Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan Marjanan ja Ustenjkan
heleätä naurua. Päästyään yhteen tytöt huusivat jotain. Koko illan
Olenin harhaili metsässä metsästyksellä. Saamatta mitään hän jo
hämärissä palasi. Kulkiessaan pihan yli hän huomasi talonväen
pirtin oven olevan auki ja siitä näkyi vaaleansininen paita. Hän
huusi erityisen kovasti Vanjushaa, ilmaistakseen tulonsa, ja istui
rappusille tavanmukaiselle paikalleen. Talonväki oli jo palannut
tarhoilta; he tulivat ulos pirtistä, siirtyivät majaansa, eivätkä
kutsuneet häntä luokseen. Marjana kulki kaksi kertaa ulos portista.
Kerran puolipimeässä hänestä näytti kuin Marjana olisi katsahtanut
häneen. Olenin kiihkeästi seurasi jokaista hänen liikettään, mutta
ei rohjennut mennä hänen luokseen. Kun Marjana katosi majaansa,
laskeutui Olenin rappusilta ja rupesi kävelemään pihalla; mutta
Marjana ei enää tullut ulos. Koko yön vietti Olenin ulkona silmää
ummistamatta kuunnellen jokaista ääntä isäntäväen majasta. Hän kuuli
kuinka he illalla puhelivat, kuinka söivät, kuinka kantoivat patjoja
ja menivät levolle; kuuli kuinka Marjana jollekin naurahti; miten
sitte kaikki vaikeni. Vänrikki virkkoi jotain kuiskaten eukolleen ja
joku hengitti. Hän poikkesi majaansa. Vanjusha nukkui riisuutumatta.
Olenin tunsi kateutta häntä kohtaan ja rupesi taas kävelemään pitkin
pihaa, koko ajan jotain odottaen, mutta ei kukaan tullut ulos, ei
kukaan liikahtanut; kuului vain kolmen hengen tasainen hengitys. Hän
tunsi Marjanan hengityksen ja koko ajan kuunteli sitä, ja kuunteli
sydämensä tykytystä. Stanitsassa oli kaikki vaiennut, myöhäinen
kuu oli noussut taivaalle ja yhä selvemmin alkoi näkyä karja, joka
pihamailla puhkuili, laskeutui makuulle ja hitaasti nousi. Olenin
kiukuissaan kysyi itseltään: "mitä minä tahdon?" eikä voinut yöstään
irtautua. Yhtäkkiä hän kuuli selvästi askeleita ja siltapalkin
narinaa isäntäväen majasta. Hän syöksyi ovelleen; mutta taaskaan ei
kuulunut mitään paitsi tasaista hengitystä, ja taas pihalla raskaan
puhkauksen perästä käännähti puhvelilehmä nousten etupolvilleen,
sitten kaikille jaloilleen, huiskutteli häntäänsä, ja tasaisesti
läiskähteli jotain pihan kuivaan saveen, ja taas se huokaisten
asettui makaamaan kuun utuverhoon... Hän kysyi itseltään: "mitä minun
on tehtävä?" ja päättäväisenä rupesi lähtemään makuulle; mutta taas
kuului ääniä, ja hänen mielikuvitukseensa nousi kuva Marjankasta,
joka on tullut tuohon kuun valaisemaan sumuiseen yöhön, ja taas hän
syöksyi ikkunaan ja taas kuuli askeleita. Jo ennen päivän nousua
hän meni ikkunan luo, sysäsi ikkunasuojusta, juoksi ovelle ja
todella kuului Marjankan huokaus ja askeleita. Hän tarttui säppiin
ja koputti. Varovaiset askeleet paljasjaloin, hiukan narisuttaen
siltapalkkeja, lähestyivät ovea. Liikahti säppi, ovi narahti,
tuoksahti meiramin ja melonin hajulta, ja kynnyksellä näkyi Marjanan
koko varsi. Olenin näki häntä vain hetken kuun valossa. Hän paiskasi
oven kiinni, kuiskasi jotain ja juoksi kevein askelin takaisin.
