Kirjoitettuaan tämän kirjeen Olenin myöhään illalla meni isäntäväen
luo. Eukko istui penkillä uunin takana punoen silkkiäistoukan
kudelmia. Marjana ompeli avoimin päin kynttilän valossa. Nähtyään
Oleninin hän hyppäsi pystyyn, otti liinan ja meni uunin luo.
-- Istu sinä meidän seurassamme, Marjanushka, -- sanoi äiti.
-- En minä, kun olen paljain päin. -- Ja hän hyppäsi uunille.
Olenin saattoi nähdä vain hänen polvensa ja siron riippuvan jalkansa.
Olenin kestitsi eukkoa teellä. Eukko kestitsi vierasta kaimakilla,
jota noutamaan laittoi Marjanan. Mutta pantuaan lautasen pöydälle
Marjana taas hyppäsi uunille ja Olenin vain tunsi itsessään hänen
silmänsä. He juttelivat taloudesta. Ulita-muori hääräili ja joutui
vierasvaraisuuden huumaukseen. Hän kantoi Oleninille kostutettuja
viinirypäleitä, rypäleleivoksia, parasta viiniä, ja rupesi
kestitsemään Oleninia sitä erikoista syvän kansan sivistymätöntä
ja ylpeätä vierasvaraisuutta noudattaen, joka on ominainen vain
ruumiillisella työllä leipänsä hankkiville. Eukko, joka ensin oli
raakuudellaan niin saattanut Oleninin ymmälle, nyt usein liikutti
häntä yksinkertaisella hellyydellään tytärtään kohtaan.
-- Eipä tarvitse Jumalaa vihoittaa, veikkoseni! Meillä on kaikkea,
Luojan kiitos, tshihiriä on puserrettu, ja suolattu on, ja noin kolme
tynnöriä rypäleitä myömme ja vielä jää juodakin. Älä pidä kiirettä
lähdölläsi. Häissä sitten yhdessä laitamme iloa.
-- Milloin on häät? -- kysyi Olenin, tuntien miten kaikki veri
yhtäkkiä syöksyi kasvoihin ja sydän alkoi epätasaisesti ja
kiusallisesti lyödä.
Uunin takana alkoi liikahdella ja kuulua siementen pureskelua.
-- Mitäpä tässä enää, nousevalla viikolla pitäisi viettää. Meillä
on valmiina, -- vastasi eukko luonnollisesti, tyynesti, ikäänkuin
ei Oleninia olisi ollut eikä olisi maan päällä. -- Olen koonnut ja
varannut kaikki Marjanushkalle. Me annamme tytön hyvin. Se vaan
ei ole oikein hyvästi, että Lukashkamme on ruvennut, miten lie,
hurjastelemaan kovin. Hurja on kerrassaan, pelihtelee! Muutama
päivä sitten kävi kasakka sotnjasta, kertoi, että hän on Nogajiin
ratsastanut.
-- Kunpa ei vaan joutuisi pahoihin käsiin, -- sanoi Olenin.
-- Sitä minäkin olen sanonut: älä sinä, Lukashka, pelihtele. No,
nuori mies ja tietysti nyt reuhaa. Kaikellahan on aikansa. No,
ryösti, varasti, abrekin tappoi, -- niin pitääkin! -- no, mutta
eläisi sitten hiljakseen. Muuten ihan nurin menee.
-- Niin, minä näin hänet pari kertaa osastossa, hän vain hurjaili.
Hevosenkin on myönyt, -- sanoi Olenin ja katsahti uunille.
Suuret mustat silmät loistivat ankarina ja epäystävällisinä häneen.
Oleninin tuli paha olla siitä mitä oli sanonut.
-- Entäs sitten! Hän ei tee pahaa kellekään, -- sanoi Marjana äkkiä.
-- Omilla rahoillaan hurjailee, -- ja pudottaen jalkansa hän hyppäsi
uunilta ja meni ulos paiskaten kovasti oven kiinni.
Olenin seurasi silmin häntä niin kauan kun hän oli sisässä; sitten
hän katseli ovea, odotti, eikä ymmärtänyt ollenkaan mitä Ulita-muori
puhui hänelle. Muutaman minutin kuluttua tuli vieraita: ukko,
Ulita-muorin veli Jeroshka-sedän kanssa, ja heti heidän jälestään
Marjana ja Ustenjka.
