Vähän ennen viininkorjuuta ratsasti Lukashka Oleninin luo. Hän näytti
vielä pulskemmalta kuin tavallisesti.
-- No, menetkö sinä naimisiin? -- kysyi Olenin, ottaen hänet
ystävällisesti vastaan.
Lukashka ei vastannut suoraan.
-- Olen vaihtanut teidän hevosenne joen takana toiseen. Tässä vasta
on hevonen! Siinä on kabardinilainen Lovin leima.[20] Pidän siitä
ihmeesti.
He tarkastivat uutta hevosta, tekivät sillä ratsastustemppuja
pihalla. Ratsu oli todella harvinaisen hyvä: tummanruskea, leveä ja
pitkä kiiltokarvainen ruuna, tuuheahäntäinen, harja sileä, hieno ja
hyvälajinen, samoin otsatukka. Se oli niin lihava, että sen selkään
_voit makuulle mennä_, kuten Lukashka sanoi. Kaviot, silmät, suun
aukaisu -- kaikki siroa ja selvästi eroittuvaa, kuten on laita
vain kaikkein puhdasverisimpäin hevosten. Olenin ei voinut olla
ihailematta hevosta. Hän ei ollut vielä nähnyt Kaukasiassa niin
pulskaa.
-- Entäs juoksu, -- sanoi Lukashka, taputtaen sen kaulaa, -- ja
tasakäynti! Ja viisas... isäntänsä perässä vaan juoksisi.
-- Paljonko annoit väliä? -- kysyi Olenin.
-- Enpä sitä laskenut, -- sanoi Lukashka hymyillen: -- sain
kumppanilta.
-- Voi ihme sentään, miten pulska hevonen! Mitä tahdot siitä? --
kysyi Olenin.
-- Antavat ne siitä puolitoista sataa ruplaa, vaan minä annan teille
ilman mitään, -- sanoi Lukashka iloisesti. -- Sanokaa vaan, heti
saatte. Riisun satulan ja siinä on. Antakaa minun jotenkin palkita
teitä.
-- Ei, ei mitenkään.
-- No, sitten olen tuonut teille _peshkeshin_ (lahjan, tuomisia),
-- ja Lukashka irroitti vyönsä ja otti toisen tikareista, jotka
riippuivat hihnasta. -- Joen takaa sain.
-- No, kiitos.
-- Ja viinirypäleitä lupasi äiti itse tuoda.
-- Ei tarvitse, me saamme kyllä kuitatuksi. Enhän minä rupea antamaan
sinulle rahaa tikarista?
-- Ei puhettakaan, vai kumppanien kesken! Joen takana Girei-kaani vei
minut majaansa, sanoi: ota minkä haluat. Niinpä otin tämän miekan.
Semmoinen tapa meillä on.
He menivät majaan ja joivat.
-- Jäätkö asumaan tänne? -- kysyi Olenin.
-- En, tulin jäähyväisille. Minut ovat nyt lähettäneet vartiosta
sotnjaan Terekin taakse. Kohta lähden Nazar-toverini kanssa.
-- Milloinka häät ovat?
-- Tulen pian takaisin, sitten on kihlajaiset, sitten on taas mentävä
palvelukseen, -- vastahakoisesti vastasi Luka.
-- Mitenkäs, kun et sitten saakaan morsiantasi nähdä?
-- Onpahan siitä! -- Mitä hänestä katselee? Kun te käytte
sotaretkellä niin kysykää sotnjastamme Lukashka Shirokij'ta. Siellä
vasta metsäsikoja on! Minä pari tapoin. Vien teidät katsomaan... No,
hyvästi! Jumalan haltuun.
Lukashka istuutui hevosen selkään ja poikkeamatta Marjankan luo ajoi
ratsastustemppuja tehden kadulle, missä Nazarka jo odotti häntä.
-- Mitenkä on, eikö mennä? -- kysyi Nazarka vilkuttaen silmiään sinne
päin, missä Jamka asui.
