Sotnikka ja stanitsan päällikkö olivat lähteneet pois, ja
tuottaakseen iloa Lukashkalle ja päästäkseen kulkemasta yksin
pimeässä metsässä pyysi Olenin lomaa Lukashkalle ja aliupseeri
antoi. Olenin arveli, että Lukashka tahtoi tavata Marjankaa,
ja oli iloissaan muutenkin tuon hauskannäköisen ja puheliaan
kasakan seurasta. Lukashka ja Marjanka tahtomattakin yhtyivät
hänen mielikuvituksessaan ja hänestä oli hupaista ajatella heitä.
"Hän rakastaa Marjanaa, -- ajatteli itsekseen Olenin, -- vaan
minäpä voisin rakastaa tyttöä". Ja jokin voimakas ja hänelle uusi
heltymyksen tunne piti häntä vallassaan, kun he kulkivat pimeätä
metsää pitkin kotiin. Lukashkan mieli oli myös iloinen. Jotain
rakkauden kaltaista tuntui olevan näiden kahden niin erilaisen nuoren
miehen välillä. Joka kerta, kun he katsoivat toisiinsa, teki heidän
mieli nauraa.
-- Mistä portista sinä? -- kysyi Olenin.
-- Keskimäisestä. Mutta minä saatan teidät suolle saakka. Siellä ei
ole enää mitään pelättävää.
Olenin naurahti.
-- Minäkö pelkäisin? Saat mennä takaisin, paljon kiitoksia. Menen
yksin loppumatkan.
-- Ei tarvitse! Mihinkä mulla on hätä? Kyllä te pelkäätte. Mekin
pelkäämme, -- sanoi Lukashka, nauraen hänkin ja tyynnyttäen Oleninin
itserakkautta.
-- Tule minun luokseni. Juttelemme, ryyppäämme ja aamulla lähdet.
-- Eikö mulla ole sijaa missä yhden yön nukkuu? -- naurahti Lukashka,
-- vaan aliupseerikin pyysi tulemaan.
-- Minä kuulin eilen kun sinä lauloit ja näinkin sinut.
-- Kaikki ihmiset... -- Ja Luka heilutti päätään.
-- Niin, sinä menet naimisiin, niinhän? -- kysyi Olenin.
-- Äiti tahtoisi naittaa. Vaan ei ole vielä hevostakaan.
-- Sinä et ole rintamakasakka?
-- Mitenpä minä? Vasta olen otettu. Ei ole vielä hevosta, eikä ole
mistä saisi. Sentähden eivät naitakkaan.
-- Paljonko hevonen maksaa?
-- Kaupitsivat tuonnoin joen takana yhtä, niin kuuttakymmentä
ruplaakaan eivät tahtoneet, ja hevonen oli nogajilainen.
-- Tuletko minulle drabantiksi (sotaretkeltä drabantti on tavallaan
lähetti, käskyläinen, joita annetaan upseereille)? Minä toimitan
sinulle kaikki ja lahjoitan hevosen, -- sanoi Olenin äkkiä. -- Ihan
totta. Minulla on kaksi, minä en tarvitse.
-- Miten ette tarvitse? -- nauraen sanoi Lukashka. -- Mitäs te
lahjoittelemaan? Kun vaurastumme, niin saadaan se Luojan avulla.
-- Ihan totta! Vai etkö rupea drabantiksi? -- sanoi Olenin iloiten
siitä, että hänen oli juolahtanut päähän lahjoittaa hevonen
Lukashkalle. Hänestä tuntui kuitenkin jostain syystä nololta ja
pahalta. Hän etsi, eikä tiennyt mitä sanoisi.
Lukashka keskeytti vaitiolon ensiksi.
-- Onko teillä Venäjällä oma talo? -- kysyi hän.
Olenin ei voinut pidättyä kertomasta, ettei hänellä ole ainoastaan
yksi talo, vaan on useampiakin taloja.
-- Hyvä talo? suurempi kuin meidän? -- kysyi Lukashka hyvänsävyisästi.
-- Paljon suurempi, kymmenen kertaa, kolmikerroksinen, -- kertoi
Olenin.
-- Entäpä hevosia, onko semmoisia kuin meillä?
-- Minulla on sata päätä hevosia, kolmesataa, neljäsataa ruplaa
kappale, -- vaan ei semmoisia kuin teidän. Hopeassa kolmesataa!
Juoksijoita, ajattele... Sittenkin pidän näistä enemmän.
-- Mitenkä te tulitte tänne, omasta tahdosta vaiko pakosta? -- kysyi
Lukashka ikäänkuin pilaa tehden koko ajan. -- Tässä, katsokaas, te
eksyitte, -- lisäsi hän, osoittaen tietä, jonka ohi he kulkivat: --
teidän olisi pitänyt kääntyä oikeaan.
-- Muuten vaan; omasta tahdosta, -- vastasi Olenin: -- teki mieli
katsella teidän seutujanne ja olla sotaretkillä.
