Oli elokuu. Useina päivinä peräkkäin ei ollut näkynyt ainoatakaan
pilveä taivaalla; aurinko paistoi sietämättömästi ja aamusta saakka
oli puhaltanut lämmin tuuli, nostaen hiekkakummuilta ja teiltä kuumia
hiekkapilviä ja kulettaen niitä ilmassa kaislikkojen, puiden ja
stanitsojen yli. Ruoho ja puiden lehvät olivat pölyn peitossa, tiet
ja suolakentät olivat paljastuneet ja tulleet kumajavan koviksi.
Terekin vesi oli jo aikoja laskeutunut ja ojista se nopeasti väheni
ja kuivui. Stanitsan viereisen lammikon liejuiset, karjan sotkemat
rannat olivat paljastuneet, ja kaiken päivää kuului vedestä tyttöjen
ja poikasten pulikoimista ja huutoja. Arolla alkoivat kummut ja
kaislistot jo kuivua ja karja pakeni ammuen päivällä pellolle.
Metsänriista oli väistynyt kaukaisiin kaislistoihin ja vuorille
Terekin taakse. Sääsket ja hyttyset parvina leijailivat rotkojen ja
stanitsan yllä. Lumivuoret peittyivät harmaaseen sumuun. Ilma oli
harvaa ja löyhkäsi pahalta. Abrekkien oli kuultu tulleen madaltuneen
joen yli ja ne samoilivat nyt tällä puolen. Aurinko vaipui joka
ilta palavan punaiseen ruskotukseen. Oli kiirein työaika. Koko
stanitsan väki puuhasi arbusi- ja viinitarhoilla. Puutarhat olivat
kasvettuneet umpeen sotkuista lehdikkoa ja tulleet täyteen viileätä
sankkaa varjoa. Kaikkialla näkyi leveiden lehvien alta, jonne valo
pilkisti, mustia, kypsiä, raskaita terttuja. Pölyistä puutarhoihin
vievää tietä pitkin vieri narisevia kaksipyörärattaita, jotka olivat
kukkuroillaan mustia viinirypäleitä. Pölyisellä tiellä retkotti
pyörien survomia terttuja. Poikaset ja tytöt, joiden paidat olivat
viinirypälemehun likaamia, juoksivat äitiensä perästä, rypäleitä
käsissä ja suussa. Tiellä tuli alinomaa vastaan repaleisia työmiehiä,
jotka jäntevillä hartioillaan kantoivat viinirypälekoreja. Silmiä
myöten liinaan peitetyt äidit taluttivat härkiä, jotka olivat
valjastetut viinirypäleillä korkeiksi lastattujen vankkurien eteen.
Tavatessaan rattaita sotamiehet pyysivät kasakattarilta rypäleitä,
ja nousten rattaille niiden kulkiessa kasakatar otti kahmalollisen
rypäleitä ja heitti sotamiehen syliin. Muutamilla pihoilla
puserrettiin jo rypäleitä. Puserrettujen rypäleiden haju täytti
ilman. Verta sisältäviä punaisia kaukaloita näkyi katosten alla ja
nogajilaiset rengit, housunlahkeet käärittyinä ja pohkeet punaisina,
kulkivat pitkin pihaa. Siat röhkien latkivat puserrejätteitä ja
maata rötköttivät niiden päällä. Pirttirakennusten laakakatot olivat
ylt'yleensä mustien, auringossa kuivuvien meripihkalevyjen vallassa.
Varikset ja harakat hyöriskelivät jyviä noukkien kattojen ympärillä
ja lentää loikahuttivat paikasta toiseen.
Iloisesti korjattiin vuoden töiden hedelmää ja tänä vuonna sato oli
tavattoman runsas ja hyvä.
Varjoisista viheriöistä puutarhoista, keskeltä viiniköynnösmertä ja
joka suunnalta kuului naurua, laulua, iloa ja naisten ääniä, ja näkyi
naisten kirkkaita, kukikkaita, välkkyviä pukuja.
Aivan keskipäivän aikaan istui Marjana puutarhassa, persikkapuun
varjossa, ja valjaista riisuttujen kärrien alta otti esiin
päivällisruokaa kotiväelleen. Hänen vastapäätään istui maahan
levitetyllä loimella vänrikki, joka oli palannut koulusta ja pesi
ruukussa käsiään. Pieni poika, Marjanan veli, oli juuri juossut
lammikolta, pyyhki kasvojaan molemmin hihoin ja katseli levottomana
sisarta ja äitiä päivällistä odottaen ja raskaasti hengittäen.
Äitimuori, jäntevien päivettyneiden käsien hihat käärittyinä,
asetteli rypäleitä, kuivaa kalaa, kaimakkia ja leipää matalalle
pyöreälle tatarilaiselle pöydälle. Vänrikki kuivasi kätensä,
otti lakin päästään, risti silmänsä ja siirtyi pöydän luo. Poika
sieppasi ruukun ja rupesi ahneesti juomaan. Äiti ja tytär istuivat
pöytään koukistaen jalat allensa. Varjossakin oli sietämätön helle.
