IX.

Aamu alkoi valjeta. Tshetshenin ruumis, joka oli jäänyt tuskin

huomattavasti kiikkumaan matalikolle, näkyi nyt selvästi. Yhtäkkiä

alkoi kaislikko lähellä kasakkaa kahista ja kuulua askeleita ja

kaislain tupsut liikahtelivat. Kasakka veti pyssyn vireeseen ja

lausui: "Isälle ja Pojalle." -- Heti hanan napsahduksesta askeleet

vaikenivat.

-- Hoi, kasakat, älkää ampuko setää! -- kaikui tyyni basso ja

työntäen tieltään kaisloja tuli Jeroshka-setä hänen luokseen.

-- Olin sinut vähällä ampua, usko pois! -- sanoi Lukashka.

-- Mitä sinä ammuit? -- kysyi ukko.

Ukon soinnukas ääni, joka kajahti metsään ja alas joelle, poisti heti

öisen äänettömyyden ja salaperäisyyden, joka oli ympäröinyt kasakkaa.

Oli kuin olisi yhtäkkiä käynyt valoisammaksi ja selkeämmäksi.

-- Sinä et ole nähnyt mitään, setä, vaan minäpä ammuin aika otuksen,

-- sanoi Lukashka laskien hanan ja nousten luonnottoman tyynesti

seisomaan.

Päästämättä silmiään enää mihinkään muuhun katseli ukko valkeana

kuultavaa selkää, jonka ympärillä Terek väreili.

-- Ranko selässä se ui. Minäpä hoksasin... Katsos tuonne... Katsos!

Siniset housut, pyssy kuin ainakin... Näetkö, hä? -- sanoi Luka.

-- Näenpä tietenkin! -- sanoi ukko innoissaan, ja vakavuutta ja

ankaruutta kuvastui ukon kasvoilla. -- Dzhigitin[10] olet ampunut, --

sanoi hän ikäänkuin säälien.

-- Minä istuskelin siinä ja katselin, että mitä mustaa siellä näkyy

tuolla toisella rannalla. Minä huomasin sen jo sieltä, ihan kuin

olisi mies tullut tänne päin ja kaatunut. Ja jo on ihme! Puun ranko,

aika ranko kulkee vedessä, vaan ei kule pitkin vaan poikkivirtaa.

Ja näen miten sen alta pilkistää pää. Jo minä ihmettelin. Vedin

hanan, vaan kaislikosta en oikein nähnyt; nousin pystympään,

mutta se kuuli varmaan, ryökäle, kun matalikolle ryömi ja alkoi

katsella. Erehdyt, ajattelin, siihen sinä jäät. Ryömi maalle,

katseli (no mikä lie tarttunut kurkkuun!), minä varaan pyssyn, en

hievahda, odotan. Seisoin, seisoin, ja jo uudelleen läksi uimaan ja

kun tulee kuun kohdalle niin jo selkä näkyy. "Isälle, Pojalle ja

Pyhälle Hengelle..." Katson savun välistä -- pulikoi mies. Lieneekö

voihkaissut vai muuten lie minusta kuulunut. No, Luojan kiitos,

ajattelin, otan minä siltä hengen! Ja kun oli tullut matalikon luo,

niin siinä se näkyi: ponnisteli, ponnisteli, vaan siihen jäi. Selvä

paikka, kaikki näkyi hyvin. Katsoppas, ei hievahda, varmaan on henki

lähtenyt. Kasakat juoksivat asemalle, etteivät toiset pääsisi pakoon.

-- Vai niin sinä sieppasit! -- sanoi ukko. -- Saat nyt pysytellä

loitompana... -- Ja hän heilutti taas surullisesti päätään. Samassa

kuului rannalta jalan ja ratsain saapuvien kasakkain kovaa puhetta ja

oksien ryskettä.

-- Tuotte purren, niinkö? -- huusi Luka.

-- Luka, sinä olit miestä! Kisko rantaan, -- huusi yksi kasakoista.

Lukashka oli ruvennut riisuutumaan jo ennenkuin pursi saapuikaan eikä

päästänyt saalista silmistään.

-- Odota, Nazarka tuo purren, -- huusi aliupseeri.

-- Pöllö! elää kenties -- on vaan olevinaan... Ota tikari! -- huusi

toinen kasakka.

-- Ole lörpöttelemättä! -- virkkoi Luka heittäen housut päältään.

