-- Niin, mistä hitosta minä puhuin? -- jatkoi hän muistellen. --
Niin, saat kuulla millainen mies minä olen! Minä olen metsämies. Ei
ole rykmentissä toista metsästäjää minun rinnalleni. Minä löydän
ja näytän sinulle joka eläimen, joka linnun, mikä ja missä --
kaikki tiedän. Koiria on minulla, ja kaksi pyssyä on, on verkkoja,
on maalitaulu, ja haukka, -- kaikki on, Luojan kiitos. Vaan oikea
metsästäjä ei kehu, saat nähdä ne kaikki. Semmoinen mies minä
olen! Kun näen jälen, niin heti sanon mikä otus ja tiedän missä
se makaa, minne menee juomaan ja rypemään. Teen vahtimapaikan
puuhun ja istun yön, vahdin. Mitä minä kotona tekisin. Paljasta
pahaa vaan teen ja juopottelen. Tulee vielä naisia -- lörpötykset,
lärpätykset, poikaviikarit huutavat; satut vielä saamaan häkää
päähäsi. Toista on kun lähdet aamun valjetessa, katsot paikan, survot
allesi kaislat, istut siihen kuin poika ja jäät odottamaan. Tiedät
ihan kaiken mitä metsässä tapahtuu. Katsot taivaalle, tähtöset
kulkevat, tarkastelet niitä ja näet paljonko kello on. Katsahdat
ympärillesi: metsä huojahtaa, odotat -- odotat että nyt rusahtaa,
metsäsika tulee rypemään. Kuuntelet miten nuoret kotkat vinkuvat,
ja kuulostat kukotko vai hanhet stanitsassa ääntelevät. Hanhet, ei
vielä siis puoliyö. Ja kaikki minä tiedän. Ja jos pyssy jossain
kaukana pamahtaa, niin tulee ajatuksia. Mietit: kukahan tuo ampui?
Onkohan kasakka, samallainen kuin minäkin, tavannut otuksen, ja saiko
sattumaan siihen, vai vikuuttiko vain ja nyt se kulkee poloinen
kaislikkoa tuhrien ihan suotta verissään. Se on ilkeätä -- hyi,
ilkeätä! Mitä meni eläintä pilaamaan? Hölmö, hölmö! Taikka mietit:
"jospa lie abrekki ampunut jonkun tyhmän kasakkanulikan!" Päässäsi
pyörii kaikkea tällaista. Niinpä kerran istuin veden vieressä, näin
että kätkyttä toi virta ylhäältä päin. Aivan ehyt oli, reuna vain oli
särkynyt. Olipas silloin pää täynnä ajatuksia. Kenen se on kätkyt?
Varmaankin on, ajattelin, teidän sotamiehiänne pirulaisia tullut
kylään, tshetsheninaisia ovat ryöstäneet, lapsen tappoi piruista
joku: otti jaloista kiinni ja nurkkaa vasten. Eivätkö tee sillä
lailla? Hyi, ei ole sydäntä ihmisillä!... Semmoisia tuli ajatuksia,
sääli tuli. Ajattelin: kätkyen ovat heittäneet ja vaimon ovat ajaneet
pois, talon ovat polttaneet, ja dzhigitti on ottanut pyssyn ja
lähtenyt meidän puolellemme ryöväämään. Istut istumistasi, mietit.
Ja kun kuulet tiheikössä metsäsikalauman ruskavan, niin sinussa
alkaa ihan hyppiä. Siskoseni, tulkaapas lähelle! Tuntevat hajun,
arvelet; istut, et liikahda ja sydän: dun, dun, dun! Heittelee sinua
niin vietävästi. Nyt keväällä samaten tuli aika lauma, mustanaan
oli. "Isälle ja Pojalle..." meinasin jo ampua, -- miten se röhähti
porsailleen! "Hätä, muka, lapsoset: mies väijyy", ja kaikkosivat
kaikki pois läpi pensaiden. Olisi luullut jo vaikka suuhun saavansa.
-- Kuinka sitten sika porsailleen sanoi, että mies väijyy? -- kysyi
Olenin.
-- Mitenkä sinä luulet? Sinä luulet, että elukka on hölmö? Ei, se on
viisaampi kuin ihminen, vähät siitä että sitä siaksi kutsutaan. Se
tietää kaikki. Otetaan vaan vaikka tästä esimerkki: ihminen kulkee
jälkeä pitkin, eikä sitä huomaa, mutta kun sika osuu sinun jälillesi,
heti nuuskii ja menee tiehensä; älypäs sillä on, kun et sinä omaa
hajuasi tunne, vaan se tuntee. On vielä toinenkin kohta: sinä tahdot
sen tappaa, mutta se tahtoo kulkea elävänä metsässä. Sinulla on omat
sääntösi ja sillä on omat sääntönsä. Se on sika, mutta se ei siltä
ole sinua huonompi, -- yhtä hyvä on Jumalan luoma. Hohoi! tyhmä on
ihminen, tyhmä, tyhmä on ihminen! -- toisti ukko useita kertoja ja
laskien päänsä alas vaipui ajatuksiinsa.
