Jeroshka-setä oli yksinäinen, varaväkeen kuuluva kasakka; hänen
vaimonsa, joka noin kaksikymmentä vuotta sitten oli antanut kastaa
itsensä oikeauskoisuuteen, oli karannut hänen luotaan ja mennyt
naimisiin venäläisen vääpelin kanssa; lapsia hänellä ei ollut. Hän
ei ollut kerskaillut kertoessaan itsestään, että oli muinoin ollut
uljain poika koko stanitsassa. Hänet tunsi rykmentissä jokainen hänen
entisen uljuutensa vuoksi. Ei ainoastaan tshetshenien ja venäläisten
tappaminen ollut hänen sielullaan. Hän oli tehnyt vuorille matkoja ja
varastanut venäläisiltä ja kaksi kertaa istunut vankilassa. Suurin
osa hänen elämästään oli kulunut metsästyksellä ja metsässä, missä
hän vuorokauden eli yhdellä leipäpalalla eikä juonut mitään muuta
kuin vettä. Sen sijaan hän stanitsassa hurjaili aamusta iltaan.
Palattuaan Oleninin luota hän nukkui pariksi tunniksi ja herättyään
jo ennen auringon nousua loikoi sängyssään ja arvosteli miestä, jonka
oli eilen tullut tuntemaan. Oleninin _yksinkertaisuus_ miellytti
häntä suuresti (yksinkertaisuus siinä merkityksessä, ettei häneltä
oltu viiniä säästetty). Myös Olenin itse oli hänen mieleensä.
Hän ihmetteli, miksi kaikki venäläiset ovat _yksinkertaisia_ ja
rikkaita ja miksi he eivät mitään tiedä, ja ovat kaikki oppineita.
Hän mietti itsekseen sekä näitä kysymyksiä että mitä voisi saada
Oleninilta itselleen. Jeroshka-sedän maja oli jokseenkin iso eikä
mikään vanha, mutta saattoi huomata, että siitä puuttui kokonaan
vaimoväki. Vastoin kasakkain tavallista huolenpitoa puhtaudesta
oli kamari aivan lian ja mitä suurimman epäjärjestyksen vallassa.
Pöydälle oli heitetty verinen takki, munapiirakkaan puolikas ja sen
viereen kynitty ja paloiteltu naakka, haukan ruuaksi. Penkeillä
räkyilivät hajallaan virsut, pyssy, tikari, märät vaatteet ja
rievut. Nurkassa, sammion likaisessa, löyhkävässä vedessä olivat
toiset virsut liossa; nurkassa oli myös pyssy ja fasanien viekotin.
Lattialle oli heitetty verkko, muutamia tapettuja fasaneja, ja pöydän
luona likaisella lattialla kävellä tapsutteli jalastaan sidottu
kananpoika. Lämmittämättömässä uunissa oli malja, joka oli täynnä
jotain maitonestettä. Uunilla vinkui mehiläishaukka, joka koetti
irtautua nuorasta ja vaalennut tavallinen haukka istui tyynesti uunin
laidalla katsoen kananpoikaan vinosti ja väliin taivuttaen päätään
oikealta vasempaan. Jeroshka-setä itse makasi selällään lyhyellä
vuoteella, joka oli tehty seinän ja uunin väliin, vain paita päällä
ja vankat jalat uunille pistettyinä, repi paksulla sormellaan rupea
käsistään, joita haukka oli kynsinyt, kun hän oli sitä kulettanut
ulos ilman käsineitä. Koko huoneessa ja etenkin itsensä ukon luona
oli ilma täynnä sitä voimakasta, ei-epämieluista hajujen sekoitusta,
joka seurasi ukkoa.
-- _Ujde-ma_, setä? (s.o. oletko kotona, setä?) -- kuuli hän
ikkunasta terävän äänen, jonka hän heti tunsi Lukashka-naapurin
ääneksi.
-- _Ujde, ujde ujde!_... Kotona, tule sisään! -- huusi ukko. --
Naapuri Marka, Luka Marka, mitä varten olet tullut sedän luo? Vai
vartioonko?
Haukka pyrähti pystyyn isännän huudosta ja räpytteli siipiään,
tempoen rihmaansa.
Ukko piti Lukashkasta ja vain hän teki poikkeuksen ukon ylenkatseesta
koko nuorta kasakkapolvea kohtaan. Sitä paitsi Lukashka ja hänen
äitinsä naapureina usein antoivat ukolle viiniä, kaimakkia (paksua
keitettyä kermaa) ynnä muita taloustuotteita, joita Jeroshkalla ei
ollut. Jeroshka-setä, joka oli koko elämänsä ollut syttyvä luonne,
selitti aina käytännöllisesti vaikuttimensa. "Mitäs siinä, ovat
varakkaita ihmisiä, -- puhui hän itselleen. -- Minä annan heille
tuoresta sianlihaa, tai kanan, eivätkä hekään unohda setää: kun
sattuu niin tuovat piirakasta, pannukakkua".