-- Sotaan lähtisin nyt, -- sanoi Luka. -- Kuulkaas, shakalit ulvovat,
-- lisäsi hän kuunnellen.
-- Mutta eikö sinua peloita kun olet tappanut ihmisen? -- kysyi
Olenin.
-- Sitäkö minä pelkäisin... Sotaan minä lähtisin! -- toisti Lukashka.
-- Tekee niin mieli, tekee niin niin mieli...
-- Ehkä menemme yhdessä. Meidän komppaniamme lähtee ennen pyhiä ja
teidän sotnjanne myös.
-- Ja mikä halu teillä oli tänne tulla! Talo on, hevosia ja
palvelijoita. Minäpä vain hurjailisin ja hurjailisin. Mikä on teidän
arvonne.
-- Minä olen junkkari ja nyt olen pääsemässä upseeriksi.
-- No, jos ette liikaa puhu, että teillä on semmoiset olot, niin en
minä kotoa minnekään matkustaisi. Enkä minä nytkään lähtisi pois
minnekään. Onko hyvä olla täällä?
-- On, hyvin hyvä, -- sanoi Olenin.
Oli jo aivan pimeä, kun he näin keskustellen lähestyivät stanitsaa.
Vielä ympäröi heitä metsän synkkä pimeys. Tuuli ulvoi korkealla
latvoissa. Oli kuin shakalit olisivat ruvenneet yhtäkkiä niiden
vieressä ulvomaan, hohottamaan ja itkemään, mutta edestäpäin
stanitsasta kuului jo naisen puhetta, koiran haukuntaa, majojen sivut
eroittausivat selvästi, tulet tuikkivat ja tuntui hajua, kizjakin
savun erikoista hajua. Erityisesti tänä iltana tuntui Oleninista
siltä, että tuossa stanitsassa oli hänen kotinsa, hänen perheensä,
koko hänen onnensa ja ettei hän ole koskaan muualla ollut eikä
tule olemaan kuin tuossa stanitsassa. Hän niin rakasti tänä iltana
kaikkia, etenkin Lukashkaa! Päästyään kotiin Olenin, Lukashkan
suureksi hämmästykseksi, itse toi tallista Groznajassa ostamansa
hevosen, -- ei sitä, jolla itse aina oli matkustanut, -- vaan toisen,
ei ollenkaan huonon vaikkakaan ei enää nuoren hevosen, ja antoi sen
hänelle.
-- Mitä varten te minulle lahjoitatte? -- sanoi Lukashka: -- enhän
minä ole tehnyt teille vielä mitään hyvää.
-- Usko pois, minulle se ei merkitse mitään, -- vastasi Olenin: --
ota! Sinä voit lahjoittaa minulle sitten jotain... Sitten lähdemme
sotaretkelle.
Luka tuli hämilleen.
-- No, mitä tämä nyt on? Vähänkö se hevonen maksaa? -- puhui hän,
katsomatta hevoseen.
-- Ota pois, ota! Jos et ota niin sinä pahoitat minua. Vanjusha,
taluta hänelle harmaa.
Lukashka tarttui suitsiin.
-- No, suuret kiitokset. Tulipa se arvaamatta, aavistamatta.
Olenin oli onnellinen kuin kaksitoistavuotias poika.
-- Sido se tähän. Se on hyvä hevonen, minä ostin sen Groznajassa, ja
laukkaa vietävästi. Vanjusha, tuo meille tshihiriä. Mennään majaan.
Tuotiin viiniä. Lukashka istuutui ja otti pikarin.
-- Jos Jumala suo niin palkitsen teidät, -- sanoi hän juoden pohjaan
viinin. -- Mikä sinun nimesi on.
-- Dmitrij Andreitsh.
-- No, Mitrij Andreitsh, Jumala sinut palkitkoon! Me olemme ystäviä.
Tule joskus meillä käymään! Vaikka emme olekkaan rikkaita, vaan kun
ollaan ystäviä, niin kestitsemme. Minä sanon äidillekin, jos mitä
puuttuu, kaimakkia tai viinirypäleitä... Jos taas asemalle tulet,
niin teen mitä käsket -- metsälle, joen yli, minne tahansa. Kun
äskettäin tapoin semmoisen metsäsian ettei maailmassa! Ja kasakoille
jakelin, muuten olisin sinulle tuonut.
-- Hyvä, kiitoksia. Älä vaan pane valjaisiin sitä, sillä ei ole
ajettu.
-- Mitä siitä valjaisiin! Vielä yksi asia, -- sanoi Lukashka painaen
päätään alemmaksi: -- jos tahdot, minulla on kumppani, Girei-kaani;
käski piilottaumaan tien viereen, joka tulee vuorilta; niin yhdessä
lähdemme, minä en sinua ilmaise, olen sinun vartiasi.
-- Mennään, mennään joskus!
