Illaksi isäntä palasi kalalta ja kuultuaan, että saa maksun
kortteerista, rauhoitti vaimoaan ja suostui Vanjushan vaatimuksiin.
Uusi asunto pantiin kaikin puolin kuntoon. Talonväki siirtyi
lämpimään majaan ja junkkarille annettiin kylmä kolmesta ruplasta
kuussa. Olenin söi ja rupesi nukkumaan. Kun hän iltapäivällä heräsi,
pesi hän kasvonsa, siisti itsensä, söi päivällistä ja sytyttäen
paperossin istuutui kadulle päin olevan ikkunan ääreen. Kuumuus
oli vähentynyt. Majan ja sen lovikoristeisen katonharjan vino
varjo vaippui pölyisen kadun yli taittuen vielä talon alaosaan.
Vastapäätä olevan talon jyrkkä kaislakatto loisti laskevan auringon
säteissä. Ilma viileni. Stanitsassa oli hiljaista. Sotamiehet olivat
asunnoissaan, heidän ääntään ei kuulunut. Karjaa ei vielä oltu kotiin
ajettu eikä väki ollut vielä palannut työstä.
Oleninin asunto oli melkein stanitsan laidassa. Joskus jostain kaukaa
Terekin takaa, sieltäpäin mistä Olenin oli tullut, kajahti kumeita
laukauksia: Tshetshnjasta tai Kumytskin tasangolta. Olenista tuntui
oikein hyvältä kolmikuukautisen leirielämän jälkeen. Hän tunsi
tuoreuden pestyillä kasvoillaan, väkevässä ruumiissaan puhtauden,
joka on sotaretkeltä saapuessa harvinainen, ja tyyneyttä ja voimaa
levänneissä jäsenissään. Hänen sielussaan oli myös raitista ja
kirkasta. Hän muisteli sotaa, välttämäänsä vaaraa. Hän muisteli,
että oli vaaran hetkenä käyttäytynyt miehen tavoin, eikä häntä muita
huonommin oltu otettu urhoollisten kaukasialaisten piiriin. Moskovan
muistot olivat jo ties missä. Entinen elämä oli pyyhkäisty pois ja
oli alkanut uusi, aivan uusi elämä, jossa ei vielä ollut erehdyksiä.
Hän saattoi täällä uutena miehenä uusien ihmisten parissa hankkia
itselleen uuden hyvän maineen. Hän tunsi sitä raikasta tunnetta,
joka ilman mitään aihetta iloitsee elämästä, ja katsoessaan milloin
ikkunasta poikasia, jotka heittivät kiekkoa talon siimeksessä,
milloin uutta siistittyä asuntoaan, hän ajatteli kuinka hauskaksi
on järjestävä uuden stanitsaelämänsä. Hän katseli vielä vuoria ja
taivasta ja kaikkiin hänen muistoihinsa ja haaveihinsa sekoittui
mahtavan luonnon ankara tunne. Hänen elämänsä ei ollut alkanut
niinkuin hän oli olettanut Moskovasta lähtiessään, mutta se oli
alkanut odottamattoman hyvin. Vuoret, vuoret, vuoret väikkyivät
kaikkialla mitä hän ajatteli ja tunsi.
-- Narttua suuteli, ruukun nuoli!... Jeroshka-setä suuteli narttua!
-- alkoivat kirkua yhtäkkiä kasakkamuoskat, jotka ikkunan alla
heittivät kiekkoa, ja kääntyivät kujalle. -- Narttua suuteli!
Tikarinsa joi! -- huusivat poikaviikarit tunkeutuen lähelle ja taas
peräytyen.
Nämä huudot kohdistuivat Jeroshka-setään, joka pyssy selässä ja
fasaneja vyössä kiinni palasi metsältä.
-- Pahoin olen tehnyt, lapsukaiset, pahoin! -- myönteli hän,
reippaasti huitoen käsiään ja katsellen majojen ikkunoihin kadun
molemmille puolille. -- Nartun join, synti se oli! -- toisti hän,
huomattavasti suutuksissa, mutta teeskennellen, kuin ei olisi
tietävinään asiasta.
Oleninia kummastutti poikasten käytös vanhaa metsämiestä kohtaan ja
vielä enemmän hämmästyttivät häntä Jeroshka-sedäksi kutsutun miehen
ilmehikkäät, viisaat kasvot ja voimakas ruumiinrakennus.
-- Vaari! kasakka! -- kääntyi hän häneen päin. -- Tuleppas tänne.
Ukko katsahti ikkunaan ja pysähtyi.
-- Terve, hyvä ystävä, -- sanoi hän kohottaen lakkiaan
lyhyttukkaisesta päästään.
-- Terve, hyvä ystävä, -- vastasi Olenin. -- Mitä ne pojat huutavat
sinulle?
Jeroshka-setä meni akkunan luo.
-- Härnäävät vaan minua, vanhaa ukkoa. Ei se mitään. Se on mulle
mieleen. Pitäkööt huvinaan setää, -- sanoi hän äänessään luja laulava
intonatsioni, joka on ominaista vanhojen ja kunnianarvoisten ihmisten
puheelle. -- Oletko sinä armeijan päällikkö?
-- Ei, minä olen junkkari. Mutta mistä olet fasanit saanut? -- kysyi
Olenin.
-- Metsässä nujersin kolme poikasta, -- vastasi ukko, kääntäen
ikkunaan leveän selkänsä, jossa riippui kolme fasania päät vyön alle
pistettyinä ja tahraten verellään tsherkessitakkia. -- Vai etkö ole
ennen nähnyt? -- kysyi hän. -- Jos tahdot, ota pari kappaletta. He!