-- Terve, Marka! Oikein tehty, -- huusi ukko iloisesti ja ketterästi
heittäen paljaat jalkansa vuoteelta, nousi pystyyn, astui pari
askelta narisevalla lattialla, katsahti ulospäin kääntyneitä
jalkojaan ja yhtäkkiä näyttivät hänestä jalat hullunkurisilta: hän
naurahti, polkaisi kerran paljaalla kantapäällään, sitten toisen
kerran ja teki hyökkäysliikkeen. -- Eikös se ole somaa? -- kysyi hän,
pienet silmät loistavina. Lukashka naurahti hiukan. -- Vartioonko on
matka? kysyi ukko.
-- Toin sinulle tshihiriä, setä, niinkuin vartiossa lupasin.
-- Kristus sinua siunatkoon, -- virkkoi ukko, nosti ylös lattialla
retkottavat arkihousut ja mekon, puki ne päälleen, kiristi remmillä,
valoi maljasta vettä käsilleen, kuivasi ne vanhoihin housuihinsa,
kamman kappaleella suki partaansa ja jäi Lukashkan eteen seisomaan.
-- Valmis! -- sanoi hän.
Lukashka otti pikarin, pyyhki, kaatoi siihen viiniä, istuutui
penkille ja tarjosi ukolle.
-- Terveydeksesi! Kunnia Isälle ja Pojalle! -- sanoi ukko, ottaen
juhlallisesti vastaan viinin. -- Tapahtukoon sinulle kaikki mitä
haluat ja tulkoon sinusta semmoinen mies, joka vielä töillään
ristinkin ottaa.
Rukousta lukien Lukashkakin joi viiniä ja pani sen sitten pöydälle.
Ukko nousi, haki kuivaa kalaa, vei kynnykselle, hakkasi sitä kepillä
pehmeämmäksi, pani sen karkeilla käsillään ainoalle siniselle
lautaselleen ja toi pöytään.
-- Minulla on kaikkea, särvintäkin on, Jumalan kiitos! -- sanoi hän
ylpeästi... No, miten Mosev? -- kysyi ukko.
Lukashka kertoi miten aliupseeri oli ottanut hänen pyssynsä, ja
saattoi huomata, että hän halusi kuulla ukon mieltä asiasta.
-- Pyssystä älä yhtään välitä, -- sanoi ukko: -- ilman pyssyn
antamista ei palkintokaan tule.
-- Mitä vielä, setä, sanovat: vai palkinto alaikäiselle! Ja pyssy oli
mainio, krimiläinen, kahdeksankymmentä ruplaa maksaa.
-- Heitä hiiteen! Niin ikään minä riitelin päällikön kanssa: pyysi
minulta hevosta. Anna hevonen, sanoi, niin vänrikin teen sinusta.
Minä en antanut ja niinpä en sitten päässytkään.
-- Entäs, setä, kun pitää hevonen ostaa ja sanotaan, ettei joen takaa
saa ilman viittäkymmentä ruplaa.
-- Huihai! me emme surreet, -- sanoi ukko: -- kun Jeroshka-setä oli
sinun ijässäsi, hän jo nogajilaisilta hevoslaumoja varasteli ja
Terekin toiselle puolelle ajoi. Ennen aikaan annettiin hyvä hevonen
viinatuopista tai päällysvaipasta.
-- Miksi niin vähästä annoitte? -- sanoi Lukashka.
-- Hölmö, hölmö, Marka! -- sanoi ukko ylenkatseellisesti. -- Mitäs
muuta: siksihän varastetaan, ettei tarvitse saita olla. Mutta te ette
luultavasti ole oikein nähneetkään kuinka hevosia ajetaan? Miksi et
sinä puhu?
-- Ei maksa puhua, setä! -- sanoi Lukashka. -- Me emme näy olevan
niitä miehiä.
-- Hölmö, hölmö, Marka!... Vai ei niitä miehiä! -- vastasi ukko
härnäten nuorta kasakkaa. -- Toisellainen minä olin kasakka sinun
ijässäsi.
-- Entä sitten? -- kysyi Lukashka.
Ukko halveksivasti heilutti päätään.
-- Jeroshka-setä oli suora mies, ei mitään surrut. Siksi koko
Tshetshnia oli paljaita minun kaveriani. Tulee luokseni kaveri, minä
viinalla juotan humalaan, pidän hyvänä kaikin tavoin, panen viereeni
nukkumaan; taas kun hänen luokseen menen niin lahjan, peshkeshin,
vien. Niin ne miehet tekevät, toista se oli kuin nyt: ei näillä
ole lapsilla muuta lystiä kuin että siemeniä nakertavat ja kuoren
sylkäisevät! -- lopetti ukko halveksivasti, näyttäen liikkeillään,
miten nykyiset kasakat nakertavat siemeniä ja sylkevät kuoren.
