Oli jo aivan pimeä, kun Jeroshka-setä ja kolme kasakkaa
huopavaipoissa ja pyssyt olalla kulki vartioasemalta pitkin Terekiä
väijyntäpaikalle. Nazarka ei ollut ollenkaan halunnut lähteä, mutta
Luka oli huutanut häntä ja pian olivat he matkalla. Kuljettuaan
vaiti muutamia askeleita kasakat kääntyivät ojan viereltä ja tuskin
eroitettavaa polkua pitkin kaislikon läpi lähestyivät Terekiä.
Rannalla oli paksu musta pölkky, jonka vesi oli heittänyt ja kaislat
pölkyn ympärillä olivat vasta äsken survoontuneet.
-- Tässäkö vahditaan? -- kysyi Nazarka.
-- Välipä sillä, -- sanoi Lukashka: -- istu tässä, minä tulen pian,
neuvon vain sedälle paikan.
-- Ihan tämä on paras paikka: meitä ei näe kukaan, mutta me näemme,
-- sanoi Jergushov, -- istutaan tässä; parhain paikka kerrassaan.
Nazarka ja Jergushov levittivät vaippansa ja asettuivat pölkyn taa,
mutta Lukashka ja Jeroshka-setä menivät edemmäs.
-- Se ei ole enää kaukana tästä, setä, -- sanoi Lukashka, astuen
kuulumattomasti ukon edellä: -- minä näytän mistä ne ovat kulkeneet.
Minä sen, veliseni, yksin tiedän.
-- Näytä. Uljas sinä olet poika, oikea riuhtaisija, -- samoin
kuiskaamalla sanoi ukko.
Astuttuaan muutamia askeleita Lukashka pysähtyi, kumartui lätäkön yli
ja päästi vihellyksen. -- Tässä ne ovat käyneet juomassa, näetkö? --
sanoi hän tuskin kuuluvasti, näyttäen verestä jälkeä.
-- Kristus sinut palkitkoon, -- vastasi ukko: -- Tähän se veitikka
tulee mutaan rypemään, -- lisäsi hän. -- Minä istun, mene sinä.
Lukashka heitti vaippansa ylemmäs ja meni yksin takaisin rantaa
pitkin, nopeasti silmäillen milloin vasemmalla olevaa kaislaseinämää,
milloin Terekiä, joka lirisi äyrään alla hänen sivullaan. "Olisi
niitä vahdittava, taikka sattuvat vielä jostain pujahtamaan",
ajatteli hän tshetshenejä. Yhtäkkiä kova kahina ja läiskäys veteen
saivat hänen vavahtamaan ja tarttumaan luodikkoon: rannalta hyppäsi
metsäsika puhkuen jokeen ja sen musta haamu erottautui hetkeksi veden
kiiltävästä pinnasta mutta piiloutui sitten kaislikkoon. Luka tempasi
nopeasti pyssynsä, asettihe ampumaan, mutta ei ehtinyt laukaista, --
metsäsika oli jo paennut tiheikköön. Hän sylkäisi harmista ja meni
kauemmas. Tullessaan lähelle väijyntäpaikkaa hän uudelleen pysähtyi
ja päästi heikon vihellyksen. Vihellykseen vastattiin ja hän meni
toveriensa luo.
Nazarka oli kääriytynyt vaatteisiinsa ja nukkui. Jergushov oli
käpristänyt jalat alleen ja istui siten ja väistyi hiukan antaakseen
tilaa Lukashkalle.
-- Miten tässä on hauska istua, sattuipa kerrassaan hyvä paikka! --
sanoi hän. -- Neuvoit tien?
-- Näytin, -- vastasi Lukashka vaippaansa levittäen. -- Ja mikä
metsäsian junttura äsken ihan rannasta pääsi livahtamaan! Varmaan se
sama! Kaiketi kuulit, mitä ilvettä se piti?