-- ja hän antoi ikkunasta kaksi fasania... Metsästätkö sinä? -- kysyi
hän.
-- Metsästän. Minä sotamatkalla tapoin itse neljä.
-- Neljä? Siinäpä onkin! -- leikillisesti sanoi ukko. -- Entäs
osaatko juoda? Juotko tshihiriä?
-- Miks'ei! Kyllä minä juonkin.
-- Kas, sinä näytkin olevan mies! Meistä tulee hyvät kaverit, --
sanoi Jeroshka-setä.
-- Käy talossa, -- sanoi Olenin. -- Sitten juomme tshihiriäkin.
-- Voipihan sitä käydä, -- sanoi ukko. -- Ota tästä fasanit.
Ukon kasvoista saattoi nähdä, että junkkari oli hänen mieleensä, ja
hän ymmärsi paikalla, että junkkarin luona sai juoda ilmaiseksi ja
siksi sopi lahjoittaa hänelle pari fasania.
Muutaman minutin perästä majan ovelle ilmaantui Jeroshka-setä. Nyt
vasta Olenin oikein huomasi miten kookas ja jäntevärakenteinen tuo
mies oli, huolimatta siitä, että hänen punaisen ruskeat kasvonsa,
joita kaunisti valkea tuuhea parta, olivat ihan täynnä vanhuuden
voimakkaita vaivan uurtamia ryppyjä. Jalkojen, käsien ja hartiain
jäntereet olivat niin täysinäiset ja pulleat kuin nuoren miehen.
Hänen päässään näkyi lyhyen tukan alta syviä paranneita arpia.
Suoninen, paksu kaula oli kuten härällä ruutumaisten laskosten
peitossa. Kovettuneet kädet olivat kurttuiset ja naarmuiset. Hän
astui keveästi ja liukkaasti kynnyksen yli, päästi pyssyn, pani sen
nurkkaan, nopein katsein tarkasti ja arvioi kaikki majaan asetetut
kapineet ja virsut jalassa tömistämättä astui keskelle huonetta.
Hänen mukanaan lemahti huoneeseen voimakas, vaan ei vastenmielinen,
tshihirin, viinan, ruudin ja hyytyneen veren hajusekoitus.
Jeroshka-setä kumartui pyhäinkuvain eteen, sukaisi partaansa ja
mennen Oleninin luo antoi tälle mustan paksun kätensä.
-- _Koshkildy!_ -- sanoi hän. -- Se merkitsee tatariksi: toivomme
terveyttä; rauha teille, heidän kielellään.
-- _Koshkildy!_ Tiedän, -- vastasi Olenin antaen hänelle kättä.
-- Ähä, et tunne, et tunne tapoja... Hölmö! -- sanoi Jeroshka-setä,
moittivasti pyörittäen päätään. -- Jos sinulle sanotaan _koshkildy_,
niin vastaa: _allah razi bo sun_, Jumala suojelkoon. Sillä tavalla,
veikkoseni, eikä _koshkildy_. Minä opetan sinulle kaikki. Oli meillä
täällä ennen Ilja Moseitsh, teitä Venäjän miehiä, niin sen kanssa me
olimme ihan veljeksiä. Se oli poika. Juomari, varas, metsämies --
siinä olikin metsämies! Minä opetin hänelle kaikkea.
-- Mitäs sinä minulle opetat? -- kysyi Olenin yhä enemmän kiintyen
ukkoon.
-- Vien sinut metsälle, kalastamaan opetan, näytän tshetshenejä, jos
heilaa haluat niin hankin senkin. Semmoinen minä olen mies! Minä
olen veijari. -- Ja ukko naurahti. -- Minä istun, ystäväni, olen
väsyksissä. Karga? -- lisäsi hän kysyvästi.
-- Mitä se _karga_ merkitsee? -- kysyi Olenin.
-- Se merkitsee: _hyvä_ grusian kielellä. Vaan minä puhun siten, se
on puheenparteni, mielisanani: karga, karga, sanon niin aina kun
leikkiä lasken. Kuule ystäväni, käskeppäs tuoda tshihiriä. Sinulla
on sotamiesdrabantti? -- Ivan! -- huusi ukko. -- Teillähän se on
että niissä vain on sotamies, niin aina Ivan. Ivanko se on sinunkin,
niinkö?
-- Ivan on sekin. Vanjusha! hae talonväeltä tshihiriä ja tuo tänne.
-- Sama asia, Vanjusha tai Ivan. Miksi teillä sotilailla ovat kaikki
Ivaneja? Ivan! -- toisti ukko -- pyydä sinä, ystäväni, aloitetusta
tynnöristä. Niillä on paras tshihiri koko stanitsassa. Ja katso
ett'et anna yli kolmenkymmenen kopekan kahdeksannesta vedroota,
muuten se noita-akka ilostuu... Meidän väkemme on vihoviimeistä,
tyhmää väkeä, -- jatkoi Jeroshka-setä luottavalla äänellä, kun
Vanjusha oli mennyt: ne eivät pidä teitä ihmisinäkään. Sinä olet
niille tatarilaistakin huonompi. Venäläiset muka ovat maallisia.[12]
Mutta minusta vaikka oletkin sotamies,[13] niin ihminen olet sinäkin
ja sydän on sinullakin. Puhunko oikein? Ilja Moseitsh oli sotamies,
ja miten oli läpihyvä mies! Eikö niin, ystävä. Sentähden meidän
väkemme ei minusta pidä; mutta sama minusta. Minä olen iloinen mies,
minä pidän kaikista, minä olen Jeroshka, -- niin juuri, veliseni!
Ja ukko ystävällisesti taputti nuorta miestä olalle.