Lukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi
koirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin
asunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi
tullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo
herännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko
jo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja
täysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.
-- Seivästä! -- alkoi hän huutaa sakealla äänellään. -- Hätä on
käsissä! Tshetshenit ovat täällä!... Ivan! laita herrallesi samovari.
Ja sinä kiireesti ylös! -- huusi ukko. -- Näin sitä meillä, hyvä
ystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas,
vettä on hakemassa, ja sinä nukut.
Olenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi
ja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.
-- Pian, pian!... Vanjusha! -- huusi hän.
-- Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä
nukut? Ljam! Mihinkä? -- huusi hän koiralleen.
-- Onko pyssy valmis, hä? -- huusi ukko ihankuin kokonainen
väkijoukko olisi ollut tuvassa.
-- No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy
latinkiin! -- sanoi Olenin.
-- Sakko! -- huusi ukko.
-- Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) -- sanoi Vanjusha naureskellen.
-- Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! --
huusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.
-- Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, -- sanoi Olenin leikkiä
laskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.
-- Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: -- vastasi Jeroshka: -- vaan
toisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on
sakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.
-- Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, -- sanoi
Olenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: -- sitä ei petetä.
-- Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas,
tuolla tulee isäntäkin luoksesi, -- sanoi Jeroshka, joka oli katsonut
ikkunasta. -- Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut,
että huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!
Ja Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.
-- Larzhan (rahaa), -- hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten
herralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki
itse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä,
kiillotetut kengät jalassa, -- mikä on harvinaista kasakoilla, --
kasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti
onnellista pyhäpäivää.
Vänrikki Ilja Vasiljevitsh oli _sivistynyt_ kasakka, Venäjällä
oleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin _kunnon
mies_. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden,
itsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta,
jolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama
Jeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan,
käsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.
-- Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! -- sanoi Jeroshka nousten ja, kuten
Oleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.
-- Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? -- vastasi vänrikki,
huolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.
Vänrikki oli noin neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli harmaa,
kiilanmuotoinen parta, hän oli kuiva, laiha ja kaunis, vielä sangen
tuores neljäänkymmeneen vuoteensa katsoen. Tullessaan Oleninin luo
hän nähtävästi pelkäsi, että häntä luultaisiin tavalliseksi kasakaksi
ja tahtoi siksi heti näyttää arvonsa hänelle.
-- Tässä on meidän _egyptiläinen Nimbrodimme_, -- sanoi hän, itseensä
tyytyväisesti hymyillen, kääntyi Oleniniin ja osoitti ukkoa. --
_Metsämies herran edessä_. Joka suhteessa ensimäinen mies. Olette jo
suvainneet tutustua?
Jeroshka-setä katseli jalkojaan, joihin oli vedetty märät virsut,
heilutti miettiväisenä päätään, ikäänkuin olisi ihmetellyt vänrikin
kekseliäisyyttä ja oppia ja toisti itsekseen: _eptiläinen Nimbrot!_
Kaikkea se!
-- Niin, kas, me aiomme lähteä metsälle, -- sanoi Olenin.
-- Aivan niin, -- huomautti vänrikki: -- mutta minulla on teille
pieni asia.
-- Mitä haluatte?
-- Koska te olette kunnioitettava mies, -- alkoi vänrikki, -- ja
koska minä voin ymmärtää itseni, että meillä myös on upseerin arvo,
ja sen vuoksi voimme aina vähitellen sovitella, kuten kaikkikin
kunnon ihmiset... (hän pysähtyi ja hymyillen katsahti ukkoon ja
Oleniniin). Mutta jos teillä olisi toivomus, minun suostumuksellani,
katsoen, että vaimo on tyhmä nainen meidän säädyssämme, ei ole
osannut nykyään täydellisesti tulla tajuisuuteen teidän sanoistanne
eilen. Siitä syystä asuntoni rykmentin adjutantille saatetaan
suorittaa, talli poislukien, kuudesta ruplasta, mutta ilmaiseksi
minä aina, kunniallisena ihmisenä, luovutan itseltäni. Ja koska te
haluatte, niin minä ollen itse upseerisäätyä, saatan kaikessa sopia
teidän kanssanne personallisesti ja, seudun asukkaana, ei niinkuin
noudattaen meidän tapojamme, vaan kaikessa voin ottaa huomioon
olosuhteet...
-- Komeasti puhuu! -- mörähti ukko.
Vänrikki puhui vielä kauan samaan tapaan. Kaikesta tästä Olenin,
tosin ei ilman vaivaa, saattoi käsittää vänrikin haluavan asunnosta
kuukaudelta kuutta ruplaa hopeassa. Hän mielellään suostui ja tarjosi
vieraalleen lasin teetä. Vänrikki kieltäytyi.
-- Meidän tyhmän katsannon mukaisesti, -- sanoi hän, -- me pidämme
ikäänkuin syntinä käyttää maallisten[16] lasia. Vaikkakin sen,
sivistykseeni katsoen, saattaisin käsittää, mutta minun vaimoni
inhimillisen heikkouden vuoksi...
-- Kuinka, tahdotteko teetä?
-- Jos sallitte, minä tuon oman lasini, _erinäisen_, -- vastasi
vänrikki ja meni rappusille. -- Anna lasi! -- huusi hän.
