XX.

Seuraavana päivänä ei ukko ollut mukana ja Olenin meni yksin

sille paikalle, missä oli ukon kanssa säikäyttänyt hirven.

Jottei tarvitsisi kiertää portin kautta, hän kiipesi kuten

kaikki muutkin stanitsassa tekivät, piikkiaidan yli. Eikä hän

ollut vielä ehtinyt irroittaa piikkejä, jotka olivat takertuneet

hänen tsherkessitakkiinsa, kun hänen koiransa, joka juoksi

edellä, säikäytti lentoon kaksi fasania. Tuskin hän oli päässyt

orjantappurametsään, kun rupesi fasaneja joka askeleella lähtemään

lentoon. (Ukko ei ollut näyttänyt hänelle eilen tätä paikkaa

säästääkseen sen metsästykseen pyydyksellä). Olenin ampui fasaneja

viisi kappaletta kahdellatoista laukauksella ja ryömiessään

orjantappuroista niitä ottamaan uupui niin, että hiki virtanaan valui

hänestä. Hän huusi koiran luokseen, laski hanat, pani pois luodit ja

haulit ja huiskien sääskiä tsherkessitakkinsa hihalla, hiljalleen

läksi kulkemaan eiliselle paikalle. Mutta oli mahdoton hillitä

koiraa, joka aivan tien vierestä löysi jälkiä, ja hän ampui vielä

pari fasania ja niiden vuoksi viipyen hän vasta puolen päivän aikaan

alkoi tulla eiliselle paikalle.

Päivä oli aivan kirkas, tyyni, kuuma. Aamun tuoreus oli metsästäkin

nuutunut ja hyttyslaumat tarttuivat suorastaan liimana kasvoihin,

selkään ja käsiin. Koira oli muuttunut mustasta tummanharmaaksi;

