Sill'aikaa torilla soitettiin auringonlaskukelloa. Väki palasi
työstä. Porteilla ammui karja, tungeskellen kultaisessa tomupilvessä.
Sekä tytöt että vaimot alkoivat hääräillä kaduilla ja pihamailla
kukin korjaten karjaansa. Aurinko oli peittynyt kokonaan kaukaisen
lumiharjanteen taa ja sinertävä varjo oli verhonnut maan ja taivaan.
Tummenneiden puutarhojen yllä miltei huomaamatta syttyivät tähdet
ja äänet stanitsassa vähitellen vaikenivat. Suoriuduttuaan karjasta
kasakattaret menivät katujen kulmiin ja pureskellen siemeniä
istuutuivat seinäpenkereille. Sellaiseen ryhmään yhtyi Marjankakin
lypsettyään kaksi lehmää ja yhden puhvelilehmän.
Piirissä oli muutamia vaimoja ja tyttöjä sekä yksi vanhempi kasakka.
Oli puhe tapetusta abrekista. Kasakka kertoi, vaimot kyselivät.
-- Saako hän siitä suurenkin palkinnon? -- sanoi kasakatar.
-- Mitenkäs? Sanotaan että ristin lähettävät. -- Mosev meinasi tehdä
hänelle vääryyttä. Otti pyssyn, mutta päälliköt Kizljarissa saivat
tietää.
-- On siinä matala sielu Mosev-peijakkaassa!
-- Kertovat Lukashkan tulleen, -- sanoi yksi tytöistä.
-- Jamkan luona (Jamka oli irstas vanhapiika, jolla oli kapakka)
Nazarkan kanssa hurjailee. Puoli sankoa kertovat niiden siemaisseen.
-- Oli se potkaus riuhtaisijalle! -- sanoi joku. -- On siinä
tosiaankin aika riuhtaisija. Pulska ja ketterä poika. Ja rehti poika.
Samallainen oli isäkin, Kirjak-vaari; hän on kokonaan isäänsä. Kun
hänet tappoivat niin koko stanitsa itki. -- Tuollahan ne tulevatkin,
-- jatkoi puhuja osoittaen kasakkoja, jotka tulivat kadulla heihin
päin. -- Onpas Jergushovkin ennättänyt seuraan... Senkin patajuoppo!
Lukashka, Nazarka ja Jergushov olivat tyhjentäneet puoli sankoa ja
kulkivat tyttöjen luo. He olivat kaikki, etenkin vanha kasakka,
tavallista punaisempia. Jergushov horjahteli ja kaiken aikaa
tuuppaili Nazarkaa kylkeen äänekkäästi nauraen.
-- Miksi, ilotytöt, ette laula! -- huusi hän tytöille. -- Laulakaa te
kun me pojat kemuilemme.
-- Hyvääkö kuuluu? Kuuluuko mitä? -- kaikui tervehdyksiä.
-- Mikä juhla nyt on että laulaa pitäisi? -- sanoi eukko. -- Sinähän
juopporatti voit laulaa itsekin.
Jergushov nauraa hohotti ja tuuppasi Nazarkaa.
-- Laula sinä, laulathan! Niin laulan minäkin; minä olen mestari,
kuuletko.
-- Mitä, kaunottaret, nukutteko? -- sanoi Nazarka. -- Me tulimme
asemalta onnen ryyppyjä ottamaan tuon Lukashan terveydeksi.
Lähestyen piiriä Lukashka hitaasti nosti korkeata kasakkalakkiaan ja
pysähtyi tyttöjen eteen. Hänen leveät poskipäänsä ja kaulansa olivat
punaiset. Hän seisoi ja puhui hiljaa ja sävyisästi; mutta siinä
liikkumisen hitaudessa ja sävyisyydessä oli enemmän eloa ja voimaa
kuin Nazarkan lörpöttelyssä ja kiireessä. Hän muistutti valloilleen
päässyttä varsaa, joka huiskauttaen ylös häntänsä ja päristäen on
äkkiä pysähtynyt kuin paikalleen kivettynyt. Lukashka seisoi hiljaa
tyttöjen edessä; hänen silmänsä nauroivat; hän puhui vähän, katsellen
vuoroon juopuneita tovereitaan, vuoroon tyttöjä. Kun Marjana
tuli nurkalle, hän tasaisin, hitain liikkein kohotti lakkiaan,
väistyi sivulle ja uudelleen asettui hänen eteensä jalat hieman
hajallaan, työntäen peukalonsa vyön alle ja leikitellen tikarillaan.
