"Niin, -- ajatteli Olenin palatessaan kotiin, -- en tarvitsisi muuta
kuin antaa hiukan itselleni valtaa ja minä voisin mielettömästi
rakastua tuohon kasakkatyttöön". Hän meni levolle näin ajatellen,
mutta arveli, että se on kaikki menevä ohi ja hän palaa entiseen
elämäänsä.
Mutta entinen elämä ei palannut. Hänen suhteensa Marjankaan oli
muuttunut toiseksi. Seinä, joka oli heidät tähän saakka eroittanut,
oli särjetty. Olenin tervehti häntä nyt joka kerta tavatessaan.
Isäntä, joka oli tullut kotiin saadakseen hyyrin ja joka oli saanut
kuulla Oleninin rikkaudesta ja anteliaisuudesta, kutsui hänet
luokseen. Eukko otti hänet ystävällisesti vastaan ja iltahuvien
päivästä saakka Olenin usein iltaisin poikkesi isäntäväkensä luo ja
istuskeli heidän luonaan yöhön saakka. Näytti kuin hän olisi jatkanut
entiseen tapaansa elämää stanitsassa, mutta hänen sydämessään oli
kaikki mennyt toisin päin. Päivän hän kulutti metsässä, mutta
kahdeksan tienoissa, kun alkoi hämärtää, pistäysi talonväen luo
joko yksin tai Jeroshka-sedän kanssa. Talonväki oli häneen jo niin
tottunut, että ihmeteltiin, jos hän ei tullut. Hän maksoi viinistä
hyvin ja oli hiljainen mies. Vanjusha toi hänelle teetä; hän istui
uunin luo nurkkaan; eukko puuhaili rauhassa omissa askareissaan
ja he juttelivat teetä ja tshihiriä juodessa kasakkain asioista,
naapureista, Venäjästä, josta Olenin kertoi ja he kyselivät. Väliin
hän otti kirjan ja luki itsekseen. Marjana villin kauriin lailla,
jalat sykkyrässä allaan, istui uunilla tai pimeässä nurkassa. Hän
ei ottanut osaa keskusteluun, mutta Olenin näki hänen silmänsä,
kasvonsa, kuuli hänen liikkeensä, ja miten hän särki kuoret
siemenistä ja tunsi, että Marjana kuunteli koko olennollaan, kun
hän puhui, ja tunsi hänen läsnäolonsa kun luki hiljaa. Välistä
hänestä tuntui, että tytön silmät olivat luodut häneen ja kun
niiden loiste sattui häneen niin hän tahtomattaan vaikeni ja katsoi
Marjanaan. Silloin tyttö heti meni piiloon, ja Olenin, tekeyten
hyvin kiintyneeksi keskusteluun emännän kanssa, kuunteli Marjanan
hengitystä ja kaikkia liikkeitä ja odotti milloin taas kohtaisi
hänen katseensa. Kun toisiakin oli läsnä oli tyttö enimmäkseen
iloinen ja ystävällinen hänelle, mutta kahden kesken juro ja raaka.
Väliin Olenin tuli heille kun Marjana ei vielä ollut palannut ulkoa:
yhtäkkiä kuuluvat hänen voimakkaat askeleensa ja avatusta ovesta
välähtää hänen vaaleansininen karttunipaitansa. Marjana tulee majan
keskelle, näkee hänet -- ja tytön silmiin tulee tuskin huomattava
ystävällinen hymy, ja Oleninin valtaa ilo ja pelko.
Olenin ei hakenut häneltä mitään, ei halunnut mitään, mutta joka
päivä hänen läsnäolonsa tuli hänelle yhä enemmän ja enemmän
välttämättömyydeksi.
Olenin oli niin kasvanut kiinni stanitsaelämään, että menneisyys
tuntui hänestä joltain aivan vieraalta, ja tulevaisuudesta,
varsinkin poissa siitä maailmasta, jossa nyt eli, hän ei ollenkaan
välittänyt. Saadessaan kirjeitä kotoaan omaisiltaan ja ystäviltään,
häntä loukkasi se, että silminnähtävästi huolehdittiin hänestä,
kuin olisi hän ollut mennyttä miestä, kun hän taas stanitsassaan
piti hukkaan joutuneina kaikkia niitä, joiden elämä ei ollut
samanlaista kuin hänen. Hän oli vakuutettu, ettei tule koskaan
katumaan irtautumista entisestä elämästään voidessaan nyt järjestää
olonsa niin rauhalliseksi ja oman mielensä mukaiseksi stanitsassaan.
