Oleninin elämä kulki yksitoikkoisesti, tasaisesti. Päällystön ja
toverien kanssa hänellä oli vähän tekemistä. Rikkaan junkkarin
asema Kaukasiassa on erittäin edullinen tässä suhteessa. Töihin ja
harjoituksiin opettamaan häntä ei lähetetty. Hänen sotaretkensä
vuoksi oli ehdotettu hänen upseeriksi koroittamistaan ja siihen
saakka hän oli saanut jäädä rauhaan. Upseerit pitivät häntä
ylimysmielisenä ja siksi noudattivat arvokkuutta käytöksessään
häntä kohtaan. Korttipeli ja upseerijuomingit lauluineen, joista
hän oli osastossaan saanut kokemusta, eivät tuntuneet hänestä
houkuttelevilta, ja hän puolestaan myös vetäytyi pois upseerien
seurasta ja upseeri-elämästä stanitsassa. Upseeri-elämällä
stanitsoissa on jo kauan ollut määrätty muotonsa. Kuten jokainen
junkkari tai upseeri linnaväessä säännöllisesti juo portteria, pelaa
shtossia, kiistelee sotaretkipalkinnoista, niin hän stanitsassa
säännöllisesti juo talonväen kanssa tshihiriä, kestitsee tyttöjä
makeisilla ja hunajalla, liehittelee kasakattaria, joihin rakastuu
ja joita jotkut ovat ottaneet vaimokseenkin. Olenin oli aina elänyt
omaa elämätään ja sileäksi tehtyihin teihin oli hänellä luontainen
vastenmielisyys. Eikä hän täälläkään kulkenut kaukasialaisen upseerin
sileäksi polettua raidetta.
Ihan itsestään kävi niin että hän heräsi juuri päivän valjetessa.
Juotuaan teetä ja ihastuksin katseltuaan rappusiltaan vuoria, aamua
ja Marjankaa, hän puki ylleen rikkinäisen härännahkatakin, liotetut
jalkineet, joissa oli pelkästään pohjat, pani vyölleen tikarin,
otti pyssyn, evästä ja tupakkaa varten laukun, kutsui koiran ja
läksi noin kuudetta käydessä aamulla stanitsan takaiseen metsään.
Noin seitsemättä käydessä illalla hän palasi väsyksissä, nälissään,
viisi-kuusi asania vyöllä, välistä nelijalkainen otus mukanaan,
eväs- ja paperossipussi koskemattomana. Jos ajatukset päässä olisivat
olleet samalla lailla järjestetyt kuin paperossit pussissa, niin
olisi voinut nähdä, ettei siinä koko noina neljänätoista tuntina
ainoakaan ajatus ollut liikkunut. Hän tuli kotiin henkisesti
virkeänä, voimakkaana ja tuntien täyttä onnea. Hän ei olisi saattanut
sanoa mitä oli koko tuon ajan ajatellut: oikeastaan ei ajatuksia,
eikä muistoja, eikä unelmia kulkenut hänen päässään, vaan palasia
niistä kaikista. Jos hän havahtuu kysymään mitä nyt ajatteli, niin
hän tapaa itsensä joko kasakkana, joka on työssä puutarhoissa
kasakka-vaimonsa kanssa, tai abrekkina vuorilla, tai metsäsikana,
joka juoksee juuri häntä pakoon. Ja koko ajan hän kuuntelee, katselee
ympärilleen ja odottaa fasania, metsäsikaa tai hirveä.
Iltasin istuu ihan ehdottomasti hänen luonaan Jeroshka-setä. Vanjusha
noutaa kahdeksannella vedroota tshihiriä, ja he tarinoivat hiljaan,
juovat kylläkseen ja eroavat makuulle tyytyväisenä kumpikin.
Huomiseksi taas metsästys, taas terve väsymys, tarinan kuluessa
taas samallainen juonti, ja taas he ovat onnellisia. Välistä hän
pyhänä tai lomapäivänä oli koko päivän kotona. Silloin oli parhaana
ajanvietteenä Marjanka, jonka jokaista liikettä hän, itse sitä
huomaamatta, ahneesti seurasi ikkunoistaan tai rappusiltaan. Hän
katseli Marjanaa ja rakasti häntä, niin tuntui hänestä, samoin
kuin rakasti vuorten ja taivaan kauneutta, eikä hän aikonut ruveta
mihinkään suhteisiin häneen. Hänestä tuntui, ettei hänen ja Marjanan
välille saata tulla sitä suhdetta, joka on mahdollinen tuon tytön ja
Lukashka-kasakan välillä, vielä vähemmin sitä, joka on mahdollinen
rikkaan upseerin ja kasakkatytön välillä. Hänestä tuntui, että
jos hän koettaisi tehdä sitä, mitä hänen toverinsa tekivät, niin
hän vaihtaisi koko nautintonsa, joka oli hänellä tarkastelusta,
suunnattomiin kärsimyksiin, pettymyksiin ja katumuksiin. Sitä paitsi
suhteessaan tähän tyttöön hän oli jo tehnyt uhrautumisen urotyön,
joka oli tuottanut hänelle niin paljon nautintoa; mutta ennen kaikkea
hän jotenkuten pelkäsi Marjankaa eikä millään ehdolla olisi suostunut
sanomaan hänelle sanaakaan leikillistä rakkautta.