-- Hyvinkö hurisee? -- vikisi Ustenjka. -- Sinä pidät vaan iloa? --
kääntyi Ustenjka Oleninin puoleen.
-- Niin pidän, -- vastasi hän ja häntä rupesi jostain syystä
hävettämään ja ilettämään.
Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei voinut. Äänetönnä oleminen
hänestä myös tuntui mahdottomalta. Ukko auttoi häntä: hän pyysi
juoda ja he joivat. Sitten Olenin joi Jeroshkan kanssa. Sitten vielä
toisen kasakan kanssa. Sitten taas vielä Jeroshkan kanssa. Ja mitä
enemmän Olenin joi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Mutta ukot
ilostuivat. Tytöt kumpikin kiipesivät uunille istumaan ja supatellen
keskenään katsoivat heihin, ja he joivat iltaan saakka. Olenin ei
mitään puhunut vaan joi enin. Kasakat huusivat. Eukko ajoi heidät
ulos eikä antanut enää tshihiriä. Tytöt nauroivat Jeroshka-sedälle,
ja kello oli jo kymmenen seuduissa kun kaikki menivät rappusille.
Ukot itse tarjoutuivat tulemaan Oleninin luo lopettamaan juhlimista.
Ustenjka juoksi kotiinsa. Jeroshka vei kasakan Vanjushan luo.
Eukko meni puuhaamaan pirttiin, Marjana jäi yksin majaan. Olenin
tunsi olevansa virkeä ja reipas, ikäänkuin olisi juuri herännyt.
Hän huomasi kaikki ja päästettyään edellään ukot luokseen palasi
majaan. Marjana laittautui levolle. Olenin meni hänen luokseen,
tahtoi sanoa hänelle jotain, mutta hänen äänensä katkesi. Marjana
istuutui vuoteelleen, koukisti jalat alleen, siirtyi pois hänestä
perimmäiseen nurkkaan ja ääneti, pelästynein, hurjin katsein katseli
häntä. Marjana nähtävästi pelkäsi häntä. Olenin tunsi sen. Hänen tuli
surku itseään ja ilkeä olla ja samalla hän kuitenkin tunsi ylpeätä
tyydytystä herättäessään Marjanassa edes tuon tunteen.
-- Marjana! -- sanoi hän: eikö sinun koskaan tule sääli minua? Minä
en tiedä, miten minä sinua rakastan.
Marjana väistyi vielä kauemmas.
-- Kas, mitä viinistä on päähäsi tullut... Et hyödy sinä mitään!
-- Ei, ei viinistä. Älä mene Lukashkalle. Minä otan sinut vaimokseni.
"Mitä minä nyt puhun? -- ajatteli hän samalla kun sanoi tätä. --
Sanonko minä samoin huomennakin? -- Sanon, varmasti sanon ja nytkin
toistan!" vastasi hänelle sisäinen ääni.
-- Tuletko minun omakseni?
Marjana katsoi vakavasti häntä ja pelästys näytti menneen ohi.
-- Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket
niin teen, -- ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan
kuin itsestään.
-- Ole siinä lörpöttelemättä! -- keskeytti Marjana tarttuen äkkiä
käteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois
hänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla
sormillaan. -- Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa?
Lähde jo!
-- Tuletko sinä siis? Minä olen kokonaan...
-- Minne Lukashkan pistämme? -- sanoi hän nauraen.
Olenin riuhtaisi häneltä kätensä, jota Marjana piti, ja voimakkaasti
syleili hänen nuorta ruumistaan. Mutta Marjana hypähti pystyyn
kuin hirvi, ja harppasi paljain jaloin ja juoksi rappusille.
Olenin havahti ja kauhistui itseään. Hän näytti itsestään taas
sanomattoman kurjalta Marjanan rinnalla. Mutta katumatta hetkeäkään
mitä oli sanonut hän meni kotiinsa ja vilkaisematta ukkoihin, jotka
ryyppäilivät hänen luonaan, heittäytyi vuoteelle ja nukkui niin
sikeään uneen, ettei ollut kaukaan aikaan nukkunut.