Seuraavana aamuna Olenin heräsi myöhään. Talonväki oli jo poissa.
Hän ei mennyt metsälle vaan milloin otti käteensä kirjan, milloin
meni rappusille ja taas takaisin majaansa ja heittäytyi vuoteelle.
Vanjusha luuli häntä sairaaksi. Illan tultua Olenin päättävästi
nousi, ryhtyi kirjoittamaan ja kirjoitti myöhään yöhön. Hän kirjoitti
kirjeen, mutta ei lähettänyt sitä, sillä ei kuitenkaan kukaan olisi
ymmärtänyt häntä mitä hän tahtoi sanoa, eikä sitä tarvinnut kukaan
muu ymmärtääkään kuin Olenin itse. Hän kirjoitti näin:
"Minä saan Venäjältä kirjeitä, jotka sisältävät valitteluja:
pelätään, että minä tähän korpeen hautautuneena olen mennyttä
miestä. Minusta sanotaan: hän raaistuu, jää kaikessa takapajulle,
rupeaa juomaan ja vielä kukaties ottaa kasakattaren vaimokseen.
Sanotaan, ettei Jermolov ole suotta sanonut: ken palvelee kymmenen
vuotta Kaukasiassa, se joko ikävästä juo itsensä kuoliaaksi tai
ottaa irstaan naisen vaimokseen. Miten kauheata! Mutta eihän minun
oikeastaan ole mitään syytä laskea itseäni turmiolle, kun minun
osakseni voisi tulla suuri onni päästä kreivitär B:n mieheksi,
kamariherraksi tai aateliston johtajaksi. Miten te kaikki olette
minusta vastenmielisiä ja säälittäviä! Te ette tiedä mitä on onni ja
mitä on elämä! On kerrankin elettävä elämää sen teeskentelemättömässä
ihanuudessa. Tulee saada nähdä ja ymmärtää mitä minä joka päivä näen
silmäini edessä: ikuisia, lähestymättömiä vuorten lumiröykkiöitä
ja majestetisen naisen siinä alkuperäisessä kauneudessa, jossa
varmaan ensimäinen ihminen on Luojansa kädestä lähtenyt, ja silloin
on selviävä, kuka menee turmioon, kuka elää totuudessa ja kuka
valheessa, tekö vai minä. Jos te tietäisitte, kuinka te olette
minusta inhoittavia ja surkeita imarteluinenne! Kun vaan majani,
metsäni ja rakkauteni sijasta tulee mieleeni nuo salongit, nuo
naiset voideltuine hiuksineen ja vieraat kiharat kohokkeena niiden
alla, nuo luonnottomasti liikkuvat pikku huulet, nuo piiloitetut
ja vääristellyt heikot jäsenet ja tuo salien löpertely, joka on,
muka keskustelua, mutta jolla ei ole mitään oikeutta siihen nimeen,
-- niin tulee minuun sietämätön vastenmielisyys. Näen edessäni nuo
tylsät kasvot, nuo rikkaat morsiamet, kasvoissa ilme: 'ei se mitään,
älä arkaile vaikka olenkin rikas morsian', nuo istumaan rupeamiset ja
muuttelemiset, tuo julkea parien liittäminen ja nuo ikuiset juorut
ja teeskentely; nuo säännöt: kenelle tarjottava kättä, kenelle
nyökäytettävä päätä, kenen kanssa keskusteltava ja lopuksi tuo
ikuinen vereen tarttunut ikävä, joka siirtyy sukupolvesta sukupolveen
(ja se kaikki on tietoista ja sen välttämättömyydestä ollaan
vakuutettuja).
"Käsittäkää yksi asia tai uskokaa yhteen asiaan: tulee nähdä ja
ymmärtää, mitä on totuus ja kauneus, ja pölyksi hajoaa kaikki, mitä
te puhutte ja ajattelette, kaikki teidän onnen toivomuksenne sekä
minulle että itsellenne. Onni -- se on seurustelu luonnon kanssa, sen
näkeminen, sen kanssa puhuminen. 'Hän vielä, varjelkoon Herra, ottaa
vaimokseen sivistymättömän kasakkatytön ja on maailmalta kokonaan,
kokonaan mennyttä', kuvittelen heidän puhuvan minusta, vilpittömästi
surkutellen. Mutta minä tahdonkin vain yhtä -- olla kokonaan mennyttä
teidän katsantonne mukaan, -- tahdon ottaa vaimokseni tavallisen
kasakattaren, enkä uskalla sitä tehdä, sillä se olisi korkein onni,
jota minä en ole ansainnut.