Hän riisui vaatteet kiireesti, teki ristinmerkin, harppasi ja

hyppäsi läiskähtäen veteen, kastausi ja voimakkain harauksin vetäen

valkeita käsiään ja nostaen selkänsä korkealle vedestä ja pulskuttaen

poikkivirtaan alkoi luovia särkälle. Rannalta kasakkajoukosta kuului

soinnukas moniääninen puhe. Kolme ratsumiestä läksi vakoiluun. Pursi

tuli näkyviin käänteen takaa. Lukashka nousi särkälle, kumartihe

ruumiin yli, käänteli sitä pari kertaa. "Kuollut kuin kuollut!" --

huusi sieltä Lukan kimeä ääni.

Luoti oli sattunut tshetshenin päähän. Hänen yllään oli siniset

housut, paita ja tsherkessitakki, pyssy ja tikari olivat kiinnitetyt

selkään. Kaiken yli oli sidottu suuri oksa, joka juuri oli aluksi

pettänyt Lukashkan.

-- Aika kalapas lähti! -- sanoi yksi ympärille kerääntyneistä

kasakoista kun purresta vedetty tshetshenin ruumis retkahti maahan

survoen ruohoa.

-- Ja miten keltainen! -- sanoi toinen.

-- Minne meidän miehemme menivät etsimään? Ne ovat kukaties kaikki

toisella puolen. Jos se ei olisi ollut etumaisin, ei se olisi niin

uinut. Miksi se lie lähtenyt yksin? -- sanoi kolmas.

-- Tämä se varmaan onkin veitikka, kaikkein ensimäiseksi työntäikse.

Näkyy olevan oikea dzhigitti! -- sanoi Lukashka leikillisesti,

vääntäen märkiä vaatteitaan rannalla ja lakkaamatta väristen. --

Parta on värjätty ja lyhyeksi leikattu.

-- Ja mekkoaan on pitänyt selässään pussiin käärittynä. Niinpähän sen

on helpompi uida, -- sanoi joku.

-- Kuule, Lukashka! -- sanoi aliupseeri pitäen käsissään tikaria ja

pyssyä, jotka oli riisunut vainajalta. -- Ota sinä itsellesi tikari

ja mekko myös, mutta pyssystä, kun käyt, niin saat minulta kolme

ruplaa. Kas, se oikein vinkuu, -- lisäsi hän, puhaltaen sen suuhun:

-- onpa siinä mulle mieleinen muisto.

Lukashka ei vastannut mitään, -- häntä nähtävästi harmitti tuo

mankuminen; mutta hän tiesi, ettei sitä voinut välttää.

-- On siinä paholainen! -- sanoi hän synkistyen ja heittäen maahan

tshetshenin mekon: -- olisi tuo edes hyvä mekko vaan kun on

vihoviimeinen rääsy.

-- Kehtaa sillä käydä puita hakemassa, -- sanoi toinen kasakka.

-- Mosev, minä menen kotiin, -- sanoi Lukashka, joka näkyi jo

unohtaneen harminsa ja tahtoi käyttää hyödykseen päällikölle

antamaansa lahjaa.

-- Mene vaan!

-- Kiskokaa se asemalle, pojat! -- aliupseeri kääntyi kasakkain

puoleen yhä tarkastaen pyssyä. -- Ja sen päälle on asetettava suojus,

ettei aurinko pääse. Kenties tulevat vuorilta sitä lunastamaan.

-- Ei ole vielä kuuma, -- sanoi joku.

-- Entä jos shakali repii? Onko se sitten hyvä? -- huomautti yksi

kasakoista.

-- Pannaan sille vahdit, varma on, että tulevat lunastamaan: ei ole

hyvä jos repii.

-- No, Lukashka, jos tahdot niin saat antaa pojille sangon viinaa, --

lisäsi päällikkö iloisesti.

-- Niinpä se on ollut tapana, -- yhtyivät kasakat. -- Antoipas Luoja

hyvän onnen, jo ensi työkseen abrekin tappoi.

-- Ostakaa tikari ja mekko. Rahaa vaan enemmän. Housutkin myön,

hittoako niillä, -- sanoi Luka. -- Minun päälleni eivät mahdu, laiha

ronkelo oli piru.

Eräs kasakoista osti mekon ruplasta. Tikarista antoi toinen kaksi

sangollista viinaa.