sen selkä oli kokonaan sääskien peitossa. Tsherkessitakki, jonka

läpi ne työnsivät pistimensä, tuli samanlaiseksi. Olenin oli valmis

juoksemaan sääskiä pakoon; hänestä tuntui jo, ettei kesällä voikkaan

asua stanitsassa. Hän läksi jo kotiinsa päin kulkemaan, mutta muisti

sitten, että elettävä on ihmisten näinkin, päätti kestää ja alkoi

antaa niiden rauhassa purra itseään. Ja merkillistä, keskipäiväksi

tämä tunne tuli hänestä jo mieluisaksikin. Tuntuipa hänestä, että

jollei olisi tätä joka puolelta ympäröivää hyttyskehää, tätä

hyttystahdasta, joka käden alla siveltyi hikisille kasvoille, ja

tätä rauhatonta kutkutusta yli koko ruumiin, niin tämä metsä hänen

silmissään menettäisi luonteensa ja sulonsa. Nuo hyönteisparvet

niin sopivat tähän villiin, miltei pilalle saakka rikkaaseen

kasvullisuuteen, metsän täydeltä vilisevien nisäkkäiden ja lintujen

loppumattomuuteen, tuohon tumman metsän vehreyteen, lemuavaan,

kuumaan ilmaan, noihin sameavesisiin ojiin, joita kaikkialle imeytyi

Terekistä ja jotka lirisivät jossain riippuvain lehtien alla,

että hänelle kävi mieluisaksi juuri se, mikä ennen oli tuntunut

kauhealta ja sietämättömältä. Kierrettyään sen paikan, jossa oli

eilen tavannut otuksen, ja löytämättä mitään teki hänen mielensä

levähtää. Aurinko paistoi kohtisuoraan metsän päältä ja sen säteet

sattuivat aina suoraan hänen selkäänsä ja päähänsä, kun hän poikkesi

aholle tai tielle. Seitsemän raskasta fasania painoi kipeästi hänen

vyötäreitään. Hän etsi eiliset hirven jälet, tunkihe tiheikköön

pensaan alle samaan paikkaan missä hirvi eilen oli maannut ja

heittäytyi sen makuusijalle. Hän tarkasti ympärillään olevaa tummaa

metsän vihannuutta, tarkasti hikistä paikkaa, eilistä lantaa, hirven

polvien merkkiä, mustamultaista turvetta, jonka hirvi oli nyhtäissyt

irti, ja eilisiä jälkiään. Hänen oli viileä ja mukava olla; hän ei

ajatellut mitään eikä halunnut mitään. Ja yhtäkkiä häneen tuli ilman

aihetta niin omituinen onnen ja kaiken rakastamisen tunne, että hän

vanhaan lapsuudentapaansa rupesi tekemään ristinmerkkiä ja kiittämään

jotakuta. Hän havaitsi yhtäkkiä erityisen selvästi, että nyt minä,

Dmitrij Olenin, kaikista muista eroava olento, makaan tässä yksin,

Herra ties missä, sillä sijalla jolla hirvi on ollut, -- vanha

hirvi, kaunis, joka kenties ei ole koskaan nähnyt ihmistä, -- ja

sellaisessa paikassa, jossa ei koskaan kukaan ihminen ole istunut

ajatellen tätä samaa. Istun ja ympärilläni on nuoria ja vanhoja puita

ja yhden niistä kietovat syliinsä villin viiniköynnöksen lehvät;

ympärilläni teuhaavat fasanit, ajaen toisiaan takaa, tuntien kenties

surmattujen veljiensä hajun. Hän tunnusteli kädellään fasaneja,

tarkasteli niitä ja pyyhki lämpimään vereen tahrautuneen kätensä

tsherkessitakkiinsa. "Kenties shakalit vainuavat ja tyytymättömin

naamoin pötkivät pois täältä päin; minun ympärilläni lentäen

oksien välitse, jotka niistä näyttävät suurilta saarilta, surisee

hyttysiä: yksi, kaksi, kolme, neljä, sata, tuhat, miljona hyttystä

-- ja ne kaikki jotain ja jostain syystä surisevat ympärilläni

ja jokainen niistä on samallainen kaikista muista eroava Dmitrij

Olenin, kuin minä itsekin." Hänen mielessään kuvastui selvästi, mitä

sääsket ajattelivat ja surisivat. "Tänne, tänne, ystävät! Tässä

on ketä voi syödä", surisevat ne ja käyvät häneen liimana kiinni.

Ja hänelle selvisi, ettei hän ole mikään venäläinen aatelismies,

Moskovan yhdistyksen jäsen, sen ja sen ystävä ja sukulainen, vaan

yksinkertaisesti samanlainen sääski, tai samanlainen fasani, tai

hirvi, kuin nekin, jotka nyt ovat hänen ympärillään. "Samoin kuin ne,

kuin Jeroshka-setä, elän, kuolen. Ja totta on, mitä hän puhuu: ruoho

vain kasvaa päällesi."

"Entä sitten, jos kasvaa ruoho? -- ajatteli hän yhä. -- Täytyy

kuitenkin elää, täytyy olla onnellinen, sillä minä haluan vain

yhtä -- onnea. Sama mikä lienenkin: samanlainen eläin, kuin kaikki

muutkin, joiden yli ruoho kasvaa, ja siinä kaikki, taikka kehys,

johon on sovitettu osa ainoasta jumaluudesta, -- joka tapauksessa on

elettävä niin hyvin kuin suinkin. Kuinka sitten tulee elää tullakseen

onnelliseksi, ja miksi minä en ole ennen ollut onnellinen?" Ja hän

alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja hänen tuli inho itseään. Hän

huomasi itsensä niin vaativaiseksi egoistiksi, vaikka oikeastaan

häneltä ei itseltään puuttunut mitään. Ja yhä hän katseli ympärilleen

lehtivihantaa, jonka lävitse valo pilkisti, laskevaa aurinkoa ja

kirkasta taivasta -- ja tunsi yhä itsensä yhtä onnelliseksi kuin

ennenkin. "Mistä olen onnellinen, ja mitä varten olen tähän saakka

elänyt? -- ajatteli hän. -- Miten olen ollut vaativainen itseäni

kohtaan, miten paljon suunnitellut, enkä ole itselleni tehnyt

muuta kuin häpeätä ja surua! Ja nyt en onneen tarvitse mitään!"