Lukashka näytti kokonaan tyyntyneen ja käsittäneen Oleninin suhteen
häneen. Hänen tyyneytensä ja käytöksensä yksinkertaisuus ihmetytti
Oleninia, eikä ollut oikein hänen mieleensä. He juttelivat kauvan, ja
Lukashka läksi hänen luotaan vasta myöhään, selvänä, (hän ei ollut
koskaan juovuksissa), vaikka olikin paljon ryypännyt, puristaen
Oleninin kättä.
Olenin katsoi ikkunasta nähdäkseen, mitä hän aikoi tehdä lähdettyään
hänen luotaan. Lukashka kulki hiljaan, pää alas vaipuneena.
Talutettuaan sitten hevosensa portin taakse, hän äkkiä ravisti
päätään, kuin kissa hyppäsi sen selkään, tarttui suitsiin ja
hihkaisten antoi kiitää pitkin katua. Olenin arveli, että hän menee
iloaan Marjankalle jakamaan; mutta vaikka Luka ei tehnyt niin oli
hänen mielensä niin iloinen kuin olla voi. Hän iloitsi kuin pieni
poika eikä voinut olla kertomatta Vanjushalle, että oli lahjoittanut
hevosen Lukalle, vieläpä miksi oli lahjoittanut ja koko uuden
teoriansa onnesta. Vanjusha ei hyväksynyt sitä teoriaa ja ilmoitti
että _larzhang ilniaapaa_[17] ja siksi se kaikki oli tyhmää.
Lukashka poikkesi kotiinsa, hyppäsi hevosen selästä ja antoi sen
äidilleen käskien että se päästettäisiin kasakkain hevoslaumaan;
itsensä piti hänen vielä samana yönä palata asemalle. Mykkä otti
viedäkseen hevosen ja merkeillä näytti, että jos hän tapaa miehen,
joka hevosen lahjoitti, niin kumartaa hänelle maahan asti. Eukko vain
puisti päätään pojan kertomukselle ja mielessään vakuutteli, että
poika oli varastanut hevosen, ja siksi käski mykän viedä hevosen
laumaan jo ennen päivän nousua.
Lukashka meni yksin asemalle ja lakkaamatta mietiskeli Oleninin
tekoa. Vaikk'ei hevonen ollutkaan hyvä hänen mielestään, maksoi se
kuitenkin vähintäin neljäkymmentä ruplaa, ja Lukashka oli lahjasta
hyvin hyvillään. Mutta miksi tämä lahja oli annettu, sitä hän ei
voinut käsittää, eikä siksi tuntenut pienintäkään kiitollisuuden
tunnetta. Päinvastoin hänen päässään kierteli epäselvää epäluuloa
junkkarin aikeiden huonoudesta. Mitä nuo aikeet olivat hän ei
voinut tehdä itselleen selväksi, mutta myös siihen uskoon jääminen,
että tuntematon mies, vain hyvästä sydämestä, ilman mitään syytä,
lahjoittaisi hänelle neljänkymmenen ruplan hevosen, tuntui hänestä
mahdottomalta. Jos olisi ollut juovuksissa, niin kävisi sitä vielä
ymmärtäminen: tahtoi olla reima mies. Mutta junkkari oli selvällä
päällä ja siksi varmaan tahtoi lahjoa hänet johonkin huonoon tekoon.
"No, älä luule! -- ajatteli Lukashka: -- hevonen on minun, ja
sittenpähän nähdään. Pidän minä silmäni auki. Kuka pettää ja kuka
petetään, se sitten nähdään!" ajatteli hän tuntien tarvetta olla
varuillaan Oleninin suhteen ja siksi koettaen synnyttää itsessään
pahansuopaa tunnetta häneen. Hän ei kellekään kertonut, kuinka oli
saanut hevosen. Toisille kertoi ostaneensa; toisista suoriutui
välttelevin vastauksin. Mutta stanitsassa saatiin totuus pian tietää.
Lukashkan äiti, Marjana, Ilja Vasiljevitsh ja muut kasakat, jotka
saivat kuulla Oleninin ilman aikojaan antamasta lahjasta, tulivat
ymmälle ja alkoivat varoa junkkaria. Tästä pelosta huolimatta tuo
teko herätti heissä suurta kunnioitusta Oleninin _vaatimattomuuteen_
ja rikkauteen.
-- Kuule, viidenkymmenen ruplan hevosen työnsi Lukashkalle junkkeri,
joka asuu Ilja Vasiljevitshin luona, -- puhui eräs. -- Rikas!
-- Olen kuullut, -- vastasi toinen syvämietteisesti. -- Varmaan on
tehnyt jotain hyvää hänelle. Katsotaan, katsotaan, mikä siitä tulee.
Mikä onni Riuhtaisijalle!
-- On niillä juonensa, noilla junkkereilla, hitto vie! -- puhui
kolmas. -- Nurkan alle tulen pistää taikka muuta...