Oli semmoinen erityinen ilta, jommoisia on vain Kaukasiassa. Aurinko
oli vaipunut vuorten taa, mutta oli vielä valoisaa. Iltarusko
oli vallannut kolmannen osan taivasta ja ruskotuksen valossa
eroittautuivat selvästi vuorten kiillottoman valkeat röykkiöt. Ilma
oli harvaa, liikkumatonta ja kaikuisaa. Vuorista laskeutui arolle
muutamia virstoja pitkä varjo. Jos joskus sattuu näkymään jossain
ratsumiehiä niin jo heti kasakat vartiopaikoistaan ja tshetshenit
leirikylästään katselevat ihmeissään ja uteliaina ratsastavia
koettaen arvata, ketä nuo vihamieliset ihmiset mahtavat olla.
Kun tulee ilta niin ihmiset toinen toistaan peläten ahtautuvat
asuntoihinsa ja vain metsän peto ja lintu ihmistä säikähtämättä
vapaana temmeltää tässä erämaassa. Puutarhoista korien punonnasta
kiiruhtavat kasakattaret ennen auringon laskua, hilpeästi tarinoiden.
Puutarhatkin käyvät tyhjiksi kuten koko ympäristö; mutta stanitsa
tähän aikaan illasta vilkastuu erityisesti. Kaikilta tahoilta --
jalkaisin, ratsain ja narisevin rattain -- liikkuu väkeä stanitsaa
kohti. Tytöt vyöltä kohotetuissa paidoissa, vitsat kädessä,
iloisesti haastellen juoksevat karjaa vastaan, joka tungeskellen
kulkee, ympärillään pilvi tomua ja arolta tuomiaan sääskiä. Lihavat
lehmät ja niiden kanssa puhvelilehmät juoksentelevat kaduilla sinne
tänne ja kasakattaret kuvikkaisissa puseroissaan, beshmeteissä,
häärivät niiden kesken. Kajahtaa heidän kimeät äänensä, iloinen
naurunsa ja kirkaisunsa, joihin sekoittuu karjan mylvintä. Tuolla
kasakka, aseissaan, hevosen selässä, on päässyt lomalle vartiosta ja
ratsastaen majan viereen kumartuu ikkunaan ja koputtaa sitä, heti
koputettua tulee näkyviin kasakattaren kaunis nuori pää ja kuuluu
hymyilevää, sydämellistä puhetta. Tuolla nogajilainen renki, jolla on
ulkonevat poskipäät ja jonka puku on repaleinen, on tuonut kuorman
kaisloja arolta ja kaataa narisevat rattaat esaulin[3] puhtaalle,
avaralle pihalle, ottaa länget härkien nuokkuvista päistä ja vaihtaa
isäntänsä kanssa joitakuita tatarinkielisiä huudahduksia. Lammikon
vieressä, joka täyttää melkein koko kadun ja jonka ohi niin monta
vuotta ihmiset ovat kulkeneet, kompuroi kasakatar, vaivaloisesti
pysytellen liki aitausta, kantamus puita selässään, valkoisia jalkoja
peittävä paita korkealle nostettuna, ja metsältä palaava kasakka
leikillään huutaa: "nosta ylemmäs, kelvoton!" -- ja tähtää häneen;
kasakatar laskee alas paidan ja pudottaa puut. Kasakkavanhus,
housunlahkeet käärittyinä ja harmaa rinta paljaana, palaa kalalta
ja kantaa olalle heitetyssä _sanetkassaan_[4] vielä hytkähteleviä
hopeisia sillejä, ja kulkeakseen suorinta tietä kiipeää naapurinsa
särkyneen aidan yli ja irroittaa takkinsa, joka on takertunut aitaan.
