XXIV.

Kello oli viisi aamulla. Vanjusha lietsoi saappaan varrella samovaria

majan rappusilla. Olenin oli jo ratsastaen lähtenyt Terekiin uimaan.

(Hän oli äskettäin keksinyt itselleen uuden huvin -- uittaa hevosta

Terekissä). Emäntä oli _pirtissä_, jonka piipusta nousi lämpiävän

uunin musta, paksu savu; tyttö karsinassa lypsi puhvelilehmää.

"Eipäs pysy alallaan, mokoma!" -- kuului sieltä hänen kärsimätön

äänensä, ja heti senjälkeen kuului tahdikas lypsämisen ääni. Kadulta,

talon kohdalta, kuului hevosen rivakka käynti, ja Olenin ratsasti

_ilman satulaa_ kauniin, kiiltävän kostean, tummanharmaan hevosen

selässä portille. Marjanan kaunis pää, johon oli punainen liina

kasakattarien käyttämään tapaan sidottu, pisti ulos karsinasta ja

taas katosi. Oleninin päällä oli punainen kanausi-paita,[18] valkea

tsherkessitakki, joka oli kiinni remmillä, josta riippui tikari,

ja korkea lakki. Hän istui hiukan keikailevasti lihavan, märän

hevosensa selässä ja pitäen kiinni pyssystä, joka oli selässä,

kumartui avaamaan porttia. Hänen hiuksensa olivat vielä märät,

kasvot loistivat nuoruutta ja terveyttä. Hän kuvitteli olevansa

kaunis, sukkela ja dzhigitin näköinen; mutta se oli erehdys. Jokaisen

tottuneen kaukasialaisen silmissä hän oli sittenkin sotamies.

Huomattuaan tytön kurkistautuvan pään, hän erittäin ketterästi

kumartui, työnsi syrjään vitsaveräjän ja nostaen ohjaksia heilautti

vitsaa ja ajoi pihaan. "Onko tee valmis, Vanjusha?" -- huusi hän

iloisesti, katsomatta karsinan oveen. Hänen oli hauska nähdä kuinka

kaunis hevonen, puristaen kokoon selkäpuoltaan, tempoen suitsista

ja joka lihas väristen, valmiina minkä pääsi hyppäämään aidan yli,

kuopi pihan kuivanutta savea. _"See pree!"_[19] -- vastasi Vanjusha.

Oleninista tuntui, että Marjanan kaunis pää yhä katseli karsinasta,

mutta hän ei vilkaissut tyttöön. Hypättyään hevosen selästä, Olenin,

jonka pyssy takertui portaisiin, teki kömpelön liikkeen ja säikähtäen

vilkaisi karsinaan, mistä ei näkynyt ketään, kuului vaan sama

tahdikas lypsämisen ääni.

Käytyään majassa hän tuli sieltä takaisin vähän ajan kuluttua

ja mukanaan kirja ja piippu istuutui syrjään teelasin ääreen,

mihin eivät vielä aamun vinot säteet päässeet. Hän ei aikonut

minnekkään tänään aamupäivällä ja ajatteli kirjoittaa kirjeitä,

jotka olivat jo kauan lykkäytyneet päivästä toiseen, mutta miten

lie ollut hänen vaikea jättää paikkaansa rappusilla ja majaan teki

mieli yhtä vähän kuin vankikoppiin. Emäntä oli lämmittänyt uunin,

tyttö oli ajanut laitumelle karjan ja tultuaan takaisin ruvennut

aitoviereltä kizjakkia kokoamaan. Olenin luki, mutta ei tajunnut

mitään siitä, mitä seisoi hänen edessään auki olevassa kirjassa.