-- Kyllä tiedän, -- sanoi Lukashka: -- niin se on!
-- Jos tahdot oikea mies olla, niin ole dzhigitti eläkä moukka.
Vaikka kyllä moukkakin hevosen ostetuksi saa, lyö rahat käteen ja
ottaa hevosen.
He olivat vaiti.
-- On sitten yhtä ikävä sekä stanitsassa että vartiossa olla,
setä, eikä ole minne menisi iloa pitämään. Kaikki ovat pelkureita.
Nazar vaikka esimerkiksi. Äskettäin olimme tshetshenien kylässä,
Girei-kaani kutsui Nogajiin hevosia hakemaan, -- ei kukaan lähtenyt;
mitenkä sitä yksin?
-- No entä setä? Luuletko että minä olen näivettynyt? En minä ole!
Anna hevonen, heti paikalla ajan Nogajiin.
-- Mitä tyhjää! -- sanoi Luka. -- Vaan sanoppas miten Girei-kaanin
kanssa on oltava? Se sanoo, että toisin vaan hevosen Terekille asti,
ja sitten vaikka kokonainen hevosparvi saataisi, niin on niille
paikka mihin piilotetaan... Mutta kerittypäinen on sekin, uskoa on
vaikea.
-- Girei-kaaniin voit uskoa, koko hänen sukunsa on hyviä ihmisiä;
hänen isänsä oli uskollinen kaveri. Mutta kuule setää, minä en
sinulle pahaa opeta: anna hänen vannoa vala, silloin siitä on varma;
jos taas hänen kanssaan matkustat, pidä pistoli aina varalla. Etenkin
kun rupeat hevosia jakamaan. Kerran oli minut siinä tappaa eräs
tshetsheni; minä pyysin häneltä kymmentä ruplaa hevosta kohti. Usko
tai älä, mutta ilman pyssyä älä käy levolle.
Lukashka kuunteli tarkkaavaisesti ukkoa.
-- Kuule, setä, olen kuullut, että sinulla on taikaheinä, jolla voi
päästä minne hyvänsä, -- virkkoi hän vaitiolon jälkeen.
-- Taikaheinää ei ole, mutta sinulle sanon, sanon minä sinulle: sinä
olet hyvä poika, et unhota ukkoa... Sanonko?
-- Sano, setä.
-- Kilpikonnan tunnet? Se on koko saakeli, se kilpikonna.
-- Tunnen tietysti.
-- Etsi sen pesä ja puno vitsa-aita ympärille niin ettei se pääse
läpi. Se tulee, tekee kierroksen ympäri ja heti takaisin, -- löytää
taikaheinän, tuo sen mukanaan ja särkee vitsaraidan. Silloin
sinä kiirehdi toisena aamuna katsomaan: mistä on rikki, siinä on
taikaheinä. Ota ja vie minne haluat. Eikä ole tielläsi lukot eikä
salvat.
-- Oletko sitten koettanut, setä?
-- Koettanut en ole, mutta ovat hyvät ihmiset kertoneet. Minulla on
vaan sen verran loitsuja ollut, että luen "terve sulle", kun istun
hevosen selkään. Eikä kukaan ole tappanut.
-- Mikä "terve sulle" se on, setä?
-- Sinä et tiedä? Hoh, sitä kansaa! Siksipä kysykkin sedältä. No,
kuuntele, sanele minun perästäni:
Terve sulle Sioni.
Täss' on ruhtinaasi.
Me istumme hevosen selkään.
Sefania parkusuu,
Sakarias hirsipuu,
Isä mantrikki,
Ihmis-mihmis-laupeus.
-- Ihmis-mihmis-laupeus, -- toisti ukko. -- Osaatko? No, sano.
Lukashka naurahti.
-- Kuule, setä, niinkö, että sen vuoksi sinua ei ole tapettu? Ihanko?
-- Onpa teistä tullut viisaita! Opi ulkoa kokonaan ja sano sitten. Se
ei ole vahingoksi. No, kun olet "Mantrikin" laulanut, niin on siinä
tarpeeksi, -- ja ukko itse naurahti. -- Mutta älä sinä mene Nogajiin,
Luka, usko minua!
-- Minkä tähden?
-- Ei ole ne ajat, ette te ole niitä miehiä, -- roskakasakoita te
olette! Ja miten paljon venäläisiä ovat tuonne ajaneet! Jopa siinä on
rangaistus! Jätä, kuule. Mihinkä teistä olisi! Mepä Girtshikin kanssa
ennen...
Ja ukko oli ryhtymäisillään loppumattomien juttujensa kertomiseen.
Mutta Lukashka katsahti ikkunaan.
-- On jo aivan valoisa, setä, -- keskeytti hän hänet. -- On aika
lähteä, käy joskus meilläkin.
-- Herra olkoon kanssasi. Minäpä menen armeijalaisen luo, -- lupasin
sen metsälle viedä. Hyvä mies, niin näyttää.