Kolmantena päivänä kerrotun tapauksen jälkeen tuli kaksi komppaniaa
Kaukasian jalkaväen rykmenttiä majailemaan Novomlinin stanitsaan.
Komppanian kuormasto seisoi jo hajallaan torilla. Puuronkeittäjät
olivat kaivaneet kuopan ja kulettaneet kaikkialta pihoista
puunpalasia ja olivat jo puuronkeitossa. Vääpelit laskivat väkeään.
Kuormastosotilaat löivät paaluja, joihin sidottaisiin hevoset.
Majoittajat hyörivät kaduilla ja kujilla kuin kotonaan näyttäen
asuntoja upseereille ja sotamiehille. Tuolla oli vihreitä kirstuja
rintamaksi järjestettyinä. Tuolla oli tykistörattaita ja hevosia.
Tuolla kattiloita, joissa keitettiin puuroa. Tuolla oli sekä
kapteeni, luutnantti että Onisim Mihailovitsh, vääpeli. Ja kaikki
oli juuri siinä stanitsassa, johon kuuleman mukaan komppaniain tuli
jäädä, siis komppaniat olivat kotonaan. Mitä ne täällä tekevät? Mitä
väkeä ne ovat nuo kasakat? Onko niille mieleen, että he majoittuvat
tänne? Ovatko he lahkolaisia vai eikö? -- Siitä vähät. Väenlaskusta
päässeet nääntyneet ja pölyiset sotamiehet melua pitäen ja
epäjärjestyksessä kuten laskeutuva mehiläisparvi hajaantuvat toreille
ja kaduille: ollenkaan huomaamatta kasakkain nyrpeyttä, kaksittain,
kolmittain, iloisesti jutellen ja pyssyjään kolisuttaen astuvat
majoihin, ripustavat ampumatarpeensa jos jonnekin, selvittelevät
säkkejään ja laskevat leikkiä naisten kanssa. Sotilasten
mielipaikkaan, puuron ääreen kokoontuu suuri joukko, ja piippu suussa
katselevat sotapojat vuoroin savua, joka huomaamatta nousee kuumalle
taivaalle ja sakenee korkeudessa valkoiseksi pilveksi, vuoroin
nuotiotulta, joka sulan lasin tavoin väräjöi puhtaassa ilmassa,
laskevat sukkeluuksia ja viisastelevat kasakoista ja kasakattarista
siksi että nämä elävät aivan toisin kuin venäläiset. Kaikilla
pihoilla näkyy sotamiehiä ja kuuluu heidän nauruaan, kuuluu myös
kasakattarien vihastuneita ja kimeitä huutoja kun he puolustavat
kotejaan ja kieltävät ottamasta vettä tai astioita. Pikku pojat ja
tytöt painautuvat äitinsä turviin ja toisiinsa kiinni ja pelästyneinä
ja ihmeissään seuraavat ennen tuntemattomien sotamiesten kaikkia
liikkeitä ja kunnioittavan matkan päässä juoksevat heidän perästään.
Vanhat kasakat lähtevät majoistaan, istuutuvat nurmipenkereille
rakennuksen viereen ja synkkinä ja äänettöminä katselevat sotamiesten
puuhia: sama se heistä, tehkööt mitä tahtovat, he eivät voi ymmärtää,
mikä tästä kaikesta vielä lopuksi tulee.
Oleninille, josta jo kolme kuukautta sitten oli tehty junkkari
Kaukasian rykmenttiin, oli toimitettu kortteeri taloon, joka oli
stanitsan parhaita, vänrikki Ilja Vasiljevitshin, tai oikeammin
Ulita-eukon luona.
-- Mikä ihme tästä tulee, Dmitrij Andrejevitsh? -- sanoi hengästynyt
Vanjusha Oleninille, joka tsherkessilakki päässään Groznajassa
ostamansa kabardinilaisen selässä viisituntisen matkan perästä
iloisena ajoi hänelle määrätyn talon pihaan.
-- Mistä niin, Ivan Vasiljevitsh? -- kysyi hän hyväillen hevostaan
ja iloisesti katsellen hikistä, pörhöisin hiuksin ja hämmentynein
kasvoin seisovaa Vanjushaa, joka oli tullut kuormaston mukana ja
järjesteli tavaroita.