Hän siirsi vähänväliä siitä pois silmänsä ja katsoi edessään

liikuskelevaa voimakasta nuorta naista. Kulkipa tuo nainen aamun

kosteaan varjoon, joka lankesi talosta, menipä hän iloisen, virkeän

valon kirkastaman pihan keskelle, jolloin koko hänen solakka,

heleään puettu vartalonsa loisti auringon valossa ja heitti mustan

varjon, -- hänen oli yhtä paljon pelko yhdenkään hänen liikkeensä

kadottamisesta. Häntä riemastutti nähdä miten vapaasti ja sirosti

hänen vartalonsa taipui; miten vaaleanpunainen paita, joka oli koko

hänen pukunsa, meni poimuihin hänen rintansa kohdalta ja solakoita

jalkoja pitkin; miten hänen vartalonsa ojentui ja hänen kiinteäksi

vedetyn paitansa alta vahvasti kuulsivat hengittävän rinnan piirteet;

kuinka kapea jalkapohja, jota peitti vanhat punaiset korkeakorkoiset

naisenkengät, muotoaan muuttamatta kävi maahan; kuinka voimakkaat

kädet käärityin hihoin ja lihaksien jännittyessä ikäänkuin vihoissaan

heittivät lapiota, ja kuinka syvät mustat silmät katselivat joskus

häneen. Vaikkakin hienot kulmakarvat rypistyivät, kuvastui silmissä

tyytyväisyys ja oman kauneuden tunto.

-- Kuulkaa, Olenin, joko olette kauan ollut ylhäällä? -- sanoi

Beletskij, joka kaukasialainen upseeritakki yllään astui pihalle ja

kääntyi Oleniniin.

-- Aa, Beletskij! -- lausui Olenin, ojentaen kätensä. -- Miten te

näin varhain?

-- Minkä sille voi! Ajoivat. Minun luonani on kohta juhla. Marjana,

tulethan sinä Ustenjkan luo? -- kääntyi hän tyttöön.

Oleninia hämmästytti miten Beletskij saattoi niin huolettomasti

kohdella tuota naista. Mutta Marjana, aivan kuin ei olisi kuullut,

painoi alas päänsä ja heittäen lapion olalleen meni reippain,

miehekkäin askelin pirttiin.

-- Kainostelee tyttökulta, kainostelee, -- virkkoi hänen jälkeensä

Beletskij: teitä kainostelee, -- ja hymyillen iloisesti, juoksi

rappusille.

-- Mitkä kemut teillä on? Kuka on teidät ajanut?

-- Ustenjkan, minun emäntäni luona on kemut, ja tekin olette

kutsuttu. Kemut, se on piirakasta ja joukko naisia.

-- Mitä me sitten teemme siellä?

Beletskij viekkaasti hymyili ja iskien silmää osoitti päällään

pirttiin, jonne Marjana oli kadonnut.

Olenin kohotti olkapäitään ja punastui.

-- Totisesti te olette kummallinen mies, -- sanoi hän.

-- No, selittäkää!...

Olenin rypisti otsaansa. Beletskij huomasi sen ja mielistelevästi

hymyili.

-- Mitenkä ihmeen tavalla te, -- sanoi hän, -- asutte samassa

talossa... ja noin mainio tyttö, erinomainen tyttö, täydellinen

kaunotar!...

-- Hämmästyttävä kaunotar! Minä en ole nähnyt niin kauniita naisia,

-- sanoi Olenin.

-- No, ja miten? -- ollenkaan mitään ymmärtämättä kysyi Beletskij.

-- On kenties kummallista, -- vastasi Olenin, -- mutta miksipä en

kertoisi miten on asianlaita? Siitä saakka kun olen asunut täällä on

kuin ei minuun naiset mitenkään kuuluisi. Ja hyvä se onkin, uskokaa!

Ja mitä yhteistä voikaan olla meidän ja näiden naisten välillä?

Jeroshka -- se on toinen asia: hänellä ja minulla on yhteinen into --

metsästys.

-- No jopa jotakin, mitä yhteistä!... Mitä yhteistä on sitten minulla

ja Amalia Ivanovnalla? Sama juttu. Te sanotte, että ne ovat likaisia,

-- no, se on toinen asia -- A la guerre, comme à la guerre.

-- Minä en ole tuntenut Amalia Ivanovnoita enkä ole voinut koskaan

niiden kanssa seurustella, -- vastasi Olenin. -- Mutta niitä ei saata

kunnioittaa, vaan näitä minä kunnioitan.

