-- Kuinka sinä et tunne hyyryläistäsi? -- sanoi Beletskij kääntyen
Marjanaan.
-- Miten hänet tuntisin, kun ei käy meillä koskaan? -- sanoi Marjana
katsahtaen Oleniniin.
Olenin säikähti jostain syystä, punehtui ja tietämättä mitä sanoisi,
virkkoi:
-- Minä pelkään äitiäsi. Hän haukkui minut niin ensi kerralla, kun
pistäysin teillä.
Marjanka purskahti nauramaan.
-- Ihanko sinä säikähdit? -- sanoi hän, katsahti Oleniniin ja kääntyi
pois.
Nyt Olenin näki ensi kerran kaunottaren kasvot kokonaan, ennen
hän oli nähnyt tytön liina päässä silmiin saakka. Ei häntä suotta
pidetty stanitsan ensimäisenä kaunottarena. Ustenjka oli sievä tyttö,
pienenlainen, täyteläinen, punaposkinen, silmät olivat iloiset,
ruskeat, punaisilla huulilla ainainen hymy, ja hän nauroi aina ja
lörpötti. Marjana sen sijaan ei ollut ollenkaan _sievä_, hän oli
_kaunotar!_ Hänen kasvonpiirteensä olisivat saattaneet näyttää liian
miehekkäiltä ja melkein raaoilta, jollei hänellä olisi ollut niin
solakka vartalo ja rinta ja hartiat, ja etenkin, jollei olisi ollut
tuota ankarata ja samalla vienoa ilmettä pitkissä mustissa silmissä,
joita ympäröitsi tumma varjo mustien kulmakarvain alla, ja suun ja
hymyn hyväilevää ilmettä. Hän hymyili harvoin, mutta sen sijaan hänen
hymynsä aina hurmasi. Hänestä huokui naisellista voimaa ja terveyttä.
Kaikki tytöt olivat kauniita, mutta hekin, samoin kuin Beletskij ja
sotamiespalvelija, joka oli tuonut prenikoita, kaikki huomaamattaan
katsoivat Marjanaa ja kääntyessään tyttöihin päin kääntyivät
hänen puoleensa. Hän näytti toisten parissa ylpeältä ja iloiselta
kuningattarelta.
Beletskij, koettaen pysyttää kemujen säädyllisyyttä, lörpötteli
taukoamatta, antoi tyttöjen tarjota tshihiriä, kujeili heidän
kanssaan ja lakkaamatta teki Oleninille ranskaksi rivoja huomautuksia
Marjankan kauneudesta, kutsuen häntä "teidän", _la votre_, ja käskien
Oleninia tekemään samaa mitä itse teki. Oleninin tuli yhä tukalampi
ja tukalampi olla. Hän etsi tekosyytä juostakseen tiehensä, kun
Beletskij julisti, että nimipäiväsankarin Ustenjkan pitää suudella
tarjotessaan tshihiriä. Hän suostui, mutta ehtona oli se, että hänen
tarjottimelleen pantaisiin rahoja kuten tehdään häissä. "Hittoko
minut toi tähän vietävään juhlaan!" sanoi itsekseen Olenin, nousi ja
aikoi lähteä.
-- Minnekkä te?
-- Menen tupakkaa hakemaan, -- sanoi hän aikoen lähteä. Mutta
Beletskij tarttui hänen käteensä.
-- Minulla on rahaa, -- sanoi hän hänelle ranskaksi.
"En pääse, -- tässä on maksettava", ajatteli Olenin ja häntä alkoi
niin harmittaa oma kömpelyytensä. "Enkö minä sitten voi tehdä mitä
Beletskijkin tekee? Ei olisi pitänyt tulla; mutta kun on kerran
tullut, ei saa turmella heidän hauskuuttaan. On juotava kasakkain
tavalla", ja ottaen, tshapuran (puisen maljan, johon menee noin
kahdeksan lasia) kaatoi viiniä ja joi melkein kaikki. Tytöt hämillään
ja melkein säikähdyksissään katselivat häntä, kun hän joi. Se oli
heistä kummallista ja säädytöntä. Ustenjka tarjosi heille vielä yhden
lasin ja suuteli kumpaakin.