Ilmassa puutarhan yllä vaippui ilkeä löyhkä. Lämmin voimakas
tuuli, joka puhalsi lehvien läpi, ei tuonut viileyttä, se vain
yksitoikkoisesti taivutti puutarhoihin sinne tänne siroiteltujen
päärynä-, persikka- ja silkkiäispuiden latvoja. Vielä kerran siunaten
itsensä otti vänrikki selkänsä takaa viiniköynnöksen lehdellä katetun
tshihiri-ruukun ja juotuaan sen suulta, antoi eukolle. Vänrikillä
oli päällään vain paita, joka oli kaulasta auki ja jonka alta näkyi
lihaksinen karvainen rinta. Hänen kapeat, ovelat kasvonsa olivat
iloiset. Ei asennon eikä puheen läpi paistanut tällä kertaa hänen
tavallinen politisuutensa; hän oli iloinen ja luonnollinen.
-- Ja illaksi lopetamme nurkan ladon vieressä? -- sanoi hän pyyhkien
kosteata partaansa.
-- Loppuu se, -- vastasi eukko, -- kun ei vaan olisi ilmasta haittaa.
Djomkinit eivät ole vielä puoliakaan korjanneet, -- lisäsi hän. --
Ustenjka yksin tekee työtä ja reutoo.
-- Mitäs ne! -- ylpeästi vastasi ukko.
-- He, juo, Marjanushka! -- sanoi eukko, antaen ruukun tytölle. --
No, kun Jumala suo, onpahan taas häiden varalta, -- sanoi eukko.
-- Sillä asialla ei ole kiirettä, -- sanoi vänrikki, rypistäen hiukan
otsaansa.
Tyttö painoi päänsä alas.
-- Miksi ei saisi puhua? -- sanoi eukko: -- asia on päätetty, eikä
ole enää paljon aikaakaan.
-- Älä päätäsi vaivaa, -- sanoi taas vänrikki. -- Viiniä on nyt
korjattava.
-- Oletko nähnyt Lukashkan uutta hevosta? -- kysyi eukko. -- Minkä
Mitrij Andreitsh lahjoitti, se ei enää ole hänellä, vaihtoi.
-- En, en ole nähnyt. Vaan puhuinpa äsken hyyriläisen rengin kanssa
-- sanoi vänrikki: -- kertoi, että se on taas saanut tuhat ruplaa.
-- Pohatta kerrassaan, -- vakuutti eukko.
Koko perhe oli hyvällä tuulella ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Työ sujui hyvin. Rypäleitä tuli enemmän ja parempia kuin he itse
olivat otaksuneet.
Lopetettuaan päivällisen Marjana vei härille ruohoa, käänsi beshmetin
päänsä alle ja paneutui vankkurien alle levolle, survottuun mehevään
ruohoon. Hänellä oli yllään vain vaaleansininen, haalistunut
karttunipaita ja päässä punainen silkkihuivi, mutta hänen oli
sietämättömän kuuma. Hänen kasvonsa hehkuivat, jalat eivät löytäneet
asentoa, silmät olivat unesta ja uupumuksesta kosteat; huulet
itsestään avautuivat ja rinta hengitti raskaasti ja syvästi.
Työkausi oli alkanut jo kaksi viikkoa sitten, ja raskas keskeymätön
työ oli vienyt kaiken ajan nuorelta tytöltä. Varhain aamulla päivän
sarastaessa hän nousi, pesi kylmällä vedellä kasvonsa, sitaisi
liinan päähänsä ja avojaloin juoksi karjaansa katsomaan. Hän pani
kiireesti kengät jalkaansa ja beshmetin päälleen, otti nyyttiin
leipää, valjasti härät ja ajoi koko päiväksi puutarhoihin. Siellä hän
vain tunnin verran lepäsi, leikkasi rypäleitä ja hilasi rypälekoreja
ja illalla iloisena ja virkeänä palasi stanitsaan, taluttaen härkiä
nuorasta ja hoputtaen pitkällä vitsalla. Korjattuaan karjan hämärissä
ja siepattuaan siemeniä paidan leveään hihaan hän meni nurkkaukseen
tyttöjen kanssa nauramaan. Mutta heti kun ruskotus alkoi sammua, meni
hän jo majaan, söi illallista pimeässä pirtissä isän, äidin ja pikku
veljen kanssa, huoletonna, virkeänä astui majaan, istuutui uunille ja
uinaillen kuunteli hyyriläisen puhetta. Heti kun tämä oli lähtenyt
heittäytyi tyttö vuoteelle ja nukkui aamuun saakka heräämättä,
rauhallisesti. Seuraava päivä kului samalla lailla. Lukashkaa hän
ei ollut nähnyt kihlajaispäivästä saakka ja hän odotti tyynesti
häiden tuloa. Hyyriläiseen hän oli tottunut ja mielellään tunsi tämän
tarkkaavan katseen seuraavan itseään.