-- No kunnioittakaa sitten, -- kukas teitä estää?

Olenin ei vastannut. Hän näytti tahtovan saada sanotuksi loppuun,

mitä oli aloittanut. Se oli hänelle liian kipeä asia.

-- Minä tiedän olevani poikkeus... -- Hän oli huomattavasti

hämillään. -- Mutta elämäni on tullut sellaiseksi, ettei minulta

ainoastaan puutu kokonaan tarve muuttaa sääntöjäni, vaan minä päälle

päätteeksi en voisi elää täällä, -- puhumattakaan niin hauskasti kuin

nyt elän, -- jos eläisin teidän tavallanne. Ja sitten minä etsin

aivan toista, näen heissä aivan toista kuin te.

Beletskij epäluuloisena nosti kulmiaan.

-- Tulkaa kumminkin illalla luokseni, Marjanakin tulee, teen teidät

tutuiksi. Tulkaa, olkaa hyvä! Niin, tulee ikävä jos jäätte pois.

Tuletteko?

-- Minä tulisin; mutta totta puhuen minua peloittaa varsinainen

huvittelu.

-- Oo! -- huudahti Beletskij. -- Tulkaa vain, minä saan teidät

rauhoittumaan. Tuletteko?... Kunniansana?

-- Minä tulisin, mutta minä todella en ymmärrä mitä me teemme, mitä

osaa me näyttelemme.

-- Olkaa hyvä, pyydän teitä. Tulette?

-- Kyllä, tulen kenties, -- sanoi Olenin.

-- Ajatelkaa toki, niin ihania naisia ettei maailmassa, elää

munkkina... minkä ihmeen tähden? Miksi pitää turmella elämänsä eikä

käyttää hyväkseen mitä on käytettävissä? Oletteko kuullut, meidän

komppaniamme lähtee Vozdvizhenskajaan.

-- Tokkohan. Minulle on kerrottu, että kahdeksas komppania menee, --

sanoi Olenin.

-- Ei, minä sain kirjeen adjutantilta. Hän kirjoittaa, että ruhtinas

on itse mukana retkellä. Se on hauska, saamme tavata. Minä alan jo

saada täältä kylläkseni.

-- Kuuluu kohta tulevan hyökkäys.

-- Sitä en ole kuullut; vaan sen kuulin, että Krinovitsynille

hyökkäysretkestä tuli Anna. Hän odotti luutnantin arvoa, -- sanoi

Beletskij nauraen. Kävipä siinä mainiosti! Hän matkusti esikuntaan.

Alkoi hämärtää ja Olenin rupesi ajattelemaan pitoja. Häntä kiusasi

kutsu. Hänen mielensä teki mennä, mutta tuntui kummalliselta,

hurjalta ja hiukan kauhealta ajatella mitä siellä on oleva. Hän tiesi

ettei kasakoita eikä eukkoja eikä ketään paitsi tyttöjä varmaan

ole siellä. Mitähän siitä tulee? Miten on siellä oltava? Mitä

puhuttava? Mitä naiset siellä puhuvat. Mikä on suhde hänen ja noiden

sivistymättömien kasakkatyttöjen välillä. Beletskij oli kertonut

niin kummallisista, kyynillisistä ja samalla ankarista suhteista...

Hänestä oli omituista ajatella, että hän tulee siellä olemaan

samassa tuvassa kuin Marjana ja kenties hänen pitää puhella hänen

kanssaan. Hänestä tuntui se mahdottomalta kun hän muisteli Marjanan

ylevää ryhtiä. Beletskij taas oli kertonut, että se oli kaikki niin

yksinkertaista. "Ihankohan Beletskij Marjanaakin on samoin kohteleva?

Tekee mieli nähdä, -- ajatteli hän. -- Ei, parempi on olla menemättä.