Kerran kesällä Olenin ei mennyt metsälle vaan istui kotona. Aivan
odottamatta tuli hänen luokseen hänen moskovalainen tuttavansa, hyvin
nuori mies, jonka hän oli tavannut hienossa maailmassa.
-- Ah, mon cher, rakkaani, miten riemastuin kuullessani, että te
olette täällä! -- aloitti hän moskovalais-ranskalaisella kielellä ja
jatkoi samaan suuntaan, höystäen puhettaan ranskalaisilla sanoilla.
-- Minulle sanottiin: "Olenin". Mikä Olenin? Minä niin tulin
iloiseksi... Niin siis johti kohtalo näkemään. No miten te, mitä ja
minkä tähden?
Ja ruhtinas Beletskij kertoi koko historiansa: kuinka hän oli astunut
toistaiseksi tähän rykmenttiin, kuinka ylipäällikkö oli tehnyt
hänet adjutantikseen ja miten hän sotaretken jälkeen menee hänen
palvelukseensa, vaikka se ei ollenkaan huvita häntä.
-- Kun kerran palvelee täällä, tässä korvessa, täytyy ainakin
hankkia karieri... risti... titteli... ylennys kaartiin. Se on
kaikki välttämätöntä, jos kohta ei minulle, niin sukulaisille,
tuttaville. Ruhtinas otti minut hyvin hyvästi vastaan; hän on
hyvin kelpo ihminen, -- puhui Beletskij herkeämättä. -- Sotaretken
tähden on hänelle pyydetty annan-ristiä. Ja nyt olen täällä sotaan
lähtöön saakka. Täällä on mainiota. Mitä naisia!... No, entä miten
te voitte? Minulle kertoi kapteenimme -- tunnettehan, Startsev:
hyväntahtoinen, tyhmä olento? -- hän kertoi, että te elätte kauheata
raakalais-elämää, ette seurustele kenenkään kanssa. Käsitän, ettette
halua tulla lähelle täällä olevia upseereja. On niin hauska, nyt me
seurustelemme yhdessä. Minä olen asettunut tänne aliupseerin luo.
Siellä kun on tyttö, Ustenjka! Kuulkaa, se on kerrassaan ihana!
Ja yhä vaan satoi ranskalaisia ja venäläisiä sanoja siitä maailmasta,
jonka Olenin oli luullut jättäneensä ainiaaksi. Yleinen mielipide
Beletskijstä oli se, että hän oli herttainen ja hyväntahtoinen nuori
mies. Kenties hän todella olikin semmoinen; mutta Oleninista hän
oli, herttaisista, sievistä kasvoistaan huolimatta, erinomaisen
epämiellyttävä. Hänestä niin tuoksahti kaikki se lika, jonka kanssa
hän oli tehnyt eron. Mutta kaikkein harmillisinta oli hänestä
se, ettei hän voinut, ei ollenkaan kyennyt jyrkästi sysäämään
luotaan tuota siitä elämästä olevaa ihmistä, aivan kuin tuolla
hänen vanhalla, entisellä maailmallaan olisi ollut epäämättömiä
oikeuksia häneen. Hän tunsi kiukkua Beletskij'tä, ja itseään kohtaan
ja vasten omaa tahtoaan pani ranskalaisia lauseita puheeseensa,
osoitti mielenkiintoa ylipäällikköön ja moskovalaisiin tuttaviin
ja sen perustuksella, että he molemmat kasakkastanitsassa puhuivat
ranskansekaista kieltä, lausui halveksivia sanoja upseeritovereista,
kasakoista ja ystävällisesti kohteli Beletskij'tä luvaten tulla hänen
luokseen ja pyytäen häntä käymään luonaan. Olenin ei kumminkaan
mennyt Beletskij'n luo. Vanjusha kehui Beletskij'tä sanoen että siinä
oli oikea herra.
Beletskij kävi suoraan tavallisen rikkaan kaukasialaisen upseerin
stanitsa-elämään. Oleninin silmissä hänestä tuli yhdessä kuukaudessa
melkein vakinaisen stanitsalaisen kaltainen: hän juotteli ukkoja,
piti illanviettoja ja itse kävi tyttöjen iltakemuissa, kehui
voittojaan, vieläpä pääsi siihen saakka, että tytöt ja vaimot
ristivät hänet syystä tai toisesta vaariksi, ja kasakat, joiden
mielessä tämä viiniä ja naisia rakastava mies oli selvästi
määriteltynä, tottuivat häneen, ja mieltyivät enemmän kuin Oleniniin,
joka oli heille arvoitus.