Yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi hänen sieluunsa paistanut. Hän kuuli
venäjänkielistä puhetta, kuuli Terekin nopean ja tasaäänisen juoksun,
ja pari askelta astuttuaan hänen eteensä avautui ruskea, liikkuva
joen pinta, tummanruskea, märkä hiekka rannoilla ja särkänteillä,
kaukainen aro, aseman vahtitorni, joka pisti esiin veden pinnan yli,
satuloitu hevonen, joka kulki orjanruoskapensaissa etujalat ja toinen
takajalka kytkettyinä yhteen, ja vuoret. Punainen aurinko pisti
hetkeksi esiin päänsä ukkospilven takaa ja viimeisillä säteillään
iloisesti paistoi jokeen, kaislikkoon, vahtitorniin ja kasakkoihin,
jotka olivat ryhmässä ja joiden joukosta Lukashka ehdottomasti
uljaalla muodollaan herätti Oleninin huomiota.
Olenin tunsi taas, ilman mitään havaittavaa syytä, olevansa täysin
onnellinen. Hän oli tullut Nizhne-Prototskijn vahtipaikalle, Terekin
rannalle, jonka vastapäätä joen tuolla puolen oli rauhallinen
nomadikylä. Hän tervehti kasakoita, mutta kun ei vielä löytänyt syytä
kellekään tehdä hyvää, meni tupaan. Eikä tuvassakaan ilmaantunut
siihen tilaisuutta. Kasakat ottivat hänet kylmästi vastaan. Hän meni
savimajaan ja sytytti paperossin. Kasakat loivat vähän huomiota
Oleniin, ensiksikin siksi, että hän poltti paperossia, toiseksi
siksi, että heillä oli muuta huvia tänä iltana. Vuorilta oli tullut
vakooja ja sodanhaluisia tshetshenejä, surmatun abrekin sukulaisia,
ruumista lunastamaan. Odotettiin stanitsasta kasakkapäällyskuntaa.
Surmatun veli, pitkä, solakka mies, jolla oli siistiksi ajettu ja
punaiseksi värjätty parta, oli repaleisesta tsherkessitakistaan ja
rikkinäisestä korkeasta lakistaan huolimatta tyyni ja juhlallinen
kuin tsaari. Hänen kasvonsa olivat hyvin surmatun abrekin näköiset.
Hän ei edes viitsinyt katsoa kehenkään, ei kertaakaan vilkaissut
vainajaan, istui siimeksessä kyykyssä, vain syljeskeli ja poltti
piippua ja väliin päästi muutamia käskeviä kurkkuääniä, joita hänen
seuralaisensa kunnioittavasti kuunteli. Saattoi huomata, että
hän oli dzhigitti, joka oli nähnyt, eikä vain kerran, venäläisiä
aivan toisissa olosuhteissa ja ettei mikään venäläisissä voinut
herättää hänen mielenkiintoaan, vielä vähemmin ihmettelyään.
Olenin oli menemäisillään vainajan luo ja rupesi sitä katselemaan,
mutta sen veli, tyynen halveksivasti katsahtaen kulmakarvojen
yläpuolelle Oleninia, lyhyesti ja vihaisesti sanoi jotain. Vakoilija
kiiruhti peittämään tsherkessitakilla vainajan kasvot. Oleninia
kummastutti dzhigitin kasvojen ilmeen majestetisuus ja ankaruus;
hän oli rupeamaisillaan puheisiin tämän kanssa ja aikoi kysyä
mistä kylästä hän oli, mutta tshetsheni hiukan vilkaisi häneen,
halveksivasti sylkäisi ja kääntyi pois. Olenin oli niin ihmeissään,
kun vuorelainen ei hänestä välittänyt, että selitti itselleen tämän
välinpitämättömyyden vain tyhmyydeksi tai kielen taitamattomuudeksi.
Hän kääntyi hänen toverinsa puoleen. Toveri, vakoilija ja tulkki,
oli myös repaleissa, mutta musta- eikä punatukkainen, ketterä,
hampaat ihan valkeat ja silmät loistavan mustat. Vakoilija mielellään
antautui keskusteluun ja pyysi paperossia.