Tuolla eukko vetää perässään kuivanutta rankoa ja nurkan takaa
kuuluu kirveen iskuja. Kasakkalapset vikisevät ja heittävät kiekkoa
kaikkialla missä vaan on tasaisia paikkoja. Päästäkseen kiertämästä
kiipeävät vaimot aitojen yli. Kaikkialla nousee piipuista lemuava
kizjakin[5] savu. Kaikilta pihoilta kuuluu kiireistä touhua, joka käy
yön hiljaisuuden edellä.
Ulitka-eukko, jonka mies on kasakkavänrikki ja koulunopettaja, on
kuten muutkin mennyt kartanon portille odottamaan karjaa, jota hänen
tyttönsä Marjanka ajaa katua pitkin. Hän ei ole vielä ehtinyt avata
vitsa-aitaa, kun mahdottoman iso puhvelilehmä sääskien vainoomana
ja ammuen raivaa itselleen tien veräjästä; sen perästä tulevat
vähitellen kylläiset lehmät suurine silmineen tunnustellen emäntää
ja hännällään tahdissa viuhtoen kupeitaan. Solakka kaunotar Marjanka
tulee portista ja heittäen risut, sulkee veräjän ja minkä jaloista
lähtee hyökkää hätistämään erilleen pihamaalla puskeilevaa karjaa.
"Kengät pois, paholaisen tyttö! -- huutaa äiti: -- jalkineesi ovat
ihan mäsänä". Marjanka ei hiukkaakaan pahastu saamastaan paholaisen
tytön nimestä, pitää sanoja hellyytenä ja iloisesti jatkaa puuhaansa.
Marjanka on sitonut liinan päähänsä; hänellä on päällään punertava
paita ja vihreä pusero, beshmetti. Hän häviää kartanon katoksen
alle, lihavan, uhkean karjansa perässä ja kuuluu vain karsinasta
hänen äänensä, joka hellästi neuvoo puhvelilehmää. "Ei nyt pysy
paikoillaan! No mihin sinä oikein, emä kulta!..." Pian astelee
tyttö eukon kanssa olkikarsinasta maitohuoneeseen ja kumpikin vie
sinne kaksi suurta ruukullista maitoa -- tämänpäiväisen lypsyn.
Huoneen savipiipusta nousee kohta kizjakin savu, maitoa keitetään
_kaimakiksi;_ tyttö hoitaa tulta ja eukko menee veräjälle. Hämärä
on jo vallannut stanitsan. Kaikkialla ilmassa on kasviksien, karjan
ja kizjakin lemua. Porteilla ja kaduilla, kaikkialla vilisee
kasakattaria, joilla on käsissään palavia vaateriepuja. Pihalta
kuuluu puhkumista ja joutilaan karjan märehtimistä ja ainoastaan
naiset ja lapset huudahtelevat toisilleen pihamailla ja kaduilla.
Arkisin harvoin kuulee juopuneita miesääniä.
Kasakka-vaimo, vanha, pitkä, miehekäs nainen vastapäätä olevasta
talosta, lähestyy Ulitka-eukkoa ja pyytää tulta; hänellä on kädessään
riepu.
-- Joko teillä on työt tehty? -- sanoo hän.
-- Tyttö lämmittää. Tultako tarvitaan? -- sanoo Ulitka-eukko ylpeänä
siitä että voi tehdä palveluksen.
Molemmat kasakkavaimot menevät majaan; karkeat, pieniin esineihin
tottumattomat kädet vavisten nostavat kannen kallisarvoisesta
tulitikkulaatikosta, joka Kaukasiassa kuuluu harvinaisuuksiin.
Vieraaksi tullut miehekäs kasakkanainen istuutuu rapulle
silminnähtävästi aikoen vähän jutella.
-- Koulussako se vaan on miehesi? -- kysyy vastatullut.
-- Yhä vain lapsia opettaa. Kirjoitti tulevansa pyhäksi kotiin, --
sanoo vänrikin vaimo.
-- Viisas mies; hyvä se on.
-- Onpa tietenkin.