"Kolme kuukautta on kulunut siitä kun ensi kerran näin
Marjana-kasakkatytön. Minussa olivat vielä tuoreina hylkäämäni
maailman käsityskanta ja ennakkoluulot. Minä en silloin uskonut, että
voisin rakastua tähän naiseen. Minä ihailin häntä samoin kuin vuorten
ja taivaan kauneutta, enkä voinut olla häntä ihailematta, sillä hän
on ihana niinkuin nekin. Sitten aloin tuntea, että tuon kauneuden
tarkastelu oli tullut välttämättömyydeksi elämässäni, ja aloin kysyä
itseltäni: enkö minä häntä rakasta; mutta mitään sen tapaista, miksi
olin tuon tunteen kuvitellut, en löytänyt itsestäni. Tuo tunne ei
ollut yksinäisyyden ikävän eikä avioliiton kaipauksen kaltainen, eikä
platonisen, vielä vähemmin lihallisen rakkauden kaltainen. Minun
piti saada nähdä, kuulla häntä, tietää että hän oli lähellä ja minä
olin, jos en juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen. Illanvieton
jälkeen, jossa minä olin hänen seurassaan ja kosketin häntä, minä
aloin tuntea, että minun ja tuon naisen välillä oli katkeamaton,
vaikkakin luvaton side, jota vastaan ei voinut taistella. Mutta
minä taistelin vielä; minä sanoin itselleni: voinko sitten rakastaa
naista, joka ei koskaan käsitä elämäni sisimpiä harrastuksia? Voiko
todella rakastaa naista pelkän kauneuden vuoksi, rakastaa naista
kuvapatsaana? -- kyselin minä itseltäni, mutta jo rakastin häntä,
vaikka en vielä uskonut tunteeseeni.
"Noiden iltakemujen jälkeen, joissa ensikerran puhuin hänen kanssaan,
meidän suhteemme muuttui. Ennen hän oli ollut minulle ympäröivän
luonnon vieras, mutta majestetinen olento, -- iltakemujen perästä
hän oli minulle ihminen. Me aloimme tavata toisiamme, puhella
keskenämme, aloin käydä joskus hänen isänsä kanssa työssä ja
kaiket illat istua heidän luonaan. Ja näissä läheisissä suhteissa
hän pysyi minun silmissäni yhä yhtä puhtaana, lähentymättömänä ja
majestetisena. Hän aina ja kaikkeen vastasi samaten -- tyynesti,
ylpeästi ja iloisen huolettomasti. Välistä hän oli sydämellinen,
mutta useimmiten hänen joka katseensa, jokainen sanansa ja liikkeensä
ilmaisi välinpitämättömyyttä, -- joka ei ollut halveksiva, mutta
musertava ja hurmaava. Teeskennelty hymy huulilla minä koetin joka
päivä olla kaikin tavoin hänen mielikseen ja intohimon ja toiveiden
tuska sydämessä leikillisesti aloin puhella hänen kanssaan. Hän näki,
että minä teeskentelin, mutta katsoi minuun suoraan, iloisesti ja
rehellisesti. Tämä asema kävi minulle sietämättömäksi. Minä tahdoin
olla valehtelematta hänelle ja tahdoin sanoa kaikki mitä ajattelin ja
mitä tunsin. Olin erityisen hermostunut; se tapahtui köynnöstarhalla.
Minä rupesin puhumaan hänelle rakkaudestani sanoin, joita minun on
häpeä muistella. Häpeä muistella siksi, etten minä olisi saanut
uskaltaa sanoa hänelle sellaista, sillä hän oli verrattomasti
ylempänä niitä sanoja ja sitä tunnetta, jota tahdoin niillä
ilmaista. Minä vaikenin ja siitä päivästä saakka on minun asemani
ollut sietämätön. En ole tahtonut alentua entiseen leikilliseen
suhteeseen jäämällä ja olen tuntenut, etten vielä ole päässyt
suoraan ja välittömään suhteeseen häneen. Minä olen epätoivoissani
kysynyt itseltäni: mitä on minun tehtävä? Typerissä haaveissani olen
kuvitellut häntä milloin rakastajattarekseni, milloin vaimokseni,
ja inhoten työntänyt luotani kummankin ajatuksen. Tehdä hänet
huvinaiseksi olisi kauheata. Se olisi murhaa. Tehdä hänet rouvaksi,
Dmitrij Andreevitsh Oleninin vaimoksi, kuten eräs upseereistamme otti
täkäläisen kasakkatytön vaimokseen, olisi vielä pahempaa. Jospa minä
voisin muuttua kasakaksi, Lukashkaksi, varastaa hevoslaumoja, juoda
hurjasti tshihiriä; vetää lauluja sydämen pohjasta, surmata ihmisiä
ja humalassa kiivetä ikkunasta Marjanan luo yöksi, ajattelematta
kuka olen ja miksi olen olemassa, silloin olisi asia aivan toinen,
-- silloin me voisimme ymmärtää toisiamme, silloin minä voisin olla
onnellinen. Minä olen koettanut antautua tähän elämään mutta olen
silloin vielä voimakkaammin tuntenut heikkouteni, särkyneisyyteni. En
ole voinut unohtaa itseäni ja sotkuista, epäsuhtaista, nurinkurista
menneisyyttäni. Ja tulevaisuus on edessäni vielä toivottomampana.
