Vaikka helteeltä ei ollut turvaa missään, vaikka hyttysparvet
pyörivät vankkurien viileässä siimeksessä ja poika väännellessään
itseään sysäsi häntä, veti Marjana päänsä yli liinan ja oli jo
saanut unesta kiinni, kun äkkiä Ustenjka, naapurityttö, juoksi hänen
luokseen ja sukeltaen rattaiden alle, laskeutui hänen viereensä
pitkäkseen.
-- Nyt nukkumaan tytöt, nukkumaan! -- sanoi Ustenjka, laittaen
itselleen sijaa rattaiden alle. -- Malta! -- sanoi hän nousten
pystyyn: näin ei ole hyvä.
Hän nousi pystyyn, taittoi vehreitä oksia, ripusti niitä molemmille
puolille rattaiden pyöriin ja heitti vielä päälle beshmettinsä.
-- Laskeppas! -- huusi hän pojalle, ryömien taas rattaiden alle: onko
kasakkain paikka tyttöjen keskessä? Matkaasi sinä.
Jäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä
tarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten,
alkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.
-- Kultaseni, veikkoseni! -- virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän
naurun.
-- Kas vaan, on _vaarilta_ oppinut, -- vastasi Marjana, estellen
häntä. -- Herkiä jo!
Ja he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.
-- Käykö kateeksi? -- sanoi kuiskaten Ustenjka.
-- Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit?
Mutta Ustenjka ei talttunut.
-- Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!
Marjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.
-- No, mitä sulla on sanottavaa?
-- Mitä sinun hyyryläisestäsi tiedän!
-- Mitä tietämistä hänessä on! -- vastasi Marjana.
-- Voi sinua tytön lurjusta! sanoi Ustenjka tuupaten häntä
kyynärpäällään ja nauraen: -- et sinä mitään kerro: käykö hän teillä?
-- Käy. Entä sitten? -- kysyi Marjana ja sävähti äkkiä punaiseksi.
-- Minä olen avoin tyttö, minä kerron kaikille. Mitä minä
piiloittelisin? -- sanoi Ustenjka, ja hänen iloiset, punakat kasvonsa
saivat miettivän ilmeen. -- Teenkö kellekään siinä pahoin? Rakastan
häntä ja siinä kaikki!
-- Vaaria, niinkö?
-- No niin.
-- Eikö ole synti? -- vastasi Marjana.
-- Ah, Mashenjka! Milloinka sitä huvittelisi, jollei neitopäivinään?
Menen kasakalle, syntyy lapsia, saa kokea puutetta. Anna kun joudut
Lukashkalle, niin ei päähäsikään tule ilo, saat lapsia, on työtä.
-- Mitä siitä? Toisien on naimisissakin hyvä. Samantekevä! -- vastasi
tyynesti Marjana.
-- Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.
-- Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt
ovat sopineet, että syksyllä annetaan.
-- Mutta mitä hän on sinulle puhunut?
Marjana hymyili.
-- Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan
pyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.
-- Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt?
Ja miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti!
Sotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä
meidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen
vaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on
puhunut? -- kysyi Marjanalta Ustenjka.
-- Kaikki sinun tietää pitää... -- nauroi Marjana. -- Kerran yöllä
tuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.
-- Sinä et laskenut?
-- Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana
kuin kivi, -- vastasi Marjana vakavasti.
-- Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö
välittämättä.
-- Menköön muiden luo, -- vastasi Marjana ylpeästi.
-- Sinun ei ole häntä sääli!
-- On, mutta tyhmyyksiä en tee, -- se olisi pahaa.
Ustenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet
käsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.
-- Tyhmä sinä olet, hupero! -- sanoi hän huohottaen, -- et välitä
omasta onnestasi, -- ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.
-- Hui, jätä jo! -- sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. --
Lazutkan survoit.
-- Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! -- kuului taas
rattaiden takaa eukon unelias ääni.
-- Et välitä onnestasi, -- toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen
ruumistaan. -- Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos
rakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne
rakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä
hyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä,
ihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun _vaarini_ --
on sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on
venäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että
heillä on omat alustalaiset.
Marjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.
-- Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, -- virkkoi
Marjana pureskellen ruohonkortta. -- Tällä tavalla; tahtoisin olla
Lukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka... Mitähän varten hän niin
sanoi?
-- Se höpertää mitä päähän pistää, -- vastasi Ustenjka. -- Entäs
minun, mitä kaikkea se juttelee... ihan kuin noiduttu!
Marjana heitti päänsä käärittyä beshmettiä vasten, laski kätensä
Ustenjkan olalle ja ummisti silmänsä.
-- Hän aikoi nyt tulla tarhoille työhön; isä pyysi häntä, -- virkkoi
Marjana hetken vaitiolon jälkeen ja nukkui.