-- Kuulin miten pelihteli ja arvasin heti mikä otus se oli. Sitä
minä arvelinkin, että nyt se Lukashka säikäytti otuksen, -- sanoi
Jergushov kääriytyen vaippaansa. -- Minä nukun nyt, -- lisäsi hän: --
herätä kun kukko on laulanut, sillä järjestys on oleva kaikessa. Minä
rupean nukkumaan, levähdetään; ja sitten sinä nukut, minä vahdin, --
sillä lailla.
-- Minä en, kiitos vaan, välitä koko nukkumisesta, -- vastasi
Lukashka.
Yö oli pimeä, lämmin ja tyyni. Vain toisella puolen taivasta
tuikkivat tähdet; toinen, suurempi puoli taivasta oli vuorista
saakka suuren synkän pilven peitossa. Musta pilvi sulautuen yhteen
vuorten kanssa liikkui yön tyvenessä hitaasti kauemmas ja kauemmas,
jyrkästi eroittautuen kaartuvine reunoineen syvästä tähtitaivaasta.
Vain kasakan edessä siinti Terek ja taivaanranta, takaa ja sivuilta
hänet ympäröi kaislaseinä. Kaislat väliin aivan kuin itsestään
alkoivat huojua ja kahista toisiaan vasten. Nuokkuvat kaislojen
tähkät näyttivät alhaalta katsoen tupsuisilta puunoksilta selkeällä
taivaanrannalla. Edessä, aivan jalkojen vieressä, oli ranta, jonka
alla pulpahteli virta. Edempänä väreili yksitoikkoisesti ruskean
veden lasimainen liikkuva vuo matalikkojen ja rannan kohdalla.
Kauempana vesi ja ranta ja pilvi sulautuivat läpitunkemattomaksi
pimeydeksi. Veden pinnalla väikkyi mustia varjoja, jotka kasakan
tottunut silmä tunsi virran tuomiksi puurangoiksi. Vain väliin
kalevanvalkea heijastui veteen kuin mustaan peiliin ja osoitti loivan
vastaisen rannan rajajuovan. Alakuloiset öiset äänet, kaislikon
kahinan, kasakkain kuorsaamisen, sääskien surinan ja virran lirinän
katkaisi välistä kaukainen pyssynlaukaus tai sortuvan rannan
pulahdus, väliin taas suuren kalan loiskahdus tai metsäeläimen
rasahdus sankassa rytömetsässä. Kerran lensi pöllö Terekin vartta
satuttaen joka kolmannella vedolla siipensä vastakkain. Aivan
kasakkain pään kohdalla se kääntyi metsään ja lentäessään puuhun se
joka toisella ja viimein joka kerralla löi siipiään yhteen ja sitten
kauan räpytellen istuutui vanhaan plataniin. Jokainen tällainen
odottamaton ääni sai valveilla olevan kasakan jännittämään herkäksi
kuuloaan, teroittamaan silmiään ja verkalleen kopeloimaan pyssyään.
Yöstä oli jo enin osa kulunut. Musta pilvi oli vetäytynyt länteen ja
repaleisten reunojensa takaa avannut näkyviin selkeän tähtitaivaan,
ja ylösalaisin oleva kuun kultainen sarvi alkoi punaisena loistaa
vuorten takaa. Rupesi tuntumaan kylmältä. Nazarka heräsi, sanoi
muutaman sanan ja taas nukkui. Lukashkasta alkoi aika tuntua
pitkältä, hän nousi, otti puukon tikarinsa alta ja alkoi vuolla
vitsaa latasimeksi. Hänen päässään pyöri ajatuksia siitä, miten
mahtanevat tshetshenit asua noilla vuorilla, miten ne pelkäämättä
tulevat joen yli tänne, miten vähän ne välittävät kasakoista ja
miten ne saattaisivat kulkea yli jostain toisesta kohdin. Ja hän
kurotti ruumistaan ja katseli pitkin jokea, mutta ei mitään näkynyt.