Joka päivä ovat silmäini edessä kaukaiset lumivuoret ja tuo
majestetinen, onnellinen nainen. Mutta minä en saa tuota maailmassa
ainoata mahdollista onnea, eikä ole minun tuo nainen. Kaikkein
kauheinta ja kaikkein suloisinta asemassani on se, että minä tunnen,
että minä ymmärrän hänet, mutta hän ei koskaan ole ymmärtävä minua.
Hän ei ole ymmärtävä, ei sen vuoksi että hän olisi alempana minua
-- päinvastoin hänen ei tulekaan minua ymmärtää. Hän on onnellinen;
hän on kuten luonto, tasainen, tyyni ja itse itsessään. Mutta minä
-- nurinkurinen heikko olento -- tahdon, että hän ymmärtäisi minun
vaivaisuuteni ja kärsimykseni! Öisin en ole nukkunut, vaan olen
turhanpäiten viettänyt yöt hänen ikkunansa alla, enkä ole itselleni
selvittänyt, mikä minua on vaivannut. 18:na päivänä komppaniamme
läksi hyökkäysretkelle. Minä olin kolme päivää poissa stanitsasta.
Minä olin surullinen ja kaikesta välinpitämätön. Laulut, korttipeli,
juomingit, juorut palkinnoista osastossamme olivat minusta vielä
tavallista vastenmielisempiä. Äsken palasin kotiin, näin hänet,
oman majani, Jeroshka-sedän, näin lumivuoret rappusiltani, ja niin
voimakas riemun uusi tunne valtasi minut, että minulle kaikki
selvisi. Minä rakastan tuota naista todellisella rakkaudella,
ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni. Minä tiedän mikä minun on...
En pelkää alentuvani tunteeni vuoksi, en häpeä rakkauttani, -- olen
siitä ylpeä... En ole itse syypää siihen että olen rakastunut.
Se tapahtui vastoin tahtoani. Minä koetin uhrautumisen kautta
pelastua rakkaudesta, minä keksin itselleni huvituksen rakastaa
Lukashka-kasakkaa hänen Marjanansa kanssa ja siten vain ärsytin
rakkauttani ja mustasukkaisuuttani. Tämä ei ole ihanteellista,
niin sanottua ylevää rakkautta, jota olen ennen tuntenut; ei sitä
viehätyksen tunnetta, jossa voi olla rakkaudestaan ihastunut ja
tuntea itsensä tunteensa alkulähteeksi ja tehdä itse kaikki. Olen
tuntenut sitäkin. Se on vasta pienempää nautinnon halua; tämä on
jotain muuta. Kenties minä hänessä rakastan luontoa, kaikkea mitä
luonnossa on kaunista personoituna, mutta minulla ei ole omaa tahtoa,
vaan minun kauttani rakastaa häntä joku luonnon alkuvoima, koko
luomakunta, koko luonto tunkee sen rakkauden minun sieluuni ja sanoo:
rakasta. Minä en rakasta häntä järjelläni, en mielikuvituksellani,
vaan koko olennollani. Rakastaessani häntä tunnen olevani koko
onnellisen luomakunnan erottamaton osa. Minä olen ennen kirjoittanut
uusista periaatteista, jotka ovat syntyneet yksinäisessä elämässäni;
mutta ei kukaan voi tietää, miten työläästi ne ovat minussa
valmistuneet, miten iloinen olen ollut päästessäni niistä tietoiseksi
ja nähdessäni uuden elämäntien avoimeksi. Mitään näitä vakaumuksia
kalliimpaa ei minussa ole ollut... No niin... on tullut rakkaus, ja
ne ovat nyt poissa, ei ole edes niitä sääli! Minun on ymmärtääkin
vaikea, että olen voinut antaa arvoa tuollaiselle yksipuoliselle,
kylmälle, järkeilevälle mielentilalle. On tullut kauneus ja tuhaksi
siroittanut koko tuon egyptiläisen elämän sisäisen toiminnan. Ja
mikä on mennyttä se ei yhtään sureta! Uhrautuvaisuus on pelkkää
roskaa, hulluutta. Se on vain ylpeyttä, ansaitun onnettomuuden pakoa,
pelastusta toisen onnen kadehtimisesta. Elää toisen vuoksi, tehdä
hyvää... mitä varten? -- kun minun sydämessäni on vain rakkautta
itseeni ja vain halu rakastaa häntä ja elää hänen kanssaan, hänen
elämäänsä. En nyt halua muiden onnea, en Lukashkan onnea. Minä en
nyt rakasta noita toisia. Ennen aikaan olisin sanonut itselleni,
että se on paha. Olisin tuskitellut miettien: miten käy hänen,
minun, Lukashkan? Nyt on se minulle yhdentekevää. Minä en elä omassa
itsessäni vaan on jotain minua voimakkaampaa, joka minua johtaa. Minä
kärsin, mutta ennen olen ollut kuollut ja nyt vasta elän. Nyt lähden
heidän luokseen ja sanon kaikki hänelle."