Se on kaikki alhaista, likaista, ja ennen kaikkea ihan tyhjää." Mutta

taas häntä vaivasi kysymys: kuinka siellä kaikki käy päinsä? Ja

häntä tavallaan sitoi antamansa lupaus. Hän läksi tekemättä päätöstä

suuntaan tai toiseen, mutta tuli Beletskijlle saakka ja meni hänen

luokseen.

Maja, jossa Beletskij asui oli samallainen kuin Olenininkin asunto.

Se oli pylväillä kahden arshinan korkeudessa maasta ja siinä oli

kaksi kamaria. Ensimäisessä, johon Olenin oli noussut jyrkkiä

portaita, oli höyhenpatjoja, mattoja, peitteitä, päänalusia, jotka

oli kasakkain tavalla kauniisti ja taiteellisesti järjestetty

vierekkäin toisen valtaseinän viereen. Sivuseinillä taas riippui

kuparitaasoja ja aseita; penkin alla oli arbuseja ja meloneja.

Toisessa huoneessa oli suuri uuni, pöytä, penkkejä ja vanhauskoisten

pyhänkuvia. Siinä asusteli Beletskij laskossänkyineen, sälyineen,

kapsäkkineen, seinämattoineen, jolla riippui aseita, sekä pöydälle

asetettuine toalettiesineineen ja valokuvineen. Silkkinen yönuttu

oli heitetty penkille. Pulska, siisti Beletskij itse makasi

alusvaatteisillaan vuoteellaan ja luki _Les trois mousquetaires_

(kolmea muskettisoturia).

Beletskij hyppäsi pystyyn.

-- Katsokaa, miten asun! Eikös kelpaa? No, hyvä että tulitte. Niillä

on siellä jo kauhea touhu. Tiedättekö miten piirakkaat tehdään?

Taikinasta, sianlihasta ja viinirypäleistä. Vaan ei se siinä ole

vetovoima. Katsokaapas mikä hyörinä!

He näkivät todellakin ikkunasta ihmeellisen touhun talonpirtissä.

Tytöt milloin mitäkin juoksuttivat eteisestä ja juoksivat takaisin.

-- Joko kohta? -- kysyi Beletskij.

-- Paikalla! Vai joko olet vaari nälissäsi? -- ja majasta kuului

kimeä kikatus.

Ustenjka, pulleahko, punakka, sievännäköinen tyttö, hihat käärittyinä

juoksi Beletskijn majasta lautasia.

-- Äh, sinä! Särenkö lautasesi, -- vinkui hän Beletskij'lle. --

Tulisit sinä auttamaan, -- huusi hän nauraen Oleninille. -- Ja

varustappas prenikat ja konvehit tytöille.

-- Onko Marjanka tullut? -- kysyi Beletskij.

-- Mitenkäs muuten? Hän toi taikinaa.

-- Uskotteko, -- sanoi Beletskij -- että jos pukisi kauniiksi tuon

Ustenjkan ja siistisi ja putsaisi hiukan, hänestä tulisi kauniimpi

kaikkia meidän kaunottariamme. Oletteko nähnyt kasakkanaista

Borshtshevaa? Hän meni naimisiin everstin kanssa. Voi sentään mikä

dignite (arvokkuus)! Mistä se tulee...

-- En ole nähnyt Borshtshevaa, mutta minusta ei voi olla mitään tuota

pukua kauniimpaa.

-- Ah, minä voin niin tottua vaikka minkälaiseen elämään, -- sanoi

Beletskij iloisesti huoaten: -- menen katsomaan mitä ne siellä

tekevät. -- Hän heitti aamunutun ylleen ja juoksi. -- Toimittakaa te

makeisia! -- huusi hän.

Olenin lähetti sotamiespalvelijan hakemaan prenikoita ja hunajaa, ja

niin ilkeä oli hänestä antaa rahoja, tuntui kuin hän olisi jonkun

lahjonut, ettei hän vastannut mitään varmaa palvelijan kysymykseen:

"paljonko on ostettava piparikakkuja, paljonko hunajakakkuja".

-- Miten tahdot.

-- Koko rahalla? -- merkitsevästi kysyi vanha sotamies. --

Piparikakut ovat kalliimpia. Kuudellatoista ovat myyneet.