Olenin rupesi hiljaa koputtamaan, -- ei mitään vastausta. Hän juoksi
ikkunan luo ja alkoi kuunnella. Äkkiä terävä, vinkuva miehen ääni
kuului aivan odottamatta.
-- Mainiota! -- sanoi pienenläntä kasakkapoika, jolla oli valkea
suippolakki päässä ja joka tuli aivan Olenin luo pihalta: -- minä
näin, mainiota!
Olenin tunsi Nazarkan eikä virkkanut mitään, sillä ei tiennyt mitä
tekisi ja sanoisi.
-- Mainiota! Minäpä menen stanitsalautakunnalle ilmoittamaan ja
hänen isälleen sanon. Vai semmoinen vänrikin tyttö! Hänelle ei yksi
riitäkään.
-- Mitä sinä minusta tahdot, mitä on asiaa, -- lausui Olenin.
-- Ei mitään, minä sanon vasta lautakunnalle.
Nazarka puhui hyvin kovasti, huomattavasti tahallaan.
-- Kas sitä, miten sukkela _junkkeri_ se on!
Olenin vapisi ja kalpeni.
-- Tule tänne, tule!
Olenin sieppasi häntä voimakkaasti kädestä ja vei hänet majansa luo.
-- Eihän tässä mitään ollut, hän ei minua laskenut, enkä minä
mitään... Hän on kunniallinen!...
-- No, siitä kyllä saadaan selvä... -- sanoi Nazarka.
-- Mutta minä annan kuitenkin sinulle... Maltahan!...
Nazarka oli vaiti. Olenin juoksi majaansa ja toi kasakalle kymmenen
ruplaa.
-- Eihän mitään ollut; tai samantekevä, minun syyni oli ja tästä
saat... mutta Jumalan tähden, ettei kukaan tiedä! Eikä mitään
ollutkaan...
-- Jääkäätte hyvästi, -- sanoi Nazarka nauraen ja läksi pois.
Nazarka oli tänä yönä tullut stanitsaan Lukashkan asialla,
hankkimaan paikkaa varastetulle hevoselle, ja kulkiessaan kotiinsa
katua pitkin hän oli kuullut askeleita. Hän palasi toisena aamuna
sotnjaan ja kehuen kertoi toverilleen miten ovelasti oli saanut
kymmenen ruplaa. Seuraavana aamuna Olenin näki talonväkeään eikä
kukaan tiennyt mitään. Marjanan kanssa hän ei puhunut ja tyttö vain
naureskeli katsoessaan häneen. Yön hän taas vietti nukkumatta,
hartaasti käyskennellen pihalla. Seuraavan päivän hän tahallaan
vietti metsällä, ja illalla hän itseään paetakseen meni Beletskij'n
luo. Hän pelkäsi itseään ja lupasi itselleen olla enää talonväen
luo menemättä. Seuraavana yönä herätti Oleninin vääpeli. Komppanian
oli nyt heti lähdettävä hyökkäykseen. Olenin oli tästä tapauksesta
hyvillään ja aikoi olla kokonaan tulematta stanitsaan takaisin.
Hyökkäysretki kesti neljä päivää. Päällikkö halusi nähdä Oleninia,
jolle hän oli sukua, ja ehdotti että hän jäisi esikuntaan. Olenin
kieltäytyi. Hän ei voinut elää ilman stanitsaansa ja pyysi lupaa
päästä kotiin. Hyökkäyksestä hänelle annettiin sotilaallinen risti,
jota hän ennen oli niin halunnut. Nyt hän sitävastoin oli aivan
välinpitämätön tästä rististä ja vielä välinpitämättömämpi upseeriksi
ehdottamisesta, josta ei vieläkään oltu päätetty. Hän matkusti
onnellisesti Vanjushan kanssa linjalle ja ennätti muutamia tunteja
ennen komppaniaansa. Olenin vietti koko illan rappusilla katsellen
Marjanaa. Koko yön hän taas ilman määrää ja tarkoitusta kulki pihalla.