Ja yhtäkkiä hänelle ikäänkuin avautui uusi maailma. "Mikä on

onni, -- sanoi hän itselleen: -- onni on siinä, että elää toisten

hyväksi. Ja se on selvä. Ihmiseen on pantu onnen tarve, -- siis on

se oikeutettu. Tyydyttämällä sitä itsekkäästi, se on, hakemalla

itselleen rikkauksia, mainetta, elämän mukavuutta, rakkautta, voivat

asianhaarat muodostua sellaisiksi, että onkin mahdoton tyydyttää

noita haluja. Siis nämä halut ovat laittomia, vaan onnen tarve

ei ole laiton. Mitä haluja voidaan aina tyydyttää ulkonaisista

edellytyksistä huolimatta, mitä? -- Rakkautta, uhrautuvaisuutta!" Hän

niin riemastui ja innostui tämän löydettyään, tämän, kuten hänestä

näytti, uuden totuuden, että hyppäsi pystyyn ja kärsimättömästi

alkoi etsiä kenen hyväksi heti paikalla voisi uhrautua, kenelle

tehdä hyvää, ketä rakastaa. "Emmehän itsellemme tarvitse mitään,

-- hän ajatteli yhä, -- miksi emme eläisi toisten hyväksi?" Hän

otti pyssyn ja aikoen heti paikalla palata kotiinsa, pohtiakseen

lopullisesti kaikkea tätä ja löytääkseen tilaisuuden tehdä hyvää,

tuli pois vesakosta. Päästyään aholle hän katsahti ympärilleen:

aurinkoa ei enää näkynyt puiden latvain takaa; ilma viileni ja seutu

näytti hänestä aivan tuntemattomalta eikä sen seudun näköiseltä,

joka ympäröi stanitsaa. Kaikki muuttui äkkiä, sekä sää että metsän

luonne: taivas vetäytyi pilviin, tuuli humisi puiden latvoissa,

ympärillä näkyi vain kaislikkoa ja yli-ikäistä ryteikkömetsää. Hän

rupesi huutamaan koiraansa, joka oli juossut hänen luotaan jotain

otusta ajaen ja hänen äänensä kaikui takaisin onttona. Ja yhtäkkiä

hänen tuli kauhean paha olla. Hän alkoi pelätä. Tuli mieleen abrekit,

tapot, joista hänelle oli kerrottu, ja hän odotti: nyt juuri hyökkää

joka pensaasta tshetsheni, ja hänen täytyy puolustaa elämätään ja...

kuolla tai olla raukka. Hän muisteli myös Jumalaa ja tulevaista

elämää -- hän ei ollut tällä tavoin kaukaan aikaan muistellut. Ja

joka puolella oli tuo synkkä, ankara, villi luonto. "Kannattaako

sinun elää itseäsi varten, -- ajatteli hän, -- kun tuossa hetkessä

kuolet ja kuolet tekemättä mitään hyvää ja kenenkään saamatta

kuolematasi tietää?" Hän kulki sitä suuntaa, missä luuli stanitsan

olevan. Metsästystä hän ei enää ajatellut, tunsi tappavaa väsymystä

ja erittäin tutkivasti, melkein kauhun vallassa, katseli jokaista

pensasta ja puuta luullen joka hetki surman tulevan. Kierrettyään

jotensakin kauan, hän saapui ojalle, jossa juoksi hietaista, kylmää

vettä Terekistä ja ollakseen enää eksymättä, päätti kulkea pitkin sen

vartta. Hän kulki tietämättä itse minne oja hänet veisi. Äkkiä hänen

takanaan kaislat risahtivat. Hän vavahti ja tarttui pyssyynsä. Hän

häpesi, -- hengästynyt koira läähättäen syöksyi ojan kylmään veteen

ja rupesi sitä latkimaan.

Hän joi sen kanssa yhdessä ja lähti siihen suuntaan, minne koira

vei, olettaen, että se johtaa hänet stanitsaan. Mutta vaikka koira

oli mukana, tuntui hänestä kaikki ympäröivä vielä synkemmältä. Metsä

pimeni, tuuli yhä voimakkaammin ja voimakkaammin riehui vanhojen,

katkenneiden puiden latvoissa. Joitakin suuria lintuja kierteli

kirkuen näissä puissa olevia pesiä. Kasvullisuus köyhtyi, yhä

useammin tuli vastaan suhajavaa kaislikkoa ja paljaita hiekkaketoja,

eläinten jälkien kirjailemia. Tuulen ulvontaan yhtyi vielä jokin

ikävä, yksitoikkoinen humu. Mieli kävi yleensä synkeäksi. Hän

koetteli takaa kädellään fasaneja, ja yksi oli poissa. Fasani oli

päässyt irti ja pudonnut, ja vain verinen kaula ja pää törröttivät

vyössä. Hänestä oli nyt kauheampaa kuin koskaan. Hän alkoi rukoilla

Jumalaa ja pelkäsi vain sitä, että kuolee tekemättä mitään hyvää

ja kaunista; ja hänen teki niin mieli elää, elää, suorittaakseen

uhrautumisen urotyön.