Vastaukseksi hänen tervehdykseensä Marjana kumarsi hitaasti päätään,
istuutui turvepenkille ja otti povestaan siemeniä. Lukashka silmiään
kääntämättä katseli Marjanaa, puri siemeniä ja syljeskeli. Kaikki
olivat vaienneet Marjanan saapuessa.
-- Tulitteko pitemmäksi aikaa? -- kysyi kasakatar keskeyttäen
vaitiolon.
-- Aamuun saakka, -- vastasi Lukashka sävyisästi.
-- No niin, suokoon sinulle Luoja hyvää menestystä, -- sanoi kasakka:
-- olen hyvilläni, vast'ikään puhuttiin.
-- Puhun minäkin, -- tarttui päihtynyt Jergushov nauraen puheeseen.
-- Katsos noita vieraita! -- hän lisäsi, osoittaen ohikulkevaa
sotamiestä. -- Sotamiesten viina on hyvää, kelpaa juoda.
-- Kolme saatanata meille ajoivat, -- sanoi yksi kasakattarista. --
Isoisä kävi jo kysymässä lautakunnalta: sanovat, ettei niille mitään
voi.
-- Ahaa! Saitkos nyt surua! -- sanoi Jergushov.
-- Ovatko tupakkaansa tupruuttaneet? -- kysyi toinen kasakatar. --
Polttakoon pihalla minkä jaksaa, mutta sisään emme laske. Tulkoon
vaikka päällikkö, _en laske!_ Varastavat vielä kaikki. Miksi ei se
paholaisen penikka, hetmani, ottanut niitä omaan kotiinsa.
-- Etkö ole hyvilläsi? -- sanoi taas Jergushov.
-- Ja kerrotaan vielä, että on käsketty tyttöjen tehdä tilat
sotamiehille ja juottaa heille tshihiriä ja hunajaa, -- sanoi Nazarka
asettaen toisen jalkansa sivulle Lukashkan tapaan ja samoin kuin hän
työntäen lakin niskaansa.
Jergushov rähähti nauramaan ja yhtäkkiä syleili tyttöä, joka istui
lähinnä häntä.
-- Tosissani puhun.
-- No, senkin tungettelija! -- vinkui tyttö, -- sanon äidille.
-- Sano vaan! -- huusi hän. -- Totta se tuo Nazarka puhui: raportti
tuli, osaa se poika lukea. Totta se on. -- Ja hän ryhtyi syleilemään
toista tyttöä järjestyksessä.
-- Mitä tuppaudut, renttu? -- nauraen kiljasi punakka,
pyöreäkasvoinen Ustenjka, huitoen häntä pois.
Kasakka väistyi ja oli vähällä kaatua.
-- Vielä sanovat, ettei tytöillä ole voimia: kun oli vähällä tappaa.
-- No, vietävän tungettelija, piruko sinut toi asemalta, -- puhui
Ustenjka ja kääntyen pois hänestä taas nauraen hirnui. -- Olitpa
unissasi päästää abrekin. Se olisi sinun tappanut, ja parempi olisi
ollutkin.
-- Etköhän olisi volunnut! -- naurahti Nazarka.
-- Kyllä minä sinulle voluan!
-- Vai ei se ole surevinaankaan. Ulvoisikohan tuo, Nazarka, hä? --
sanoi Jergushov.
Lukashka koko ajan vaiti katseli Marjankaa. Hänen katseensa
nähtävästi saattoi tytön hämille.
-- Kuule, Marjanka, päällikönkö ne teille toivat? -- sanoi hän
lähestyen tyttöä.
Marjanka tapansa mukaan ei vastannut heti ja hitaasti loi silmänsä
kasakkoihin. Lukashka nauroi silmillään kuin olisi jotain erityistä,
keskustelusta riippumatonta, sill'aikaa tapahtunut hänen ja tytön
välillä.
-- Niin, hyvähän niiden on kun on kaksi tupaa, -- puuttui vanha eukko
vastaamaan Marjanan puolesta: -- mutta Fomushkineillepa olivat myös
asettaneet yhden päällikön, ja kertovat sen sulloneen tavaroitaan
nurkan täyden, niin ettei omalle perheelle ole paikkaa missään. Onko
sitä ennen kuultu, että kokonaisen läänin stanitsaan ajavat! Minkä
heille teet? -- kysyi hän. -- Ja mitä saakelin työtä niillä täällä on!
-- Sanotaan, että siltaa Terekin yli rupeavat rakentamaan, -- sanoi
yksi tytöistä.
-- Minullepa on kerrottu, -- sanoi Nazarka, läheten Ustenjkaa, --
että kuoppaa rupeavat kaivamaan ja tyttöjä istuttamaan kun eivät
pidä pienistä lapsista. -- Ja hän taas teki mielikyykähdyksensä,
jota kaikki nauroivat, vaan Jergushov rupesi syleilemään vanhaa
kasakkanaista, jättäen väliin Marjankan, jonka vuoro olisi ollut.