Vähänväliä hän katseli jokea ja etäistä rantaa, joka eroittautui
himmeästi vedestä kuun arassa loisteessa, eikä enää ajatellut
tshetshenejä ja odotti vain milloin saisi herättää toverinsa ja
pääsisi stanitsaan. Stanitsasta hän muisti Dunjkan, mielitiettynsä,
ja tuli kiukkuun ajatellessaan häntä. Aamua ennustaen alkoi hopeista
usvaa vaippua veden yllä ja nuoret kotkat vinkuivat vihlovasti
lähellä häntä ja läpäyttelivät siipiään. Vihdoin kuului kaukaa
stanitsasta ensimäinen kukon kieunta, sitä seurasi heti toinen
venyttävä kukkokiekuu, johon muut äänet vastasivat.
"On aika herättää", ajatteli Lukashka, saaden valmiiksi latasimen
ja tuntien silmiään raukaisevan. Hän kääntyi tovereihinsa päin ja
tutkisteli mitkä jalat ovat minkin; mutta yhtäkkiä hänestä näytti,
että jotain läiskähti Terekin toisella rannalla ja hän katsasti vielä
kerran valkenevaa vuorten äärtä nurinkäännetyn sirpin alla, vastaisen
rannan juovaa, Terekiä ja sitä pitkin uivia puurankoja, jotka nyt
jo selvästi eroittautuivat vedestä. Hänestä tuntui kuin hän itse
olisi liikkunut ja Terek ajelehtivine rankoineen ollut liikkumaton;
mutta sitä kesti vain hetken. Hän rupesi uudelleen tähystelemään.
Suuri musta, oksainen ranko herätti hänen huomiotaan. Pyörimättä
ja kiikkumatta kulki se omituisesti aivan keskellä jokea. Näyttipä
hänestä, ettei se kulkenut aivan virran suuntaan vaan vetäytyi
matalikkoa kohti. Lukashka kurotti kaulaansa ja alkoi tarkkaavasti
seurata sitä. Ranko kulki matalikolle, pysähtyi ja omituisesti
liikahti. Lukashka oli näkevinään käden puun alta. "Nyt nähdään miten
minä yksinäni ammun abrekin!" -- ajatteli hän, tarttui pyssyyn,
hätäilemättä mutta nopeasti pani pystyyn haarukkaisen kannattimen,
asetti sen päälle pyssynsä, kuulumattomasti ja hilliten veti hanan
ja pidättäen henkeään alkoi tähdätä, koko ajan tarkaten eteensä.
"Minä en herätä", ajatteli hän. Mutta sydän löi niin kovasti hänen
rinnassaan että hän pysähtyi kuuntelemaan. Ranko yhtäkkiä keikahti
ja alkoi taas uida, virran suuntaa leikaten, tälle rannalle päin.
"Ettei vain pääsisi menemään!" arveli hän ja nyt hän kuun himmeässä
valossa näki rangon edessä tatarin pään välkähtävän. Hän käänsi
pyssyn suoraan päätä kohti. Se näytti hänestä olevan aivan lähellä,
pyssyn piipun päässä. Hän katsoi ylempää. "Abrekkipas on", mietti
hän hyvillään ja yhtäkkiä rajusti heittäytyi polvilleen, uudestaan
siirsi pyssyään, löysi tähtäyspilkun, jota tuskin saattoi nähdä
pitkän pyssyn päässä, ja lapsuudesta saakka tottumaansa kasakkain
tapaan lausuen: "Isälle ja Pojalle", -- painoi liipaisimen päätä.
Leimahtava välähdys valaisi hetkiseksi kaislikon ja veden. Laukauksen
raikas, äkkinäinen ääni kajahti pitkin veden vartta ja jossain
kaukana muuttui jyrinäksi. Ranko ei enää uinut virran poikki vaan
alas myötävirtaa pyörien ja keikahdellen.
-- Älä päästä, kuule! -- huusi Jergushov kopeloiden pyssyään ja
nousten pystyyn pölkyn takaa.
-- Oletko ääneti, senkin ryökäle! -- kuiskasi hänelle Luka hampaitaan
kiristäen: -- abrekkeja!
-- Minkä sinä ammuit? -- kyseli Nazarka: -- kenen sinä ammuit,
Lukashka?
Lukashka ei vastannut mitään. Hän latasi pyssynsä ja seurasi
katseellaan virran kulettamaa rankoa. Se pysähtyi lähellä olevalle
matalikolle ja sen takaa näkyi jotain suurta vedessä kelluvaa.