Olenin myös vaipui mietteisiinsä, astui alas kuistista ja rupesi
kädet selän takana ääneti kulkemaan pihaa pitkin.
Heräten ajatuksistaan Jeroshka nosti päätään ja alkoi tutkivasti
tarkastella yöperhosia, jotka liehuivat kynttilän lepattelevan liekin
yllä ja koskettelivat sitä.
-- Hölmö, hölmö! -- alkoi hän puhua. -- Minnekkä lennät? Hölmö,
hölmö! -- Hän kohotti ruumistaan ja alkoi paksuilla sormillaan ajaa
pois perhosia. -- Palat, pöllö! Tänne lennä, tilaa on kyllä, --
kehoitteli hän lempeällä äänellä, koettaen paksuilla sormillaan ottaa
sitä sievästi kiinni siivistä laskeakseen sen irti. Itse surmaat
itsesi, mutta minä armahdan sinua.
Hän istui kauan, tarinoiden ja ryypäten lasista. Mutta Olenin kulki
pihalla edestakaisin. Yhtäkkiä kuiskutus portin takaa sai hänet
säpsähtämään. Huomaamattaan pidätti hän hengitystään ja kuuli naisen
naurua, miehen puhetta ja suutelemista. Tahallaan kahisuttaen
jaloillaan ruohoa hän meni pihan toiselle puolelle. Mutta lyhyen ajan
perästä vitsa-aita narahti. Kasakka, jonka yllä oli tsherkessitakki
ja päässä korkea valkeakarvainen kasakkalakki (se oli Luka), kulki
aidan viertä ja pitkä nainen, valkea liina päässä, kulki Oleninin
ohi. Minulla ei ole sinun kanssasi, eikä sinulla minun kanssani
mitään tekemistä, näytti Marjankan varma käynti sanovan. Olenin
seurasi häntä katseellaan isäntäväen majan rapuille asti, näkipä
vielä ikkunasta kuinka tyttö otti liinan päästään ja istuutui
penkille. Ja yhtäkkiä valtasi nuoren miehen sielun yksinäisen ikävän
tunne, epämääräiset halut ja toiveet sekä jonkunmoinen kateus jotakin
kohtaan.
Viimeiset tulet majoissa sammuivat. Viimeiset äänet vaikenivat
stanitsassa. Aidat, valkoiselta paistava karja pihoilla ja
rakennusten katot ja solakat poppelit -- kaikki näytti nukkuvan
tuoresta, rauhallista ja toimellista untaan. Vain sammakkojen kimeät,
keskeymättömät äänet kuuluivat kaukaa kosteikosta tarkkaavaiseen
korvaan. Idässä tähdet harvenivat ja näyttivät katoavan valon
lisääntyessä. Pään päällä ne sirottuivat yhä syvemmälle, yhä
suuremmissa joukoin. Ukko torkkui pää kättä vasten nojaten. Kukko
kiekaisi vastapäätä olevalla pihalla. Mutta Olenin yhä vain kulki ja
kulki miettien jotain. Laulu, johon oli useita yhtynyt, kaikui hänen
korvaansa. Hän meni aidan luo ja alkoi kuunnella. Kasakkain nuoret
äänet vierivät iloisena lauluna ja kaikista muista eroittautui eräs
nuori, terävän voimakas ääni.
-- Tiedätkö kuka siellä laulaa? -- sanoi ukko heräten. --
Lukashka-dzhigitti. Hän on tappanut tshetshenin, siksi hän nyt iloa
pitää. Ja mistä iloitsee?... Hölmö, hölmö!
-- Oletkos sinä tappanut ihmisiä? -- kysyi Olenin.
Ukko kohottautui äkisti molempien kyynärpäidensä varaan ja vei
kasvonsa aivan Oleninin kasvoihin kiinni.
-- Saakeli! -- huusi hän hänelle: -- mitä kyselet? Ei maksa puhua.
Sielua on vaikea surmata, -- oh, vaikea! Hyvästi ystäväni: olen
saanut ruokaa, ja juomaa juovuksiin asti, -- sanoi hän noustessaan.
-- Tulenko huomenna metsälle?
-- Tule.
-- Muista että nouset jo ajoissa ja jos nukut niin saat sakkoa.
-- Ehkäpä nousen ennen sinua, -- vastasi Olenin.
Ukko läksi. Laulu vaikeni. Kuului askeleita ja iloista puhetta. Vähän
ajan kuluttua kajahti taas laulu, mutta kauempana, ja Jeroshkan kova
ääni yhtyi äskeisiin ääniin. "Minkälaisia ihmiset, millaista elämä!"
mietti Olenin, huokasi ja palasi yksin majaansa.