-- Miksi et Marjankaa halaile? Pitäisi kaikki järjestyksessä, --
sanoi Nazarka.
-- Ei, tämä vanha on rakkaampi ja makeampi, -- huusi kasakka
suudellen puolustautuvaa eukkoa.
-- Kuristaa, -- huusi eukko nauraen.
Tahdikas askelten töminä kadun päästä keskeytti naurun. Kolme
sotamiestä sinellit päällä kulki tahdissa vahtivuorolle komppanian
asesäiliölle. Jefreitteri, vanha keikari, vilkaisi vihaisesti
kasakkoihin ja ohjasi sotamiehet niin, että Lukashkan ja Nazarkan,
jotka seisoivat keskellä tietä tulisi väistyä syrjemmäksi. Nazarka
väistyi, mutta Lukashka vain rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päätään
ja leveätä selkäänsä eikä liikahtanut paikaltaan.
-- Ihmisiä seisoo, kiertäkää, -- sanoi hän, syrjäsilmällä
halveksivasti vilkaisten sotamiehiin.
Sotamiehet kulkivat äänettöminä ohi, tahdin mukaan tömistäen pölyistä
tietä.
Marjana herähti nauramaan ja hänen jälkeensä kaikki tytöt.
-- Jo oli upeita poikia! -- sanoi Nazarka. -- Ihan kuin
pitkäliepeiset lukkarit, -- ja hän läksi marssimaan pitkin tietä
matkien heitä.
Kaikki taas purskahtivat nauramaan.
Lukashka läheni hitaasti Marjanaa.
-- Missä teillä asuu se päällikkö? -- kysyi hän.
Marjana mietti hetkisen.
-- Uuteen tupaan ottivat, -- sanoi hän.
-- Onko se vanha vai nuori? -- kysyi Lukashka istuutuen tytön luo.
-- En ole minä ikää kysellyt, -- vastasi tyttö. -- Tshihiriä kävin
sille laskemassa, niin silloin näin, Jeroshka-sedän kanssa ikkunassa
istui, punatukkainen mikä lie. Tavaroita täyden kuorman toivat.
Ja hän painoi silmänsä maahan.
-- Olen hyvilläni, että pääsin vartiosta täällä päin käväsemään!
-- sanoi Lukashka siirtyen lähemmäksi tyttöä turvepenkillä ja yhä
katsoen häntä silmiin.
-- Kuule, tulitko kauaksi aikaa? -- kysyi Marjana, hiukan hymyillen.
-- Aamuun asti. Anna siemeniä, -- lisäsi hän ojentaen kättään.
Marjana hymyili suoraan ja avasi paidan kauluksen.
-- Älä ota kaikkia, -- sanoi hän.
-- Ihan totta, olen koko ajan sinua ikävöinyt, usko minua, -- sanoi
Luka hillitysti, tyynesti kuiskaten, ottaen tytön povelta siemeniä,
ja vielä lähemmäksi häntä kumartuen alkoi kuiskaten jotain puhua
nauru silmissä.
-- En tule, se on sanottu! -- sanoi Marjana yhtäkkiä, väistyen
hänestä.
-- Ei, kuulehan... mitä minä aioin sinulle sanoa, -- kuiskasi
Lukashka: -- kuule minua! Tule Mashenjka.
Marjana puisti kieltävästi päätään, mutta hymyili.
-- Sisko, Marjanka! Sisko hoi! Äiti kutsuu illalliselle, -- huusi
kasakatarten luo juosten Marjanan pieni veli.
-- Tulen heti! -- vastasi tyttö. -- Mene sinä, veikko, mene yksin, --
minä tulen heti.
Lukashka nousi ja nosti lakkiaan.
-- Lienee minunkin mentävä kotiin, parasta on, -- sanoi hän tekeytyen
välinpitämättömäksi, mutta tuskin voiden olla hymyilemättä ja katosi
talon nurkan taa.
Sillä välin oli yö jo kokonaan laskeutunut stanitsan yli. Kirkkaat
tähdet syttyivät pimeälle taivaalle. Kaduilla oli pimeätä ja tyhjää.
Nazarka jäi kasakatarten kanssa turvepenkille, josta kuului heidän
naurunsa, mutta Lukashka poistui hiljaa tyttöjen luota, kyyristyi
kuin kissa ja yhtäkkiä varpaisillaan kuulumattomin askelin läksi
juoksemaan, pitäen kiinni heiluvasta tikaristaan, -- ei kotiin, vaan
vänrikin talolle päin. Juostuaan kaksi katua ja käännyttyään kujalle
hän nosti tsherkessitakin liepeet ja istuutui maahan aidan suojaan.
