Seuraavana päivänä oli juhlapäivä. Illalla kaikki väki oli ulkona,
juhlapuvut laskevassa auringossa loistaen. Viiniä oli saatu
tavallista enemmän puserretuksi. Väki oli päässyt työstä vapaaksi.
Kasakkain oli kuukauden kuluttua lähdettävä sotaretkelle, ja useissa
perheissä valmistettiin häitä.
Torilla stanitsahallinnon edessä ja kahden puodin ympärillä,
-- toisessa oli kaupan makeisia ja siemeniä, toisessa liinoja
ja karttunikangasta, -- oli enin väkeä. Hallintohuoneen
seinuspenkereillä istui ja seisoi ukkoja, päällään harmaat ja mustat
arvokkaannäköiset takit ilman hihanauhoja ja koristuksia. Ukot
tyynesti, tasaisin äänin, keskustelivat vuodentulosta ja nuorista
lapsista, yleisistä asioista ja menneistä ajoista, katsoen nuorta
sukupolvea juhlallisesti ja välinpitämättömästi. Kulkiessaan heidän
ohitsensa vaimot ja tyttäret hiukan pysähtyivät ja laskivat päänsä
alas. Nuoret kasakat kunnioittavasti hiljensivät käyntiään, ottivat
lakin päästään ja pitivät sitä jonkun aikaa päänsä edessä. Ukot
vaikenivat. He katselivat ohikulkevia tarkastelevasti, kuka ankarin,
kuka lempein katsein, hitaasti nostivat ja painoivat takaisin
lakkejaan.
Kasakkatytöt eivät olleet vielä alkaneet piirileikkejään vaan olivat
kokoontuneet joukoiksi ja puettuina heleänvärisiin beshmetteihin ja
valkeisiin liinoihin, jotka olivat kiedotut pään ja silmien yli,
istuivat maassa seinien viereisillä majojen turvepenkeillä, suojassa
auringon vinosti sattuvilta säteiltä ja kimakasti tarinoivat ja
nauroivat. Poikaset ja tytön-tylleröt olivat pallosilla, lyöden
pallon kauas ylös kirkkaalle taivaalle ja huutaen ja vikisten
juoksentelivat torilla. Keskenkasvuiset tytöt torin toisessa
kulmassa jo olivat piirissä ja kimein arastelevin äänin vikisivät
laulua. Kirjurit, palveluksesta vapautetut ja juhlaksi kotiin
palanneet nuoret sotilaat, korkeissa valkeissa ja uusissa punaisissa
nauhoilla reunustetuissa tsherkessitakeissa, iloisin pyhäpäiväisin
kasvoin kulkivat kaksin, kolmin käsi kädessä naispiiristä
toiseen, pysähtelivät, laskivat leikkiä ja pitivät kujetta
kasakkatyttöjen kanssa. Armenialainen kauppias, sininen hienoverkainen
galunireunuksinen tsherkessitakki päällään, seisoi avonaisella
ovella, josta näkyi kuvikkaita liinakangaspakkoja, ja katseessaan
itämaalaisen kauppiaan ylpeys ja tietoisuus omasta tärkeydestään
odotti ostajia. Kaksi punapartaista tshetsheniä, jotka olivat
tulleet Terekin takaa saamaan juhlasta huvia, istui paljain jaloin
jonkun tuttavansa talon vieressä ja huolettomasti polttaen pieniä
piippujaan ja syljeksien vaihtoi keskenään nopeita kurkkuääniä väkeä
katsellessaan. Väliin arkipukuinen sotamies, vanha sinelli päällään,
kiireesti kulki torin poikki kirjavien ryhmien lomitse. Sieltä täältä
kuului jo juhlivien kasakkain juopuneita lauluja. Kaikki majat
olivat lukitut, rappuset jo illalla pestyt. Vanhat eukotkin olivat
ulkona. Kuivilla kaduilla ja kaikkialla, pölyn seassa ja jalkain alla
räkyili arbusin ja melonin siemeniä ja kuoria. Ilma oli lämmin ja
liikkumaton, kirkas taivas sininen ja läpikuultava. Valkean-himmeä
vuoriselänne, joka näkyi kattojen takaa, näytti läheiseltä ja rusotti
laskevan auringon säteissä. Silloin tällöin joen toiselta puolen
kuului kanunan laukauksen kaukainen kumina. Mutta stanitsan yli
vyöryi toisiinsa sulautuen erilaisia iloisia juhlivia ääniä.