-- Niitä on viisi veljeä -- kertoi vakoilija virheellisellä
puolivenäläisellä kielellään: -- nyt jo tämä kolmas veljeä venäläiset
lyö, vain kaksi on jäänyt; hän on dzhigitti, oikein dzhigitti! --
puhui vakoilija, osoittaen tshetsheniä. -- Kun Achmet-kaani (niin
kutsuttiin abrekki-vainajaa) sai surmansa, istui hän toisella puolen
kaislikossa; hän näki kaikki, kuinka pantiin purteen ja kuinka
vietiin rannalle. Hän istui yöhön saakka; tahtoi ampua ukon, vaan
toiset eivät sallineet.
Lukashka meni keskustelevien luo ja istuutui heidän viereensä.
-- Mistä kylästä? -- kysyi hän.
-- Tuolta, noilta vuorilta, -- vastasi vakoilija, osoittaen Terekin
takana vaaleansinertävää sumuista rotkoa: -- Tiedätkö Sujuk-sun? Noin
kymmenen virstaa sen takana.
-- Tunnetko Sujuk-sussa Girei-kaanin? -- kysyi Lukashka,
huomattavasti ylpeänä tästä tuttavuudestaan: -- minun toverini.
-- Minun naapurini, -- vastasi vakoilija.
-- Siinä mies on! -- ja Lukashka, hyvin innostuneena, sen näki, alkoi
puhua tataria tulkin kanssa.
Pian saapui sotnikka (sadan miehen johtaja) ja stanitsan päällikkö,
kaksi kasakkaa seurueenaan. Sotnikka, uusia kasakkaupseereja,
tervehti kasakoita; mutta hänelle ei huutanut kukaan vastaukseksi
kuten jalkaväessä: "toivomme terveyttä, teidän jalosukuisuutenne!"
ja vain yksinkertaisesti kumartaen vastasi hänelle joku. Muutamat,
Lukashka niiden mukana, nousivat ja ojentausivat suoriksi. Aliupseeri
ilmoitti, että kaikki oli vartiopaikalla järjestyksessä. Tämä kaikki
tuntui Oleninista naurettavalta; aivan kuin nämä kasakat olisivat
näytelleet jalkaväen sotamiestä. Mutta muodollisuus siirtyi pian
välittömäksi suhteeksi; ja sotnikka, joka oli samallainen sukkela
kasakka kuin muutkin, alkoi puhua vilkkaasti tataria tulkin kanssa.
Kirjoitettiin jokin paperi, annettiin tulkille, otettiin häneltä
maksu ja mentiin ruumiin luo.
-- Kuka teistä on Luka Gavrilov? -- virkkoi sotnikka. Lukashka otti
lakin päästään ja meni lähemmäksi.
-- Sinusta olen lähettänyt raportin rykmentin komentajalle. Miten
käy, en tiedä: kirjoitin pyynnön rististä, -- aliupseeriksi on
aikaista. Oletko lukutaitoinen?
-- En ollenkaan.
-- Vaan oletpa kerrassaan uljas mies! -- sanoi sotnikka näytellen
yhä päällikköä. -- Pane lakki päähäsi. Mitä Gavriloveja hän on...
Leveänkö, vai?
-- Veljenpoika, -- vastasi aliupseeri.
-- Tiedän, tiedän. No, käsiksi miehet, auttakaapa heitä, -- kääntyi
hän kasakkain puoleen.
Lukashkan kasvot loistivat pelkkää riemua ja näyttivät tavallista
kauniimmilta. Mentyään aliupseerin luota ja pantuaan lakin päähänsä,
hän taas istuutui Oleninin viereen.
Kun ruumis oli kannettu purteen, meni tshetshenin veli rantaan.
Kasakat vaistomaisesti väistyivät sivulle antaakseen tietä hänelle.
Hän työnsi voimakkaasti jalallaan veneen rannasta ja hyppäsi siihen.
Silloin hän ensi kerran, sen huomasi Olenin, nopein katsein vilkaisi
kaikkiin kasakkoihin, ja taas kysyi äkisti jotain toveriltaan. Toveri
vastasi jotain ja osoitti Lukashkaa. Tshetsheni katsahti häneen ja
hitaasti kääntyen pois rupesi katsomaan toista rantaa. Ei viha, vaan
kylmä ylenkatse kuvastui tuossa katseessa. Hän sanoi vielä jotain.