Olenin oli ulkonäöltään nyt kokonaan toinen mies. Sileäksi ajetuissa
leuoissa versoi nyt nuoret viikset ja pieni parta. Öisen elämän
kuluttamien kellahtavain kasvojen sijasta oli poskilla, otsassa ja
korvantaustalla terve punainen hohde. Puhtaan uuden mustan frakin
sijalla oli valkea, likainen leveäpoimuinen tsherkessitakki ja aseet.
Viileiden tärkättyjen kiiltokaulusten sijalla oli tatarilaisen mekon
punainen kaulus, joka tuki päivettynyttä kaulaa. Hän oli puettu
tsherkessiläiseen tapaan, mutta huonosti; ken tahansa olisi tuntenut
että hän on venäläinen eikä dzhigitti. Kaikki oli kuten tulee, eikä
kuitenkaan ihan niin. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa huokui
terveyttä, iloisuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.
-- Niinhän te nauratte, -- sanoi Vanjusha, -- mutta menkääpäs itse
puhuttelemaan niitä: ei mihinkään lasketa, mitäs sitten. Kun ei
niiltä saa sanaa suusta. -- Vanjusha heitti vihaisesti rautasangon
kynnykselle. -- Mitä lienevätkään, ei ainakaan venäläisiä.
-- Olisit kysynyt kyläpäälliköltä?
-- Enhän minä tiedä hänen asuntoaan, -- vastasi Vanjusha
närkästyneenä.
-- Kuka sinua sitten härnää! -- kysyi Olenin katsellen ympärilleen.
-- Piru niitä ymmärtää... Hyi! Oikeata isäntää ei ole, jollekin muka
"kalatarhalle" on mennyt ja eukko on sellainen paholainen, että
auta armias! -- vastasi Vanjusha tarttuen päähänsä. -- Miten tässä
eletään, minä en tiedä. Paljon hullumpia kuin tatarit, jumaliste,
vähät siitä että kuuluvat kristittyihin. Näiden rinnalla tatarilainen
on paljon jalomielisempi. "Kalatarhalle meni..." Minkä kalatarhan
ovat keksineet, ota siitä selvä! -- lopetti Vanjusha ja kääntyi pois.
-- Eikö ole niinkuin on kotona palvelusväki? -- kysyi Olenin tehden
pilaa, nousematta hevosen selästä.
-- Antakaapa hevonen, -- sanoi Vanjusha nähtävästi masentuneena
uudesta järjestyksestä mutta taipuen kohtaloonsa.
-- Siis tatarilainen on jaloluontoisempi... hä, Vanjusha? -- toisti
Olenin, nousten hevosen selästä ja lyöden kämmenellään satulaa.
-- Naurakaa te siinä, teistä on hauskaa! -- sanoi Vanjusha vihaisella
äänellä.
-- Malta, älä suutu, Ivan Vasiljitsh, -- vastasi Olenin yhä
hymyillen. -- Annappas kun minä menen isäntäväen luo, -- saat nähdä,
kaikesta sovitaan. Mainiosti tässä vielä eletään. Kunhan sinä vain et
tuskaile.
Vanjusha ei vastannut, siristi vain silmiään ja halveksien katseli
herransa jälkeen ja puisti päätään. Vanjusha piti Oleninia vain
herranaan ja Olenin Vanjushaa vain palvelijanaan. Ja he olisivat
kumpikin kovasti hämmästyneet, jos joku olisi heille sanonut, että
he olivat ystäviä. Mutta he olivat ystäviä tietämättä sitä itse.
Vanjusha oli otettu hänen kotiinsa yhdentoistavuotiaana poikana,
jolloin Olenin oli yhtäikäinen. Viisitoistavuotiaana Olenin yhteen
aikaan antoi Vanjushalle opetusta ja opetti lukemaan ranskaa, josta
Vanjusha oli erittäin ylpeä. Vielä nytkin Vanjusha hyvän tuulen
hetkinä päästi ranskalaisia sanoja ja sitten aina tuhmasti nauroi.