-- Mitenkäs! -- sanoi Lukashka. -- Tuossa on, vie hänen luokseen
hevonen, ja jos viivyn kauan, anna hevoselle heiniä. Aamuksi tulen
joka tapauksessa sotnjaan.
-- No eikö junkkeri ole enää lahjoittanut mitään.
-- Ei! Lahjoitin onneksi tikarin hänelle, muuten olisi ruvennut
hevosta pyytämään, -- sanoi Lukashka nousten hevosen selästä ja
antaen sen Nazarkalle.
Aivan Oleninin ikkunan alta pujahti hän pihalle ja meni isäntäväen
ikkunan luo. Oli jo aivan pimeä. Marjanka paitasillaan suki hiuksiaan
menossa nukkumaan.
-- Minä olen tässä, -- kuiskasi kasakka.
Marjankan kasvot olivat ankaran välinpitämättömät; mutta ne
elostuivat heti, kun hän kuuli nimensä. Hän nosti akkunan ja
peloissaan ja iloissaan pisti siitä ulos päänsä.
-- Mitä?... Mitä tahdot? -- sanoi Marjana.
-- Avaa, -- virkkoi Lukashka. -- Laske minut hetkeksi. Miten on
ikävä, ihan polttava ikävä!
Hän painoi ikkunasta syliinsä tytön pään ja suuteli sitä.
-- Kuule, laske!
-- Mitä puhut tyhjää! Usko yhdellä sanalla, en laske. Viivytkö vielä
kauan?
Lukashka ei vastannut, suuteli vain häntä. Eikä hän kysellyt enää.
-- Katsoppas, eihän näin ikkunasta ylety oikein syleilemäänkään, --
sanoi Lukashka.
-- Marjanushka! -- kuului eukon ääni: -- kuka on luonasi?
Lukashka otti lakkinsa, ettei siitä häntä nähtäisi, ja kyykistyi
ikkunan alle.
-- Mene pian! -- kuiskasi Marjana.
-- Lukashka kävi, -- vastasi hän äidille: -- kysyi isää.
-- No kutsu hänet tänne.
-- Läksi jo; sanoi ettei jouda.
Lukashka todellakin nopein askelin ruumis kumarassa pakeni ikkunain
alitse pihalle ja juoksi Jamkan luo; Olenin yksin näki hänet.
Juotuaan tshihiriä pari pikaria, hän ratsasti Nazarkan kanssa
stanitsan taa. Yö oli lämmin, pimeä ja hiljainen. He ratsastivat
ääneti, vain hevosten askeleet kuuluivat. Lukashka oli alkamaisillaan
laulun Mignal-kasakasta, mutta ei ollut vielä päässyt ensimäisen
värssyn loppuun, kun jo vaikeni ja kääntyi Nazarkaan päin.
-- Eihän se päästänyt, -- sanoi hän.
-- Ohoo? -- virkkoi Nazarka. -- Arvasin, ettei laske. Jamka
kertoi minulle, että junkkeri on ruvennut käymään heidän luonaan.
Jeroshka-setä on kehuskellut saaneensa junkkerilta pyssyn Marjankasta.
-- Hourii, sen vietävä! -- vihaisena sanoi Lukashka: -- ei se ole
niitä tyttöjä. Kyllä minä siltä vanhalta paholaiselta sivut nujerran
poikki, -- ja hän alkoi laulaa mielilauluaan:
Kerran kylästä kaunihin Izmailovin,
Lempilehdikosta kuulun kuninkaan,
Läksi lentoon kirkassilmä haukka,
Sitä ampumaan läks' nuori metsämies,
Kutsui haukan kätehensä oikeaan.
Vastauksen haukka lausui tään:
Pitää et mua tainnut häkissä.
Etkä oikeassa tainnut kädessä,
Nyt mä lennän sinimerelle;
Tapan siellä valkojoutsenen
Syönpä makeata lihaa linnun sen.