-- Mitä hän sanoi? -- kysyi Olenin liukaskieliseltä tulkilta.
-- Teitä meitä lyö, meitä teitä mukuroi. Kaikki yksi pörölörö, --
sanoi vakoilija nähtävästi viekastellen, naurahti virnistäen valkein
hampain ja hyppäsi purteen.
Vainajan veli istui liikkumatta ja kiinteästi katseli toista rantaa.
Hän niin vihasi ja halveksi, ettei hän edes ollut mistään utelias.
Vakoilija, seisoen purren nenässä ja siirtäen airon milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle, ohjasi taitavasti ja puhui lakkaamatta.
Viistoon halkaisten virran tuli pursi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi,
äänet enää tuskin kuuluivat ja vain näkyi, kuinka he vihdoin laskivat
rantaan, jossa heidän hevosensa olivat. He kantoivat ruumiin sinne.
Vaikka hevonen painon alla rusahti, pantiin ruumis satulan yli
poikittain, noustiin hevosten selkään ja käyden ajettiin nomadikylän
ohitse, josta joukko väkeä tuli katsomaan heitä. Tällä puolen
olevat kasakat olivat erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kaikkialta
kuului naurua ja pilaa. Sotnikka ja stanitsanpäällikkö menivät
vierailulle savihökkeliin. Lukashka iloisin kasvoin, joille hän
koetti huolellisesti antaa arvokkaan ilmeen, istui Oleninin vieressä
kyynärpäät polvia vasten ja vuoli keppiä.
-- Miksi tupakoitte? -- sanoi hän aivan kuin olisi ollut utelias: --
maistuuko hyvältä?
Hän sanoi sen nähtävästi ainoastaan siitä syystä, että oli huomannut,
kuinka Oleninin oli nolo olla kun oli niin yksin kasakkain parissa.
-- Olen tottunut siihen, -- vastasi Olenin; -- entä sitten?
-- Hm... Jospa meikäläinen rupeaisi polttamaan -- paha perisi!
Tuollahan vuoret eivät ole kaukana, -- sanoi Lukashka osoittaen
rotkoa, -- vaan sinnepä ei pääse!... Mitenkäs te menette yksin
kotiin, pimeä on? Tulen saattamaan, jos haluatte, -- sanoi Lukashka:
-- pyytäkää lupa aliupseerilta.
"Miten uljas poika!" ajatteli Olenin, katsellen kasakan iloisia
kasvoja. Hän muisti Marjankaa ja suutelon, jonka oli salaa
kuullut portin takaa, ja hänen tuli sääli Lukashkaa, sääli hänen
sivistymättömyyttään. "Mikä typeryys ja sotku, -- ajatteli hän: --
ihminen on tappanut toisen -- ja on onnellinen, tyytyväinen, kuin
olisi tehnyt mitä kauneimman teon. Eikö tosiaankaan mikään sano
hänelle, ettei siinä ole syytä suureen iloon, -- ettei onni ole
tappamisessa, vaan uhrautumisessa?"
-- Ei ole sinun nyt hyvä joutua hänen kynsiinsä, veli, -- sanoi yksi
kasakoista, joka oli ollut saattamassa purrelle, kääntyen Lukashkaan:
-- kuulitko, miten kyseli sinua?
Lukashka nosti päätään.
-- Niin ristipoika? -- kysyi Lukashka, tarkoittaen sillä sanalla
tshetsheniä.
-- Ristipoika ei nouse vaan punatukkainen, ristiveli.
-- Kiittäköön Jumalaa, että itse pääsi eheänä, -- sanoi Lukashka
nauraen.
-- Mistä sinä olet iloissasi? -- kysyi Olenin Lukashkalta. -- Jospa
sinun veljesi olisi tapettu, olisitkohan sinä iloinen?
Kasakan silmät nauroivat kun ne katselivat Oleninia. Hän näytti
ymmärtäneen kaiken, mitä tämä tahtoi sanoa hänelle, mutta oli
semmoisten mietelmien yläpuolella.
-- Entä sitten? Käyhän niinkin. Eikö sitten meidän miehiä tapeta?