-- Koko rahalla, koko rahalla! -- sanoi Olenin ja istuutui ikkunan

luo, itsekkin ihmeissään, miksi hänen sydämensä löi niin kuin hän

olisi ryhtymässä johonkin törkeään ja huonoon.

Hän kuuli mikä huuto ja kirkuna tyttöjen pirtissä nousi, kun

Beletskij tuli sinne, ja muutaman minutin perästä hän näki, kuinka

tämä rääkyen, meluten ja nauraen tuli sieltä alas ja juoksi pois

rappusilta.

-- Ajoivat! -- sanoi hän.

Muutaman minutin kuluttua Ustenjka astui majaan ja juhlallisesti

kutsui vieraat, ilmoittaen, että kaikki oli valmiina.

Kun he tulivat majaan oli todellakin kaikki valmiina, ja Ustenjka

korjasi seinää vasten olevia patjoja. Pöydällä, jota peitti

kohtuuttoman pieni liina, oli tshihirillä täytetty karahvi ja kuivaa

kalaa. Majassa oli taikinan ja viinirypäleiden hajua. Tyttöjä

noin kuusi kappaletta, koreissa beshmeteissä ja liinattomin päin,

tavallisuuden mukaan pelihteli uunin takana nurkassa, kuiskaillen,

nauraen ja kikatellen.

-- Pyydämme ystävällisesti juhlimaan minun päivänäni, -- sanoi

Ustenjka, kutsuen vieraita pöydän luo.

Tyttöjen parissa, jotka poikkeuksetta olivat kauniita, Olenin huomasi

Marjankan ja hänen oli paha ja ilkeä olla, kun kohtasi hänet niin

inhottavassa ja nolossa tilaisuudessa. Hän tunsi olevansa tyhmä ja

kömpelö ja päätti tehdä aivan niin kuin Beletskij teki. Beletskij

meni hiukan juhlallisesti, mutta itsetietoisesti ja luontevasti

pöydän luo, joi maljan Ustenjkan terveydeksi ja käski muita tekemään

samoin. Ustenjka ilmoitti, etteivät tytöt juo.

-- Voisihan ehkä hunajan kanssa, -- sanoi jokin ääni tyttöjen

joukosta.

Huudettiin sotamiespalvelijaa, joka juuri oli palannut puodista

tuoden hunajaa ja makeisia. Sotamies kulmainsa alta puoleksi

kateellisesti, puoleksi halveksivasti katsahti tuohon muka

kemuilevaan herrasväkeen ja huolellisesti ja säntilleen antoi

harmaaseen paperiin käärityn hunajapötkyn ja prenikat ja aikoi juuri

tehdä laveasti selkoa hinnasta ja takaisin annetusta rahasta, kun

Beletskij ajoi hänet pois.

Sekoitettuaan hunajaa tshihirillä täytettyihin laseihin ja komeasti

heitettyään kolme naulaa prenikoita pöydälle Beletskij kiskoi väkisin

tyttöjä heidän nurkastaan, pani istumaan pöydän ääreen ja ryhtyi

jakamaan heille prenikoita. Olenin huomaamattaan tuli nähneeksi

miten Marjanan päivettynyt pienenlainen käsi sieppasi kaksi pyöreätä

piparkakkua ja yhden ruskean prenikan, tietämättä mitä niille tekisi.

Keskustelu sujui kankeasti ja kuivasti huolimatta Ustenjkan ja

Beletskijn arkailemattomuudesta ja heidän halustaan huvittaa seuraa.

Olenin oli hämillään, mietiskeli mitä sanoisi, tunsi herättävänsä

uteliaisuutta, kenties tulevansa nauretuksi ja tartuttavansa toisiin

ujoutensa. Hän punehtui ja hänestä tuntui että etenkin Marjanan oli

paha olla. "Varmaankin he otaksuvat, että saavat meiltä rahaa? --

ajatteli hän. -- Miten me saatamme antaa? Ja kun antaisimme mitä

pikemmin ja lähtisimme!"