Jeroshkan luota Lukashka poikkesi kotiin. Kun hän palasi, kohosi
kostea, kasteinen usva maasta ja peitti stanitsan. Näkymätön
karja alkoi liikuskella eri suunnilta. Yhä useammin ja terävämmin
ääntelivät kukot. Ilma kävi läpinäkyväksi, ja väki alkoi nousta
levolta. Vasta aivan liki tultuaan Lukashka huomasi usvasta kostean
pihansa aidan, majan kuistin ja avoimen karsinan. Pihalla hän kuuli
sumun keskeltä kirveen jysähdyksiä puuhun. Lukashka astui majaan.
Hänen äitinsä oli jo noussut, seisoi uunin edessä ja heitti uuniin
halkoja. Vuoteessa vielä makasi sisartyttö.
-- No, Lukashka, oletko iloa pitänyt? -- kysyi äiti hiljaan. -- Missä
olit yön?
-- Stanitsassa olin, -- vastahakoisesti vastasi poika, ottaen pyssyn
huotrasta ja tarkastaen sitä.
Äiti heilutti päätään.
Siroitettuaan ruutia pyssyreikään Lukashka otti pienen pussin,
veti esiin muutamia tyhjiä koteloita ja rupesi tekemään latinkeja,
huolellisesti sulloen niitä tikulla, jonka ympäri oli kääritty riepu.
Vedettyään hampaillaan ulos täytettyjä koteloita ja tarkastettuaan
niitä, hän laski ne pussiin.
-- Niin tuota, äiti, puhuin, että korjaisitte kontit: onko korjattu?
-- sanoi hän.
-- Mitenkäs muuten, mykkä korjaili eilen. Vai onko jo asemalle lähtö?
En minä ole vielä kerinnyt sinua nähdäkään.
-- Laitan vaan itseni kuntoon ja sitten on lähdettävä, -- vastasi
Lukashka, kooten ruutinsa. -- Entä missä mykkä on? Ulkonako?
-- Varmaankin hakkaa puita. Koko ajan on sinua surrut. En saa nähdä,
sanoo, häntä enää ollenkaan. Noin hän kädellään viittaa kasvoihinsa,
napsauttaa sormiaan, ja painaa kädet rinnalleen, -- ikävä muka. --
Menenkö hakemaan? Abrekin ymmärsi kokonaan.
-- Mene, -- sanoi Lukashka. -- Ja minulla oli siellä rasvaa, tuo
tänne. On miekka voideltava.
Eukko meni ulos ja muutaman minutin kuluttua narisevia portaita
astui majaan Lukashkan mykkä sisar. Hän oli kuusi vuotta vanhempi
veljeään ja olisi ollut äärettömästi hänen näköisensä, jollei hänellä
olisi kasvoissa ollut kaikille kuuromykille yhteistä tylsyyttä ja
raa'an muuttuvaista ilmettä. Hänen pukunaan oli karkea paita, johon
oli tilkkuja ommeltu; jalat olivat paljaat ja liassa; päässä oli
vanha sininen liina. Kaula, kädet ja kasvot olivat suoniset kuten
talonpoikaismiehellä; sekä puvusta että kaikesta näkyi, että hän
oli aina raskaassa miesväentyössä. Hän toi sisään halkokannoksen
ja heitti sen uunin viereen. Sitten hän meni veljensä luo ja
hymyili iloisesti, jolloin hänen kasvonsa kokonaan menivät ryppyyn,
kosketti hänen olkapäätään ja rupesi käsillään, kasvoillaan ja koko
ruumiillaan tekemään Lukashkalle kiireesti merkkejä.
-- Hyvä, hyvä, kunnon Stepka! -- vastasi veli nyökäyttäen päätään. --
Kaikki olet varustanut ja paikannut kuin mestari! Tuossa on sinulle
siitä! -- hän otti taskustaan kaksi prenikkaa ja antoi tytölle.
Tytön kasvot tulivat punaisiksi ja hän alkoi hurjasti mumista ilosta.
