Vanjusha, joka sill'aikaa oli ehtinyt järjestää taloutensa vieläpä
käydä komppanian parturissa ajamassa partansakin ja joka oli nostanut
housunsa lahkeet saappaiden sisästä merkiksi, että komppania majailee
avarissa kortteereissa, oli mitä paraimmalla tuulella. Hän katseli
tarkkaavasti vaan ei hyvänsuovasti Jeroshkaan, kuten villiin,
tuntemattomaan petoon, puisti päätään hänen likaamalleen lattialle,
ja otettuaan penkin alta kaksi tyhjää pulloa, läksi isäntäväen luo.
-- Hyvää päivää, armahaiseni, -- sanoi hän päättäen olla oikein
lempeä. -- Herra käski ostaa tshihiriä; kaatakaa, hyvät ystävät.
Eukko ei vastannut mitään. Tyttö seisoi pienen tatarilaisen peilin
edessä ja koristeli liinalla päätään; hän vilkaisi äänettömänä
Vanjushaan.
-- Minä maksan rahalla, kunnon ihmiset, -- sanoi Vanjusha,
helskytellen lantteja taskussaan. -- Olkaa te hyviä niin mekin olemme
hyviä, se on parempi, -- hän lisäsi.
-- Paljonko? kysyi eukko äkisti.
-- Kahdeksannen vedroota.
-- Mene, kultani, laske heille, -- sanoi Ulita-eukko kääntyen
tyttärensä puoleen. -- Laske aloitetusta, ilosilmäseni.
Tyttö otti avaimet ja karahvin ja Vanjushan kanssa meni ulos majasta.
-- Sano, ole hyvä, kuka on tuo nainen? -- kysyi upseeri osoittaen
Marjankaa, joka juuri kulki akkunan ohi.
Ukko iski silmää ja nykäsi kyynärpäällään nuorta miestä.
-- Malta, -- sanoi hän ja kurottautui ikkunasta. -- Khm! Khm! -- yski
ja mörisi hän. -- Marjanushka! Hoi, Marjanka-neitsyt, hoi! Tule minun
kullakseni, ihanaiseni!... Minä olen leikinlaskija, -- lisäsi hän
kuiskaten, kääntyen Oleniniin.
Tyttö päätään kääntämättä, tasaisesti ja voimakkaasti heiluttaen
käsiään, kulki ikkunan ohi sitä erityistä, keikailevaa, reipasta
käyntiään, joka kasakattarille on ominaista. Hän vain hitaasti loi
ukkoon mustat, varjokkaat silmänsä.
-- Tule minun kullakseni, niin onnea riittää! -- huusi Jeroshka ja
iskien silmää kysyvästi katsahti junkkariin. -- Minä olen iloinen
mies, minä olen veitikka, -- lisäsi hän. -- Eikö ole tyttö kuin
kuningatar, mitä?
-- Kaunotar, -- sanoi Olenin. -- Kutsu hänet tänne.
-- Ei, ei! -- lausui ukko. -- Hänet naitetaan Lukashkalle. Luka
on oikea kasakka, dzhigitti, äskettäin tappoi abrekin. Minä etsin
sinulle paremman. Semmoisen hankin, että kokonaan silkissä ja
hopeassa kulkee. Niinkuin puhuttu -- kaunottaren tuon.
-- Vanha mies ja tuollaista puhut, -- sanoi Olenin: -- sehän on synti.
-- Synti? Missä on synti? -- kysyi ukko varmasti. -- Kauniin tytön
ihaileminen synti? Synti lystäillä sen kanssa? Vai synti sitä
rakastaa? Niinkö teillä?... Ei, veliseni, se ei ole synti, vaan
autuus! Jumala on tehnyt sinun. Jumala on tytönkin tehnyt. Kaikki on
Hän tehnyt, veliseni. Ei ole mikään synti katsella kaunista tyttöä.
Sitä vartenhan se on olemassakin, että sitä rakastettaisi ja että se
olisi iloksi. Eikö ole oikein puhuttu, hyvä mies?
Kulettuaan pihan poikki ja mentyään pimeään, viileään aittaan, johon
oli ladottu tynnöreitä, Marjana tavanmukaisine rukouksineen meni
tynnörin luo ja laski siihen imuputken. Vanjusha seisoi ovella ja
hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui kauhean naurettavalta, että
tällä on päällään vain paita, joka on takaa pingoitettu ja jonka
helmat ovat edestä nostetut, ja vielä naurettavammalta se, että hänen
kaulassaan riippui puolenruplan rahoja. Hän mietiskeli, että se ei
ole venäläistä, ja että sitäpä vasta heillä palvelijat nauraisivat,
jos näkisivät sellaisen tytön. _La fil, kom setre bjö_[14] vaihtelun
vuoksi, -- hän ajatteli, -- sanon nyt herralle.
-- Mitä sinä piru seisot valon edessä! -- huusi tyttö äkkiä. --
Annatko karahvisi!
Laskettuaan karahvin täyteen kylmää punaista viiniä Marjana antoi sen
Vanjushalle.
-- Rahat anna äidille, -- sanoi hän, työntäen pois Vanjushan käden
rahoineen.
Vanjusha hymähti.
-- Miksi te olette niin vihainen, kaunokaiseni? -- sanoi hän
hyväntahtoisesti ujostellen tytön peittäessä tynnöriä.
Tyttö naurahti.
-- Olettekos te sitten hyviä?
-- Herra ja minä olemme hyviä, -- vastasi Vanjusha vakuuttavasti. --
Me olemme niin hyviä, että missä ikinä vain olemme asuneet, niin aina
on isäntäväkemme jäänyt kiitolliseksi. Sillä hän on kunnon ihminen.
Tyttö pysähtyi kuunnellakseen.
-- Tuota niin, onko hän naimisissa, herrasi? -- kysyi tyttö.
-- Ei! Meidän herra on nuori ja naimaton. Sillä säädylliset herrat
eivät voi koskaan mennä nuorena naimisiin, vastasi Vanjusha
opettavasti.
-- Kaikkea vielä! Mies puhvelin kokoinen, ja nuori muka naimisiin!
Onko hän teidän kaikkien päällikkö? -- kysyi Marjana.
-- Minun herrani on junkkari, siis ei vielä upseeri. Mutta hänellä
on korkeampi arvo kuin kenraalilla -- korkealla herralla. Sillä ei
vain meidän everstimme vaan itse tsaari tuntee hänet, -- Vanjusha
selitti ylpeästi. -- Me emme olekkaan kuten mitkä hyvänsä armeian
kerjäläiset, vaan meidän isämme on senattori itse; tuhat, enemmänkin
sielua talonpoikia omisti ja meille lähetetään tuhansia. Sen tähden
meistä aina pidetäänkin. Vähänkös sitä nähdään, että on vaikkapa
kapteeni, vaan ei ole rahaa. Mitä semmoisesta?...
-- Mene, panen kiinni, -- keskeytti tyttö.
Vanjusha toi viinin ja ilmoitti Oleninille, että _la fil se tre
zhuli_,[15] ja heti paikalla tyhmästi hohottaen meni pois.