Aamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin
huomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä
alkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja
kaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja
lausui: "Isälle ja Pojalle." -- Heti hanan napsahduksesta askeleet
vaikenivat.
-- Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! -- kaikui tyyni basso ja
työntäen tieltään kaisloja tuli Jeroshka-setä hänen luokseen.
-- Olin sinut vähällä ampua, usko pois! -- sanoi Lukashka.
-- Mitä sinä ammuit? -- kysyi ukko.
Ukon soinnukas ääni, joka kajahti metsään ja alas joelle, poisti heti
öisen äänettömyyden ja salaperäisyyden, joka oli ympäröinyt kasakkaa.
Oli kuin olisi yhtäkkiä käynyt valoisammaksi ja selkeämmäksi.
-- Sinä et ole nähnyt mitään, setä, vaan minäpä ammuin aika otuksen,
-- sanoi Lukashka laskien hanan ja nousten luonnottoman tyynesti
seisomaan.
Päästämättä silmiään enää mihinkään muuhun katseli ukko valkeana
kuultavaa selkää, jonka ympärillä Terek väreili.
-- Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin... Katsos tuonne... Katsos!
Siniset housut, pyssy kuin ainakin... Näetkö, hä? -- sanoi Luka.
-- Näenpä tietenkin! -- sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja
ankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. -- Dzhigitin[10] olet ampunut, --
sanoi hän ikäänkuin säälien.
-- Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy
tuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin
olisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko,
aika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa.
Ja näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin
hanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään,
mutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi
katsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle,
katseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en
hievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja
kun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. "Isälle, Pojalle ja
Pyhälle Hengelle..." Katson savun välistä -- pulikoi mies. Lieneekö
voihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos,
ajattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo,
niin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä
paikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki
lähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.
-- Vai niin sinä sieppasit! -- sanoi ukko. -- Saat nyt pysytellä
loitompana... -- Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa
kuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja
oksien ryskettä.
-- Tuotte purren, niinkö? -- huusi Luka.
-- Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, -- huusi yksi kasakoista.
Lukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä
päästänyt saalista silmistään.
-- Odota, Nazarka tuo purren, -- huusi aliupseeri.
-- Pöllö! elää kenties -- on vaan olevinaan... Ota tikari! -- huusi
toinen kasakka.
-- Ole lörpöttelemättä! -- virkkoi Luka heittäen housut päältään.
Hän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja
hyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen
valkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen
poikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului
soinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi
tuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe
ruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. "Kuollut kuin kuollut!" --
huusi sieltä Lukan kimeä ääni.
Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset
housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt
selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi
pettänyt Lukashkan.
-- Aika kalapas lähti! -- sanoi yksi ympärille kerääntyneistä
kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan
survoen ruohoa.
-- Ja miten keltainen! -- sanoi toinen.
-- Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki
toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin
uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? -- sanoi kolmas.
-- Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.
Näkyy olevan oikea dzhigitti! -- sanoi Lukashka leikillisesti,
vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. --
Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.
-- Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen
on helpompi uida, -- sanoi joku.
-- Kuule, Lukashka! -- sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja
pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. -- Ota sinä itsellesi tikari
ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme
ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, -- lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun:
-- onpa siinä mulle mieleinen muisto.
Lukashka ei vastannut mitään, -- häntä nähtävästi harmitti tuo
mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.
-- On siinä paholainen! -- sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan
tshetshenin mekon: -- olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on
vihoviimeinen rääsy.
-- Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, -- sanoi toinen kasakka.
-- Mosev, minä menen kotiin, -- sanoi Lukashka, joka näkyi jo
unohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle
antamaansa lahjaa.
-- Mene vaan!
-- Kiskokaa se asemalle, pojat! -- aliupseeri kääntyi kasakkain
puoleen yhä tarkastaen pyssyä. -- Ja sen päälle on asetettava suojus,
ettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.
-- Ei ole vielä kuuma, -- sanoi joku.
-- Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? -- huomautti yksi
kasakoista.
-- Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole
hyvä jos repii.
-- No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, --
lisäsi päällikkö iloisesti.
-- Niinpä se on ollut tapana, -- yhtyivät kasakat. -- Antoipas Luoja
hyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.
-- Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön,
hittoako niillä, -- sanoi Luka. -- Minun päälleni eivät mahdu, laiha
ronkelo oli piru.
Eräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi
sangollista viinaa.
-- Juokaa pojat, sangollisen saatte! -- sanoi Luka: -- minä tuon itse
stanitsasta.
-- Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, -- sanoi Nazarka.
Kasakat rähähtivät nauramaan.
-- Olkaa siinä nauramatta! -- toisti päällysmies: -- hilatkaa pois
ruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?...
-- Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! -- huusi
Lukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi
ruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut
päällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat
päästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan,
väistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni
ruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että
verinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat
näkyviin. -- "Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin!
-- virkkoi hän. -- Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!"
Ei kukaan vastannut mitään ja jälleen syvä hiljaisuus sai vallan.
Aurinko oli jo noussut ja väreilevin sätein valaisi kasteista
vihantaa. Terek lirisi lähellä heräävässä metsässä; aamua tervehtien
lähettivät fasanit toisilleen joka suunnalta huudahduksia. Kasakat
seisoivat ääneti ja liikkumatta kuolleen ympärillä katsellen sitä.
Ruskea ruumis, jonka päällä oli vain mustuneen-siniset, märät,
painuneen vatsan kohdalta vyöllä kiinnitetyt housut, oli solakka ja
kaunis. Jäntereiset kädet lepäsivät suorina kupeilla. Sinettynyt,
vasta-ajettu pyöreä pää, jonka sivussa oli hyytynyt haava, oli
riipuksissa. Sileän, päivettyneen otsan ja leikatun tukan välillä
oli jyrkkä raja. Lasinavoimet silmät alas pysähtyneine silmäterineen
katsoivat ylös, kaiken ohi, kuten näytti. Ohuille huulille, jotka
päistään olivat venyneet ja jotka pistivät esiin punaisten,
lyhyeksi ajettujen viiksien alta, oli jäänyt hyväntahtoinen hieno
hymy. Punertavia karvoja kasvavien pienten kämmenten sormet olivat
sisäänpäin koukistuneet ja kynnet olivat värjätyt punaisiksi.
Lukashka ei vieläkään pukeutunut, hän oli märkä, kaula oli tavallista
punaisempi ja silmät tavallista kiiltävämmät; leveät poskipäät
värähtelivät; valkeasta, raikkaasta ruumiista nousi hienon hieno
höyry vilpoisaan aamu-ilmaan.
-- Mies oli sekin! -- sanoi hän nähtävästi ihastuksissaan vainajasta.
-- Oli, jos olisit sinä sen käsiin joutunut, ei olisi sekään vähällä
laskenut! -- vastasi eräs kasakoista.
Äänettömyys oli ohi. Kasakat alkoivat liikuskella ja puhella. Kaksi
meni hakkaamaan vesakkoa suojukseksi. Toiset painuivat vartiopaikalle
päin. Luka ja Nazarka juoksivat stanitsaan mennäkseen.
Puolen tunnin perästä kulki sankan metsän läpi, joka eroitti Terekin
stanitsasta, Lukashka ja Nazarka melkein juoksujalkaa kotiin
keskustellen taukoamatta.
-- Älä sano hänelle, että minä lähetin; ja mene katsomaan onko sen
isä kotona, vai missä, -- sanoi Luka kimeällä äänellä.
-- Minäpä menen Jamkan luo: pidetään lystiä, eikö niin? -- kysyi
nöyrämielinen Nazar.
-- Milloin sitte jollei nyt, -- vastasi Luka.
Tultuaan stanitsaan kasakat joivat itsensä juovuksiin ja maata
rötköttivät sitten iltaan saakka.