Otettuaan prenikat hän rupesi vielä nopeammin tekemään merkkejä,
usein osoittaen yhtä suuntaa ja vieden paksua sormeaan kulmakarvoja
ja kasvoja pitkin. Lukashka ymmärsi ja nyökäytteli päätään hiukan
hymyillen. Tyttö puhui, että veli antaisi tytöille makeisia, kertoi,
että tytöt pitävät hänestä ja että eräs Marjanka-tyttö on paras
kaikista -- ja hän rakastaa Lukashkaa. Marjankaa tyttö ilmaisi
viittaamalla hänen kotiinsa päin, näyttämällä silmänluomiaan,
kasvojaan, mauskauttamalla suutaan ja heilutellen päätään.
"Rakastaa!" ilmaisi hän painaen kädellä rintaansa, suutelemalla
kättään ja ikäänkuin syleillen jotakin. Äiti palasi majaan ja
saatuansa tietää mistä mykkä puhui hymyili ja heilutti päätään. Mykkä
näytti hänelle prenikoita ja taas mumisi ilosta.
-- Minä sanoin äskettäin Ulitalle, että lähetän kosimaan, -- sanoi
äiti: -- otti sanani hyvästi vastaan.
Lukashka äänetönnä katsahti äitiinsä.
-- Kuulkaapas, äiti, viiniä pitäisi viedä myytäväksi, -- hevonen on
saatava.
-- Myyn, kun aika tulee, tynnörejä hankin, -- sanoi äiti, joka
nähtävästi ei olisi suonut pojan sekaantuvan talousasioihin. --
Kun lähdet, -- sanoi eukko pojalleen, -- niin ota eteisestä pussi.
Olen saanut ihmisiltä lainaksi että olet varustettuna asemalla. Vai
panenko laukkuun?
-- Hyvä, -- vastasi Lukashka. -- Ja jos joen takaa Girei-kaani tulee,
lähetä hänet asemalle, eivät kuitenkaan anna minulle pitkää lomaa. On
asiata hänelle.
Hän teki lähtöä.
-- Lähetän, Lukashka, lähetän. Jamkan luonako te koko ajan rymysitte,
varmaankin? -- sanoi eukko. -- Minäpä yöllä nousin karjaa katsomaan,
kuuntelin, ihan kuin sinun äänelläsi olisi lauluja vedelty.
Lukashka ei vastannut, meni eteiseen, heitti repun olalle, työnsi
mekon liepeet housujen alle, otti pyssyn ja pysähtyi kynnykselle.
-- Hyvästi, äiti! -- sanoi hän äidilleen, sulkien portin jälestään.
-- Lähetäppä tynnöri Nazarkan mukana, -- lupasin pojille; hän
poikkeaa tänne.
-- Kristus sinua siunatkoon, Lukashka, Jumalan haltuun! Lähetän,
uudesta tynnöristä saatte, -- vastasi eukko, mennen aidan luo. --
Mutta kuuleppas mitä sanon, -- lisäsi hän kumartuen aidan yli.
Kasakka pysähtyi.
-- Olet pitänyt täällä iloa, -- no, se on oikein! -- eikö nuorena
pitäisi huvitella? No niin, Jumala on onnenkin antanut. Se on hyvä.
Mutta siellä sinä katso, poikaseni, ettei... Ennen kaikkea ole
päällikön mieliksi, -- muuten ei! Minä myön viiniä, hankin rahoja
hevosen ostoon ja puhun tytön valmiiksi.
-- Hyvä, hyvä! -- vastasi poika rypistäen kulmiaan.
Mykkä huudahti kääntääkseen itseensä Lukashkan huomion. Osoitti päätä
ja kättä, joka merkitsi lyhyeksi leikattua tukkaa, tshetsheniä.
Sitten rypistäen silmäkulmiaan antoi kasvoillensa ilmeen kuin olisi
tähdännyt pyssyllä, kirkaisi ja alkoi nopeasti laulaa päätään
heiluttaen. Hän puhui, että Lukashka vielä ampuisi tshetshenin.
Lukashka ymmärsi, naurahti ja nopein, kevein askelin, pitäen pyssyä
selässä viitan alla, katosi sakeaan sumuun.
Kun eukko oli ääneti seisonut portilla, palasi hän tupaan ja heti
paikalla ryhtyi työhön.