-- Mutta minun Lukashani se on vartiossa, eivätkä päästä kotiin, --
puhuu vieraaksi tullut, vaikka vänrikin vaimo sen jo ammoin tietää.
Hänen pitää puhua Lukashastaan, jonka on juuri saanut kasakaksi ja
jolle hän toivoisi Marjanaa, vänrikin tytärtä.
-- Vai vartiossa yhä?
-- Niin on, emäntä. Pyhästä saakka ei ole käynyt. Äskettäin lähetin
paitoja Fomushkinin mukana. Kaikki kuuluu olevan hyvin, päällysmiehet
ovat mieleiset. Siellä kuulutaan taas abrekkeja etsittävän. Lukashka
on muka hyvällä tuulella eikä hätää mitään.
-- No sepä hyvä, -- sanoo vänrikin vaimo. -- Riuhtaisija se on
kerrassaan.
Lukashkalle oli annettu _riuhtaisijan_ nimi uljuudesta, hän kun oli
nostanut kasakkatytön vedestä, _riuhtaissut_. Ja vänrikin vaimo
mainitsi sen sanoakseen omasta puolestaan jotain ystävällistä
Lukashkan äidille.
-- Luojan kiitos, emäntä, kunnon poika on; uljas, kaikkien mieliksi,
-- sanoo Lukashkan äiti. -- Kun vain saisin hänelle vaimon niin
kuolisin rauhassa.
-- No vähänkö on tyttöjä stanitsassa? -- vastaa ovela vänrikin
vaimo, kuivettuneilla raihnaisilla käsillään huolellisesti sulkien
tulitikkulaatikon kannen.
-- Paljon on, paljon, emäntä, -- huomauttaa Lukashkan äiti ja
heiluttelee päätään: -- sinun tyttäresi Marjanushka, siinäpä vasta
tyttö, semmoista saa koko rykmentistä etsiä.
Vänrikin vaimo tietää Lukashkan äidin tarkoituksen, ja vaikka
Lukashka hänestä on oiva kasakka, karttaa hän tätä keskustelua
ensiksikin siksi, että hän on rikas vänrikin vaimo ja Lukashka on
halvan kasakan poika ja orpo; toiseksi siksi, että hän ei tahdo
niin pian erota tyttärestään, mutta etupäässä kuitenkin siksi, että
säädyllisyys sitä vaatii.
-- No niin, kunhan Marjanushka kasvaa niin tyttöhän siitäkin tulee,
-- puhuu hän varovaisesti ja vaatimattomasti.
-- Lähetän puhemiehiä, lähetän, kunhan olemme korjanneet puutarhoista
hedelmän, tulemme sinulta suostumusta pyytämään, -- sanoo Lukashkan
äiti. -- Ilja Vasiljevitshia kumartamaan tulemme.
-- Mitä Iljasta! -- sanoo ylpeästi vänrikin vaimo: -- minun kanssani
on puhuttava. Siitä kyllä keritään.
Lukashkan äiti näkee vänrikin vaimon ankarista kasvoista, ettei käy
pitemmältä puhuminen, sytyttää tulitikulla rievun, nousee ja sanoo:
-- älkää unohtako, emäntä, muistakaa mitä on sanottu. Minä lähden,
keittää pitää, -- lisää hän.
Matkalla kadun poikki hän ojennetussa kädessään heiluttaa palavaa
riepua ja kohtaa Marjanan, joka tervehtii häntä.
"Kuningatar se on tuo tyttö ja mainio työntekijä! -- ajattelee hän
katsellen kaunotarta. -- Vai kasvaa hänen vielä tarvitsisi! Paras
aika naimisiin ja hyvään taloon, Lukashkalle."
Ulitka-eukolla taas on omat huolensa ja hän jää kynnykselle istumaan
ja istuu siinä, jokin vaivaloinen ajatus mielessään, kunnes tyttö
huutaa häntä.