Nyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli
Nazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan
kabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja
nosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään.
Taitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa
merkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä
paikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa
kädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla
vatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka
ylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus
voimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa?
-- näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea
hevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka
itse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja
pienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka.
Ajaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista
lakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.
-- No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? -- kysyi
laihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.
-- Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? -- vastasi
Lukashka kääntyen pois.
-- Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, -- virkkoi ukko
vielä synkeämpänä.
-- Kas pirua kun tietää kaikki! -- sanoi itselleen Lukashka ja hänen
kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen,
jossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.
-- Hauskako teillä on, tytöt! -- huusi hän kovalla, raikuvalla
äänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. -- Vanhenneet olette minun poissa
ollessani, veitikat! -- ja hän nauroi.
-- Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! -- kuului iloisia ääniä.
-- Tuotko paljon rahaa?... Ostappa tytöille makeisia!... Tulitko
pitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.
-- Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, -- vastasi Lukashka,
sivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.
-- Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, -- vikisi Ustenjka,
sysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.
Marjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi
tyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.
-- Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi
survottelet? -- sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.
Lukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat
uljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta.
Hän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.
-- Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! -- huusi
hän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman
keskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui
Marjanan viereen. -- Suutelen, niin minä suutelen että ihan!...
Marjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui
äkkiä ja väistyi pois.
-- No mitä sinä! Jalat murskaat, -- sanoi Marjana ja painaen
alas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty
vaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut
punaiset uudet naiskengät.
Lukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen
viereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten
ja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen
kaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui
lapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti
tsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja
siemeniä sisältävän tötterön.
-- Tarjoan kaikille, -- sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja
katsahti hymyillen Marjankaan.
Taas kuvastui tytön kasvoilla hämmennys. Oli kuin kauniit silmät
olisivat vetäytyneet utuverhoon. Hän laski liinan huultensa alle ja
työntäen äkkiä päänsä helminauhasta kiinni pitävän lapsen valkeita
kasvoja vasten alkoi niitä kiihkeästi suudella. Lapsi nojasi
kätösineen tytön korkeata rintaa vasten ja huusi avaten hampaattoman
suunsa.
-- Mitä kuristat minun poikasestani? -- sanoi lapsen äiti ottaen
sen häneltä ja avaten beshmettinsä napit antaakseen lapsen imeä. --
Saisit sinä paremmin sanoa tervehdyksen pojalleni.
-- Vien vaan hevosen talteen, sitten tullaan Nazarkan kanssa, koko yö
hurjaillaan, -- sanoi Lukashka sivaltaen hevosta vitsalla ja ratsasti
pois tyttöjen luota.
Yhdessä Nazarkan kanssa käännyttyään syrjäkadulle he ajoivat kahden
vierettäin olevan talon luo.
-- Perillä ollaan, veli! Tule pian! -- huusi Lukashka toverilleen,
nousten hevosen selästä naapurin pihan luona ja varovasti taluttaen
hevostaan oman pihansa vitsa-aidasta. -- Hyvää päivää, Stepka!
-- kääntyi hän mykän puoleen, joka ollen hänkin juhlavaatteisiin
puettu tuli kadulta korjaamaan hevosta. Ja Lukashka merkeillä näytti
hänelle, että hän panisi heiniä hevoselle eikä riisuisi satulaa.
Mykkä mumisi, maiskautti suullaan osoittaen hevosta ja suuteli sen
turpaa. Se merkitsi että hän rakasti hevosta ja että hevonen oli hyvä.
-- Päivää, äitiseni! Etkö ole vielä käynytkään ulkona? -- huusi
Lukashka kannattaen pyssyään ja nousten rappusille.
Äiti-muori avasi hänelle oven.
-- Eipä yhtään luultu eikä arvattu! -- sanoi eukko. -- Kun Kirka
sanoi, ettet tule.
-- Tuo tshihiriä, käyppäs tuomassa äiti. Minun luokseni tulee Nazarka
juhlanviettoon.
-- Heti paikalla, Lukashka, heti paikalla! -- vastasi eukko. --
Meidän vaimoväkemme on juhlimassa. Eikö liene mykkätyttömmekin mennyt
sinne.
Ja hän koppasi avaimet ja meni kiireesti pirttiin.
Pantuaan hevosen korjuuseen ja päästettyään pyssyn irti Nazarka meni
Lukashkan luo.