Olenin juoksi majan rappusille ja tyrkkäsi eteisen ovea. Marjanka,
pelkkä vaaleanpunainen paita päällään, kuten kasakkatyttärillä on
tavallisesti kotonaan, pelästyi, hyppäsi ovelta ja painautui seinää
vasten peittäen alapuolen kasvojaan tatarilaisen paidan leveällä
hihalla. Avattuaan selemmäksi ovea Olenin näki puolihämärässä
nuoren kasakattaren pitkän ja solakan vartalon. Vilkkaassa ja
kiihkeässä nuoruuden uteliaisuudessaan hän tahtomattaan huomasi ohuen
karttunipaidan alla näkyvät voimakkaat ja neitseelliset ruumiinmuodot
sekä ihanat mustat silmät, jotka lapsellisesti kauhistuneina ja
säikkyisän uteliaina olivat häneen suunnatut. "Siinä hän on! --
ajatteli Olenin. -- Ja niitä näen vielä monta", tuli heti sen jälkeen
hänen mieleensä, ja hän avasi majan toisen oven. Vanha Ulitka-eukko,
jolla myös oli päällään vain paita, lakaisi lattiaa kumarruksissa,
selin häneen.
-- Hyvää päivää, emäntä! Minä tulin kortteerista... -- alkoi hän.
Oikaisematta itseään käänsi kasakkavaimo häneen ankarat, mutta vielä
kauniit kasvonsa.
-- Mitä sinä täällä teet? Pilkan vuoksi, hä? Saat sinä vielä
pilkatkin, periköön sinut rutto! -- huusi vaimo katsoen syrjäsilmällä
tulijaa rypistyneiden silmäluomiensa alta.
Olenin oli alussa luullut, että uupunutta, urhoollista kaukasialaista
armeijaa, jonka jäsen hän oli, kaikki, etenkin kasakat, sotatoverit,
ilomielin ottaisivat vastaan ja siksi tällainen kohtelu oli hänelle
arvoitus. Joutumatta kuitenkaan ymmälle hän ryhtyi selittämään, että
aikoi maksaa kortteerista, mutta eukko ei antanut hänen päättää
puhettaan.
-- Pahuusko sinut toi? Rupiseksiko tahdot tulla, senkin höylätty
naama? Malta kunhan isäntä tulee, hän näyttää sinulle paikan... Minä
en tarvitse sinun irstaita rahojasi. Kuin ei niitä olisi nähty!
Tupakalla talon tuhnuuttaa ja rahalla aikoo sen maksaa. Senkin
vietävät! Ampuisivat mokomaa vatsaan, sydämeen!... -- huusi hän
kimakasti keskeyttäen Oleninin.
"Vanjusha näkyy olevan oikeassa! -- ajatteli Olenin: -- tatarilainen
on jalomielisempi", ja läksi ulos majasta Ulitka-eukon haukkuessa
hänen jälkeensä. Juuri kun hän astui ulos pujahti Marjana yhtäkkiä
eteisestä hänen ohitsensa yllään nytkin vain sama vaaleanpunainen
paita, mutta pää silmiä myöten liinan peitossa. Tömisyttäen
vikkelästi portaita paljain jaloin hän juoksi alas rappusilta,
pysähtyi hetkeksi, katsahti äkkiä hymyilevin silmin nuoreen mieheen,
ja katosi majan nurkan taa.
Kaunottaren luja, reipas käynti, säihkyväin silmäin hurja katse
valkean liinan alta ja voimakkaan ruumiinrakennuksen solakkuus vielä
enemmän hämmästyttivät Oleninia. "Hän se varmaankin on", ajatteli hän
ja yhä huolettomampana asunnon suhteen, katsellen vain Marjankaa,
meni Vanjushan luo.
-- Samallainen hurja on tyttökin! -- sanoi Vanjusha yhä puuhaten
kuorman luona, mutta jo hiukan hilpeämpänä: -- ihan kuin villin
hevosen varsa. _Lafam!_[11] -- lisäsi hän kovalla ja juhlallisella
äänellä ja purskahti nauramaan.