Sotaretkillä ja linnoituksissa oli hänen hyvä; mutta vasta täältä,
vasta Jeroshka-sedän siipien alta, omasta metsästään, majastaan
stanitsan laidassa, ja etenkin Marjankaa ja Lukashkaa muistaessa
hän näki selvästi sen valheen, jossa oli elänyt ennen ja joka jo
silloin oli häntä vaivannut mutta nyt oli tullut hänelle sanomattoman
inhoittavaksi ja naurettavaksi. Hän tunsi itsensä täällä päivä
päivältä vapaammaksi ja vapaammaksi ja yhä enemmän ihmiseksi.
Kaukasian hän näki nyt aivan toisena kuin oli kuvitellut. Hän ei
tavannut täällä mitään, joka olisi muistuttanut hänen haaveitaan
tai kuvauksia, joita oli Kaukasiasta kuullut ja lukenut. "Ei
täällä ole mitään burkia (viittoja), jyrkänteitä, Amalat-bekkejä,
sankareja eikä pahantekijöitä, -- ajatteli hän; -- ihmiset elävät
kuten luontokin: kuolevat, syntyvät, tulevat yhteen, taas syntyvät,
tappelevat, juovat, syövät, iloitsevat ja taas kuolevat, eikä ole
mitään elämän ehtoja, paitsi niitä muuttumattomia, jotka luonto
on asettanut auringolle, ruoholle, metsän pedolle, puulle. Muita
lakeja ei heillä ole..." Ja sen vuoksi nämä ihmiset verrattuina
häneen itseensä tuntuivat hänestä ihanilta, voimakkailta, vapailta,
ja katsellessaan heitä hänen tuli häpeä ja sääli itseään. Usein
hän vakaasti aikoi heittää kaikki, kirjoittautua kasakaksi, ostaa
tuvan sekä karjaa, ottaa kasakattaren vaimokseen, -- ei kuitenkaan
Marjanaa, hänet hän luovutti Lukashkalle, -- ja elää yhdessä
Jeroshka-sedän kanssa, käydä hänen kanssaan metsällä ja kalalla ja
kasakkain kanssa sotaretkillä. "Miksi en sitten tee sitä? Mitä minä
varron? -- kysyi hän itseltään. Ja hän härnäsi itseään, hän nolasi
itseään: -- vai pelkäänkö tehdä mitä pidän järkevänä ja oikeana? Onko
todella halu tulla yksinkertaiseksi kasakaksi, elää luontoa lähellä,
olla tekemättä kellekään pahaa, vieläpä tehdä hyvää ihmisille, onko
tämä haave tyhmempi kuin haaveilla, kuten ennen, että pääsisin
esimerkiksi ministeriksi tai rykmentin komentajaksi?" Mutta jokin
ääni sanoi hänelle, että hän vielä odottaisi eikä ratkaisisi. Häntä
ehkäisi siitä hämärä tunne, ettei hän voinut elää täydellisesti
Jeroshkan ja Lukashkan elämää, sillä hänen onnensa oli toisenlaista,
-- häntä pidätti ajatus, että onni on uhrautumisessa. Hänen tekonsa
Lukashkalle piti häntä yhä iloisena. Hän lakkaamatta etsi tilaisuutta
uhrautua toisten hyväksi, mutta tilaisuutta ei ilmaantunut. Välistä
hän unhoitti tuon äsken keksimänsä onnen reseptin ja piti itseään
mahdollisena sulautumaan Jeroshka-sedän elämään; mutta sitten äkkiä
hänen muistonsa heräsi, hän sieppasi heti itsetietoisen uhrautumisen
ajatuksen ja sen pohjalta tyynesti ja ylpeästi katsoi kaikkia ihmisiä
ja toisten onnea.