmassa. Hän katsahti
taivaalle, vilkaisi majaan, josta oli tullut; siellä oli kynttilä
sammunut, ja hän alkoi taas katsoa naisten etenevää varjoa. Valkea
liina katosi sumuun. Hänestä oli kauheata jäädä yksin, -- hän oli
niin onnellinen. Hän juoksi rappusilta ja riensi tyttöjen jälestä.
-- Äh, sinua! Näkevät... -- sanoi Ustenjka.
-- Ei se mitään!
Olenin juoksi Marjanan luo ja syleili häntä.
Marjana ei estänyt.
-- Ette vielä suudelleet tarpeeksi! -- sanoi Ustenjka. -- Kun pääset
naimisiin, niin suutele, vaan nyt odota.
-- Hyvästi Marjana, huomenna minä tulen isäsi luo, sanon itse. Älä
sinä puhu.
-- Mitä minä puhuisin! -- vastasi Marjana.
Kumpikin tyttö läksi juoksemaan. Olenin kulki yksin muistellen mitä
oli tapahtunut. Hän oli ollut koko illan Marjanan kanssa kahden
nurkassa, uunin vieressä. Ustenjka ei ollut hetkeksikään poistunut
tuvasta ja oli kujehtinut toisten tyttöjen ja Beletskij'n kanssa.
Olenin oli puhellut kuiskaten Marjanan kanssa.
-- Tuletko omakseni? -- kysyi hän tytöltä.
-- Petät vielä, etkä huolikaan, -- vastasi Marjana iloisesti ja
tyynesti.
-- Vaan rakastatko minua, sano Jumalan tähden?
-- Miksi en sinua rakastaisi, mikä sinulla on vikana? -- vastasi
Marjana nauraen ja puristaen karkeissa käsissään hänen käsiään.
-- Miten sinun kätesi ovat va-a-l-keat, va-a-lkeat, pehmeät kuin
kaimakki, -- sanoi hän.
-- Puhun tosissani. Sano tuletko omakseni.
-- Miksi ei, jos isä antaa luvan.
-- Muista, mitä sanoit, minä menetän järkeni, jos sinä petät minun.
Huomenna sanon äidillesi ja isällesi, tulen kosimaan.
Marjana purskahti yhtäkkiä nauramaan.
-- Mitä sinä?
-- Ilman, on niin hassua.
-- Ihan totta! Ostan puutarhan, talon, kirjoittaudun kasakkaväkeen...
-- Katso vaan ettet toisia naisia rakastele. Minä olen siitä vihainen.
Olenin riemastuksissaan toisti mielikuvituksessaan kaikki nuo sanat.
Niitä muistellessa hän milloin tunsi kipua, milloin hengitys pysähtyi
onnesta. Hän tunsi kipua siksi, että tyttö oli hänen kanssaan
puhuessaan yhtä tyyni kuin muulloinkin. Häntä ei näyttänyt vähääkään
kuohuttavan tuo uusi asemansa. Oli kuin hän ei olisi uskonut
Oleniniin eikä ajatellut tulevaisuutta. Oleninista näytti, että tyttö
rakasti häntä vain nykyhetkenä ja että tulevaisuudesta hänen kanssaan
hän ei tiennyt. Onnellinen hän oli taas siksi, että kaikki Marjanan
sanat tuntuivat hänestä todelta ja Marjana lupasi kuulua hänelle.
"Niin, -- sanoi hän itselleen, -- vasta silloin me ymmärrämme
toisiamme, kun hän on kokonaan minun. Sellaiseen rakkauteen ei ole
sanoja vaan tarvitaan elämä, kokonainen elämä. Huomenna selviää
kaikki. Minä en voi enää elää näin kauemmin, huomenna minä puhun
kaikki hänen isälleen, Beletskij'lle ja koko stanitsalle..."
Lukashka kahden unettoman yön jälkeen joi niin paljon juhlapäivänä,
että ei pysynyt jaloillaan tällä kertaa ja nukkui Jamkan luona.