-- Nyt tytöt juhlimaan, -- sanoi hän helistellen lautasellaan neljää
ruplanrahaa, jotka he olivat antaneet.
Oleninin ei enää ollut paha olla. Hän rupesi puhelemaan.
-- No nyt sinun, Marjana, on tarjottava suutelemalla, -- sanoi
Beletskij tarttuen tytön käteen.
-- Näin minä sinua suutelen! -- sanoi tyttö, leikillään hujauttaen
käsiään häntä kohti.
-- Vaaria käy suuteleminen rahattakin, -- yhtyi puheeseen toinen
tyttö.
-- Kas mestaria! -- sanoi Beletskij ja suuteli tyttöä, joka koetti
häntä ajaa luotaan. -- Ei, tarjoa sinä! -- vaati Beletskij, kääntyen
Marjanaan, -- tarjoa hyyryläisellesi. -- Ja ottaen tyttöä kädestä hän
vei hänet penkille ja pani istumaan Oleninin viereen.
-- Mikä kaunotar! -- sanoi hän kääntäen tytön pään profiliin.
Marjana ei vastustellut, vaan ylpeästi hymyillen loi Oleniniin pitkät
silmänsä.
-- Kaunotar, -- toisti Beletskij.
-- "Enkö ole kaunotar!" näytti Marjanan katse toistavan. Olenin,
punnitsematta ollenkaan mitä teki, syleili Marjanaa ja tahtoi
suudella häntä. Tyttö äkkiä tempasi itsensä irti, tyrkkäsi tieltään
Beletskijn ja pöydän kannen ja pakeni uunin luo. Nousi huuto,
kikatus. Beletskij kuiskasi jotain tytöille, ja äkkiä he kaikki
juoksivat tuvasta eteiseen ja sulkivat oven.
-- Miksi sinä Beletskijtä suutelit, mutta et tahdo minua suudella? --
kysyi Olenin.
-- Kun en tahdo, niin sillä hyvä, -- vastasi hän väräyttäen
alahuultaan ja silmäluomiaan. -- Hän on vaari, -- lisäsi hän
hymyillen. Marjana meni ovelle ja rupesi sitä jyskyttämään. --
Jäittekös lukon taakse, paholaiset.
-- Mitäs siitä, olkoot siellä, me olemme täällä, -- sanoi Olenin
läheten häntä.
Marjana rypisti otsaansa ja jyrkästi työnsi hänet kädellään luotaan.
Ja taas hän näytti Oleninista niin majestetisen kauniilta, että hän
havahtui ja häpesi tekoaan. Hän meni ovelle ja alkoi tempoa sitä.
-- Beletskij, avatkaa, -- mitä tyhmää leikkiä?
Marjana alkoi taas nauraa kirkasta, onnellista nauruaan.
-- Oh, pelkäätkö minua? -- sanoi hän.
-- Sinähän olet yhtä vihainen kuin äitisi.
-- Kun istuisit enemmän Jeroshkan kanssa niin rupeaisivat tytöt
sinusta pitämäänkin... -- Ja hän hymyili ja katsoi Oleninia suoraan
ja läheltä silmiin.
Olenin ei tietänyt mitä sanoisi.
-- Entä jos kävisin teidän luonanne?... -- sanoi hän odottamatta.
-- Sitten olisi toista, -- virkkoi tyttö keikauttaen päätään.
Silloin Beletskij sysäsi oven auki ja Marjana karkasi Oleninin luota,
niin että hänen lanteensa sattui Oleninin jalkaan.
-- "Kaikki on roskaa, mitä olen tähän saakka ajatellut: niin
rakkaus, uhrautuvaisuus, kuin Lukashkakin. On vain olemassa
onni: kuka on onnellinen, se on oikeassakin", välähti Oleninin
päässä, ja itseäänkin hämmästyttävällä voimalla hän otti kiinni
Marjanka-kaunottaren ja suuteli häntä ohimoon ja poskelle. Marjana ei
suuttunut, rupesi vaan kovasti nauramaan ja juoksi toisten tyttöjen
pariin.
Illanvietto päättyikin siihen. Eukko, Ustenjkan äiti, palasi työstä,
haukkui tytöt ja ajoi heidät kaikki tiehensä.