-- Mitä sinä ammuit? Miksi et sano? -- toistivat kasakat.
-- Abrekkeja, ettekö kuule! -- toisti Luka.
-- Ole valehtelematta! Vai itsestäänkö pyssy laukesi?...
-- Tapoin abrekin, sitä minä ammuin! virkkoi Lukashka mielenkuohun
tukahuttamalla äänellä, hypähtäen seisomaan. -- Mies ui... -- sanoi
hän osoittaen matalikkoa. -- Minä tapoin sen. Katsoppas tuonne.
-- Ole valehtelematta, -- toisti Jergushov, hieroen silmiään.
-- Mitä ole? No, katso! Katso tuonne, -- sanoi Lukashka tarttuen
hänen hartioihinsa ja taivuttaen häntä itseensä päin niin
voimakkaasti että Jergushov älähti.
Jergushov katsoi minne Luka osoitti ja keksittyään ruumiin heti
muutti äänilajia.
-- Ahaa! Saat uskoa, tulee toisiakin, tulee, -- sanoi hän hiljaa ja
alkoi tarkastaa pyssyään. -- Tämä on uinut etumaisena; joko ovat jo
täällä tai ihan lähellä toisella rannalla, se on varma.
Lukashka heitti vyön päältään ja alkoi riisua tsherkessiläisnuttuaan.
-- Minne sinä, hölmö? -- huusi Jergushov: -- meneppäs vaan ihan
tyhjän takia hukkumaan, kuuletko. Jos se on tapettu niin eihän se
mihin pääse. Anna minulle ruutia pyssyyn. Onko sinulla? Nazar! mene
kiireesti asemalle, mutta älä kule rantaa pitkin, -- tappavat vielä
sinut, usko minua!
-- Vai yksin minä lähden! Mene itse, -- sanoi Nazarka vihaisesti.
Lukashka oli riisunut tsherkessiläisnuttunsa ja meni rantaan.
-- Älä mene veteen, kuuletko! -- sanoi Jergushov riputtaen ruutia
pyssyn reikään. -- Katso, ei hievahda, minä näen. Aamuun ei ole
pitkälti, odota kunnes asemalta tulevat. Mene, Nazar, -- tyhjää sinä
pelkäät! Älä jänistä, kuule!
-- Luka, Luka hoi, -- sanoi Nazarka: -- kerroppas miten sinä tapoit.
Luka jätti aikomuksensa heti kohta mennä veteen.
-- Menkää pian asemalle, minä vahdin. Ja sanokaa kasakoille, että
lähettävät vakoilemaan. Jos niitä kerran on tällä puolen, niin on ne
saatava kiinni.
-- Sitähän minä sanon, että pääsevät pakoon, -- sanoi Jergushov
nousten, -- kiinni ne on saatava!
Jergushov ja Nazarka nousivat, tekivät ristinmerkin ja läksivät
asemalle, mutta ei rantaa pitkin vaan orjantappurain läpi
pujottautuen metsäpolulle.
-- No, muista Luka ettet hievahda, -- sanoi Jergushov, -- taikka
vielä tähän samaan paikkaan tappavat sinut. Pidä sinä varasi ja usko
minua.
-- Mene, kyllä minä, -- sanoi Lukashka, tarkasteli pyssyään ja
istuutui taas pölkyn taakse.
Lukashka istui yksin, katseli matalikkoa ja kuunteli eikö kasakoita
kuulu; mutta asemalle oli pitkä matka ja hän oli kärsimätön: oli näet
varma siitä, että nyt pääsevät pakoon ne abrekit, jotka ovat olleet
tapetun mukana. Samoin kuin metsäsiasta, joka oli illalla päässyt
karkuun, oli hän nyt harmissaan abrekeista, jotka nyt pääsevät. Hän
katseli milloin ympärilleen, milloin toiselle rannalle odottaen
juuri nyt näkevänsä vielä yhden miehen, laittoi paikoilleen pyssyn
kannattimen ja oli valmis ampumaan. Hänelle ei mieleenkään tullut,
että hänet voitaisi tappaa.