"Katsos sitä vänrikin tyttöä, -- ajatteli hän Marjanaa, -- ei se anna
leikitellä, vietävä! Malta..."
Lähestyvän naisen askeleet herättivät hänen huomiotaan. Hän alkoi
kuulostella ja naurahti itsekseen. Marjana painunein päin kulki
nopein ja tasaisin askelin suoraan häntä kohti, koputellen kepakolla
aidan seipäitä. Lukashka nousi. Marjanka säpsähti ja pysähtyi.
-- Oh, senkin vietävä! Säikäytit minut. Etpäs mennytkään kotiin? --
sanoi hän ja kovasti nauroi.
Lukashka toisella kädellään syleili tyttöä ja toisella tarttui hänen
kasvoihinsa. -- Minä tahdoin sinulle sanoa... jumaliste!... --
hänen äänensä värisi ja katkeili.
-- Mitä puheita olet keksinyt keskellä yötä! -- vastasi Marjana. --
Äiti odottaa, ja mene sinä heilasi luo.
Ja irtauduttuaan hänen kädestään tyttö juoksi pakoon muutamia
askeleita. Päästyään pihansa aidalle tyttö pysähtyi ja kääntyi
kasakkaan päin, joka oli juossut hänen vieressään yhä kehoittaen
tyttöä odottamaan hetkisen.
-- No, mitä sitten tahdot sanoa, yöjuoksija? -- ja tyttö herähti taas
naurahtelemaan.
-- Älä pidä minua pilkkanasi, Marjana, kuule! Mitä sinä siitä
heilasta puhut? Piru hänet vieköön! Sano yksi sana vain, niin
minä rakastan sinua aina, -- mitä hyvänsä tahdot, niin teen.
Kuuletko näitä!... -- ja hän helisytti rahoja taskussaan. -- Nyt
elämme. Ihmiset iloitsevat, vaan minä? En saa sinulta mitään iloa,
Marjanushka!
Tyttö ei vastannut mitään, seisoi hänen edessään ja nopein sormien
liikkein mursi kepakon pieniksi palasiksi.
Lukashka äkkiä puristi nyrkkiään ja hampaitaan.
-- Ja miksi yhä pitää odottaa ja odottaa! Enkö minä sinua rakasta,
kuuletko! Mitä aiot minulle tehdä? -- sanoi hän äkkiä, synkistyen
tuimasti ja tarttuen tytön molempiin käsiin.
Marjana ei muuttanut kasvojen ja äänen tyyntä ilmettä.
-- Älä sinä rehentele, Lukashka, vaan kuuntele minun sanojani, --
vastasi tyttö, vetämättä käsiään pois, mutta työntäen loitommalle
kasakan. -- Vaikka olenkin tyttö, niin kuuntele minua kuitenkin. Tee
kuten tahdot mutta jos minua rakastat, niin sanon sinulle sen...
Päästä irti kätesi, minä sanon sen kuitenkin. Naimisiin menen, mutta
mihinkään tyhmyyksiin et minua saa, -- sanoi Marjana kääntämättä
kasvojaan.
-- Niinkö, menet naimisiin? Naimisiin -- siitä emme me päätä. Rakasta
sinä muutenkin, Marjanushka, sanoi Lukashka, joka yhtäkkiä synkeästä
ja rajusta oli muuttunut lempeäksi, nöyräksi ja helläksi, ja katsoi
tyttöä hymyillen läheltä silmiin.
Marjana painoi itsensä häntä vasten ja voimakkaasti suuteli häntä
huuliin.
-- Veikkoseni! -- kuiskasi tyttö, kiivaasti pusertaen häntä itseään
vasten. Sitten hän yhtäkkiä tempasihe irti, ja kääntymättä taakseen
lähti juoksemaan kotinsa porttia kohti.
Huolimatta kasakan pyynnöistä jäämään vielä hetkeksi kuulemaan, mitä
hän sanoisi, Marjana ei pysähtynyt.
-- Mene, näkevät! -- virkkoi tyttö. -- Vielä tuokin paholainen,
meidän hyyriläisemme, näkyy kulkevan pihalla.
"Vänrikin tyttö, -- ajatteli itsekseen Lukashka, naimisiin tulee...
Naimisiin -- se on eri asia, vaan rakasta sinä minua."
Hän tapasi Nazarkan Jamkan luona ja kemuiltuaan hänen kanssaan meni
Dunjashkan luo ja tämän uskottomuudesta huolimatta vietti yönsä hänen
luonaan.