-- Juokaa pojat, sangollisen saatte! -- sanoi Luka: -- minä tuon itse

stanitsasta.

-- Leikkaa sinä housut tytöille liinoiksi, -- sanoi Nazarka.

Kasakat rähähtivät nauramaan.

-- Olkaa siinä nauramatta! -- toisti päällysmies: -- hilatkaa pois

ruumis. Mitä te siitä ruojasta tuvan luo jätitte?...

-- Minnekkä jäitte seisomaan? Kiskokaa se tänne, pojat! -- huusi

Lukashka käskevästi kasakoille, jotka vastahakoisesti kävivät käsiksi

ruumiiseen, ja kasakat täyttivät hänen käskynsä kuin olisi hän ollut

päällikkö. Vedettyään ruumista muutaman askeleen matkan kasakat

päästivät irti jalat, jotka elottomasti värähtäen retkahtivat maahan,

väistyivät syrjään ja seisoivat ääneti jonkun aikaa. Nazarka meni

ruumiin viereen ja oikaisi alassuin kääntyneen pään siten, että

verinen pyöreä haava vainajan ohimon yläpuolella ja kasvot tulisivat

näkyviin. -- "Kas vaan minkälaisen merkin laittoi: ja ihan aivoihin!

-- virkkoi hän. -- Ei se hukkaan mene, tulee se päällikköjen tietoon!"

Ei kukaan vastannut mitään ja jälleen syvä hiljaisuus sai vallan.

Aurinko oli jo noussut ja väreilevin sätein valaisi kasteista

vihantaa. Terek lirisi lähellä heräävässä metsässä; aamua tervehtien

lähettivät fasanit toisilleen joka suunnalta huudahduksia. Kasakat

seisoivat ääneti ja liikkumatta kuolleen ympärillä katsellen sitä.

Ruskea ruumis, jonka päällä oli vain mustuneen-siniset, märät,

painuneen vatsan kohdalta vyöllä kiinnitetyt housut, oli solakka ja

kaunis. Jäntereiset kädet lepäsivät suorina kupeilla. Sinettynyt,

vasta-ajettu pyöreä pää, jonka sivussa oli hyytynyt haava, oli

riipuksissa. Sileän, päivettyneen otsan ja leikatun tukan välillä

oli jyrkkä raja. Lasinavoimet silmät alas pysähtyneine silmäterineen

katsoivat ylös, kaiken ohi, kuten näytti. Ohuille huulille, jotka

päistään olivat venyneet ja jotka pistivät esiin punaisten,

lyhyeksi ajettujen viiksien alta, oli jäänyt hyväntahtoinen hieno

hymy. Punertavia karvoja kasvavien pienten kämmenten sormet olivat

sisäänpäin koukistuneet ja kynnet olivat värjätyt punaisiksi.

Lukashka ei vieläkään pukeutunut, hän oli märkä, kaula oli tavallista

punaisempi ja silmät tavallista kiiltävämmät; leveät poskipäät

värähtelivät; valkeasta, raikkaasta ruumiista nousi hienon hieno

höyry vilpoisaan aamu-ilmaan.

-- Mies oli sekin! -- sanoi hän nähtävästi ihastuksissaan vainajasta.

-- Oli, jos olisit sinä sen käsiin joutunut, ei olisi sekään vähällä

laskenut! -- vastasi eräs kasakoista.

Äänettömyys oli ohi. Kasakat alkoivat liikuskella ja puhella. Kaksi

meni hakkaamaan vesakkoa suojukseksi. Toiset painuivat vartiopaikalle

päin. Luka ja Nazarka juoksivat stanitsaan mennäkseen.

Puolen tunnin perästä kulki sankan metsän läpi, joka eroitti Terekin

stanitsasta, Lukashka ja Nazarka melkein juoksujalkaa kotiin

keskustellen taukoamatta.

-- Älä sano hänelle, että minä lähetin; ja mene katsomaan onko sen

isä kotona, vai missä, -- sanoi Luka kimeällä äänellä.

-- Minäpä menen Jamkan luo: pidetään lystiä, eikö niin? -- kysyi

nöyrämielinen Nazar.

-- Milloin sitte jollei nyt, -- vastasi Luka.

Tultuaan stanitsaan kasakat joivat itsensä juovuksiin ja maata

rötköttivät sitten iltaan saakka.

Kasakat: Kaukasialainen kertomus · 第 13 / 46 题