Aurinko oli jo tullut rattaita siimestävän päärynäpuun takaa näkyviin
ja vinoin sätein, Ustenjkan punomien oksienkin läpi, paahtoi
rattaiden alla nukkuvien tyttöjen kasvoihin. Marjana heräsi ja
rupesi sitomaan liinaa päähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki
päärynäpuun takana hyyriläisen, joka pyssy olalla seisoi isän kanssa
tarinoiden. Hän tuuppasi Ustenjkaa ja ääneti hymysuin osoitti hänelle
Oleninia.
-- Eilen kävelin enkä löytänyt ainoatakaan, -- sanoi Olenin
levottomasti katsellen ympärilleen ja näkemättä Marjanaa oksien takaa.
-- Vaan menkääpäs tuolle kulmalle, suoraan ympyrässä kiertäkää,
siellä entisessä puutarhassa, kutsuvat sitä takalistoksi, siellä on
aina jäniksiä, -- sanoi vänrikki, heti vaihtaen kieltään.
-- Mitä joutavia työaikana jäniksiä haette! Tulisitte ennen meitä
auttamaan, tekisitte tyttöjen kanssa työtä, -- sanoi eukko iloisesti.
-- No, tytöt, ylös! -- huusi hän.
Marjana ja Ustenjka supattelivat toisilleen ja tuskin jaksoivat olla
nauruun purskahtamatta rattaiden alla.
Siitä saakka kun oli tiedoksi tullut, että Olenin oli lahjoittanut
viidenkymmenen ruplan hevosen Lukashkalle, oli hänen isäntäväkensä
muuttunut ystävällisemmäksi; etenkin näytti vänrikki olevan hyvillään
huomatessaan Oleninin lähentymistä tyttäreensä.
-- Enhän minä osaa tehdä työtä, -- sanoi Olenin koettaen olla
katsomatta vehreiden lehvien läpi rattaiden alle, missä hän huomasi
Marjanan vaaleansinisen paidan ja punaisen liinan.
-- Tule, minä annan persikoita, -- sanoi eukko.
-- Kasakkain muinaiseen vierasvaraiseen tapaan, paljasta eukkojen
tyhmyyttä, -- sanoi vänrikki selittäen ja ikäänkuin oikaisten eukon
sanoja: -- Venäjällä varmaankin olette syöneet sekä persikoita että
ananashilloa ja -mehua yllimmän kyllin.
-- Siis on entisessä puutarhassa? -- kysyi Olenin: -- minäpä käyn
siellä. -- Ja vilkaistuaan kiireesti vehreiden oksien läpi hän
kohotti korkeata suippolakkiaan ja katosi säännöllisten viheriäin
köynnösrivien sekaan.
Aurinko jo kätkeytyi tarhojen aituuksen taa ja taittunein sätein
loisti läpikuultavien lehtien lomitse, kun Olenin palasi puutarhaan
talonväkensä luo. Tuuli laantui ja vilpoisa viileys alkoi levitä
köynnösmaille. Jostain vaistosta tunsi Olenin jo kaukaa Marjanan
sinertävän paidan köynnösrivien lomitse ja meni marjoja poimien hänen
luoksensa. Läähättävä koira myös joskus sieppasi kuolaisella suullaan
matalalla riippuvan tertun. Punaisin kasvoin, hihat käärittyinä
ja liina leuan alle vajonneena Marjana nopeasti leikkasi raskaita
rypäleitä ja laski niitä koriin. Päästämättä kädestään vartta, jota
siinä piti, hän pysähtyi, ystävällisesti hymyili ja ryhtyi uudestaan
työhön. Olenin tuli lähemmäksi ja heitti pyssyn olan taa saadakseen
kätensä vapaiksi. "Missä on teidän väkenne? Onnea työhön! Oletko
yksin?" aikoi hän sanoa, mutta ei saanut sanotuksi ja kohotti vain
suippolakkiaan. Hänen oli noloa Marjanan kanssa kahden, mutta hän
meni ihan kuin varsin omaksi kiusakseen hänen luokseen.
-- Noinhan sinä vielä pyssylläsi satut naisiin ampumaan, -- sanoi
Marjana.
-- Ei, en minä ammu.
He olivat kumpikin vaiti.
-- Auttaisitpa tässä.
Olenin otti puukon ja rupesi ääneti leikkaamaan. Hän veti alhaalta
lehtien alta raskaan, noin kolmen naulan painoisen sakean tertun,
jossa kaikki marjat olivat niin läjässä päällekkäin, ettei niille
enää oikein ollut sijaa, ja näytti sitä Marjanalle.
-- Onko leikattava kaikki? Tämä ei ole viheriä.
-- Anna tänne.
Heidän kätensä koskivat toisiinsa. Olenin otti hänen kätensä ja tyttö
hymyillen katsoi Oleniniin.
-- Sinähän menet kohta naimisiin? -- sanoi hän.
Vastaamatta mitään Marjana kääntyi ja loi häneen ankarat silmänsä.
-- Sinä rakastat Lukashkaa?
-- Mitä se sinuun kuuluu?
-- Minun käy kateeksi.
-- Kaikkea!
-- Ihan totta, sinä olet niin kaunis!
Ja hänen tuli heti kauhean ilkeä olla siitä mitä oli sanonut. Niin
ilettäviltä kaikuivat hänestä omat sanansa. Hän punehtui, joutui
hämilleen ja otti tyttöä molemmista käsistä.
-- Mikä lienenkin, niin anna olla! Ei tarvitse pilkata... -- vastasi
Marjana, mutta hänen katseensa puhui, miten varmasti hän tiesi, ettei
Olenin pilkannut.
-- Miten pilkata? Jos sinä tietäisit miten minä... -- Sanat kaikuivat
vielä ilkeämmiltä, vielä vähemmin siihen soveltuvilta, mitä hän
tunsi; mutta hän jatkoi: -- Minä en tiedä, mitä olisin valmis sinun
tähtesi tekemään...
-- Menetkö siitä, takiainen!
Mutta Marjanan kasvot, hänen loistavat silmänsä, hänen korkea
rintansa, solakat jalkansa puhuivat aivan toista. Oleninista tuntui
siltä kuin tyttö olisi ymmärtänyt, miten ilettävää kaikki oli,
mitä Olenin hänelle puhui, mutta itse oli sellaisten mietteiden
yläpuolella. Hänestä näytti, että tyttö aikoja oli tiennyt kaiken
sen, mitä hän tahtoi mutta ei osannut sanoa hänelle, mutta tahtoi
kuunnella kuinka hän sen sanoisi hänelle. "Ja kuinka hän ei tietäisi,
-- ajatteli Olenin, -- kun minä tahdoin sanoa Marjanalle vain
yksistään kaiken sen, mitä Marjana itse oli? Mutta hän ei tahtonut
ymmärtää, ei tahtonut vastata", ajatteli hän.
-- Huu! -- kuului äkkiä läheltä köynnösryhmän takaa Ustenjkan ääni
ja hänen kimeä naurunsa. -- Tule, Mitrij Andreitsh, auttamaan minua!
Olen yksin... -- huusi hän Oleninille, pistäen lehtien takaa näkyviin
pyöreät, naivit kasvonsa.
Olenin ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.
Marjana rupesi taas leikkaamaan, mutta katseli lakkaamatta
hyyriläistä. Olenin oli aikeessa jotain sanoa, mutta jätti sanomatta,
kohautti olkapäitään, ja heittäen pyssyn olalleen nopein askelin
lähti tarhalta.