Olenin oli kävellyt koko aamun pihalla odottaen näkevänsä
Marjanan. Mutta aamutyöt tehtyään tyttö meni rukousmajaan
päivällisjumalanpalvelukseen; sitten milloin istui seinuspenkereellä
tyttöjen kera siemeniä pureksien, milloin tavaroita tuoden juoksi
kotiin ja katseli iloisesti ja ystävällisesti hyyriläiseen.
Olenin pelkäsi puhella hänen kanssaan leikillisesti tai toisten
läsnäollessa. Hän tahtoi saada sanotuksi kokonaan Marjanalle
eilisen saadakseen häneltä ratkaisevan vastauksen. Hän odotti taas
samanlaista hetkeä kuin eilen illalla; mutta sitä hetkeä ei tullut
ja hän tunsi ettei ole enää voimia jäädä tuohon ratkaisemattomaan
asemaan. Marjana meni taas kadulle ja hetken kuluttua läksi Olenin
hänen perässään, tietämättä itse minne meni. Olenin sivuutti
kulmauksen, jossa Marjana istui atlasikankaasta oleva sinertävä mekko
hohtaen, ja kipua sydämessään tuntien Olenin kuuli takanaan tyttöjen
naurua.
Beletskijn maja oli torin varrella. Kulkiessaan sen ohi Olenin kuuli
Beletskijn äänen: "Käykää sisään!" -- ja hän kävi.
Sanottuaan toisilleen jonkun sanan he kumpikin istuutuivat ikkunan
ääreen. Pian heihin liittyi Jeroshka, uusi beshmetti päällään, ja
istui heidän viereensä lattialle.
-- Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, -- sanoi Beletskij, osoittaen
paperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. -- Minunkin
on siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. -- Miksi
ei piirileikki ala? -- huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. --
Odottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme
heidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.
-- Minäkin tulen Ustenjkan luo, -- sanoi Olenin varmana. -- Tuleeko
Marjana?
-- Tulee, tulkaa tekin, -- sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä.
-- Eikö ole hyvin kaunista? -- lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.
-- Erittäin kaunista! -- myönteli Olenin, koettaen näyttää
välinpitämättömältä. -- Tämmöisissä juhlissa, -- lisäsi hän,
-- minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen
johdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä
tulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä,
kasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa,
kaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.
-- Niin, -- vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä
pitänyt. -- Mutta miksi et sinä juo, ukko? -- kääntyi hän Jeroshkaan.
Jeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.
-- Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!
Beletskij nosti juomalasinsa.
-- _Alla birdy!_ -- sanoi hän ja joi pohjaan (_alla birdy_ merkitsee:
Jumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus
kun juodaan yhdessä).
-- _Saa bul_ (terveydeksi)! -- sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi
lasinsa. -- Mitä sinä juhlasta puhut! -- sanoi hän Oleninille,
nousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt
miten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen
nauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia
kahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir
vir!... oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun
tulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului;
koko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat
koko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa
käsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat,
vetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme
päivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, -- muistan vielä, --
punaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja
viskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä
kantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan
etsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset,
vaan mitä nyt?!
-- No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? -- kysyi
Beletskij.
-- Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja
sanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! -- ja ajavat, mutta tytöt
ottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista
pojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta,
miestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja
vei tiehensä. Armaani, kultaseni!... Ja niin hyvänä piti kuin taisi.
Ja oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!