Muutaman minutin perästä ovi avautui ja päivettynyt nuori käsi,
vaaleanpunaisen hihan alla, ojensi ovesta lasin. Vänrikki meni
ottamaan lasia ja kuiskasi jotain tyttärelleen. Olenin kaatoi teetä
vänrikille _erinäiseen_, Jeroshkalle _maalliseen_ lasiin.
-- Mutta en halua olla teille esteenä, -- sanoi vänrikki polttaen
teellä suunsa ja tyhjentäen lasinsa. -- Minulla, totta sanoakseni, on
myös kova halu kalastamaan ja olen täällä vain käymältä, ikäänkuin
virkalomalla. Myöskin olen halukas koettamaan onnea, eikö sattuisi
osalleni _Terekin antimia_. On toivomukseni, että te käytte minunkin
luonani joskus juomassa _kotoista_, meidän stanitsatapamme mukaan, --
lisäsi hän.
Vänrikki sanoi jäähyväiset, puristi Oleninin kättä ja läksi.
Sill'aikaa kun Olenin varustautui lähtöön hän kuuli vänrikin käskevän
ja selittävän äänen antavan määräyksiä kotoväelle. Ja muutaman
minutin kuluttua Olenin näki vänrikin, housut polviin saakka
käärittyinä ja repaleinen beshmetti päällään, verkko selässä kulkevan
ikkunan ohi.
-- Hunsvotti! -- sanoi Jeroshka-setä lopettaen teetään maallisesta
lasista. -- Ihanko sitten aiot maksaa kuusi ruplaa? Onko mokomaa
kuultu? Parhaimman majan stanitsassa saat kahdella ruplalla. Senkin
ryökäle! Ja minä annan tupani kolmesta ruplasta.
-- Ei, tähän minä nyt jään, -- sanoi Olenin.
-- Kuusi ruplaa!... Jopa sitten ovat rahat joutilaita. Ohhoi! --
vastasi ukko. -- Anna tshihiriä, Ivan!
Olenin söi hiukan ja joi viinaa matkan varalta ja läksi ukon kanssa
kadulle kahdeksan tienoissa aamulla.
Portissa tuli heitä vastaan kaksipyöräiset kärryt. Marjana, päässä
valkea liina silmiin saakka ja beshmetti paidan päällä, saappaat
jalassa ja pitkät vitsat kädessä, tempoi härkiä sarviin sidotusta
nuorasta.
-- Kultaseni, -- virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.
Marjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin
kauniit silmänsä.
Oleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.
-- No mennään, mennään! -- sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja
tuntien että tyttö katselee häntä.
-- Hei, hei! -- helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen
perästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.
Niin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia
pitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko
ajan haukkui häntä.
-- Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? -- kysyi Olenin.
-- Itara on! En kärsi semmoista, -- vastasi ukko. -- Kuolla
tupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on
rakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs
minkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista
tulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin
kirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle
sitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen
antaa miehelle, niin ei jää ketään.
-- Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, -- sanoi Olenin.
-- Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään
joutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan
muulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen
kasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan,
joka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi;
eipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori.
Mutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat
ja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden
mieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on
ensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin
antavat.
-- Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin
näin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, -- sanoi Olenin.
-- Panet omiasi! -- huusi ukko pysähtyen.
-- Niin totta kuin minä tässä! -- sanoi Olenin.
-- Saamarin tyttö, -- sanoi Jeroshka mietteissään. -- Minkänäköinen
oli kasakka?
-- En nähnyt minkälainen.
-- No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?
-- Niin.
-- Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?
-- Ei, vähän isompi.
-- Se on ollut! -- Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. -- Se se oli,
minun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi
leikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin,
ystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä
kanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui
korkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua.
Tulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän
hänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi
siinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut
minua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa.
Minä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi
lovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään
puuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle,
-- lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. -- Eikä se
ollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!
-- Entäs nyt?
-- Mennään koiran perästä, pistetään fasani puuhun, sitten ampumaan.
-- Liehittelisit sitä Marjankaa?
-- Pidä sinä huoli koirista. Illalla kerron loput, -- sanoi ukko
osoittaen lemmikkiään Ljamia.
He vaikenivat.
Kulettuaan noin sata askelta keskustellen, ukko taas pysähtyi ja
osoitti risua, joka oli tien poikki.
-- Mitä sinä tästä luulet? -- sanoi hän. -- Luuletko, että se on
niinkuin olla pitää? Ei. Tämä keppi on pahasti.
-- Mitenkä pahasti?
Hän naurahti.
-- Et sinä tiedä mitään. Kuuleppas. Kun keppi on noin, niin älä
astu sen yli, vaan joko kierrä tai heitä tieltä näin ja lue rukous:
"Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle", ja sitten mene minne haluat.
Se ei tee mitään. Niin opettivat vanhat minulle ennen.
-- Tuollaista hassutusta! -- sanoi Olenin. -- Kerro sinä ennen
Marjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?
-- Sht... nyt ääneti, -- keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun:
-- kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.
Ja astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata
polkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman
kerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti
suuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että
se jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet
toisiinsa kiinni tien yli.
-- Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! -- sanoi hän hänelle
äkäisesti kuiskaamalla.
Ilmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti
yhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella
maisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla
näytti puulta.