VI.

Stanitsan miesväki elää sotaretkillä ja vartiossa eli asemilla, kuten

kasakat sanovat. Se _riuhtaisija_ Lukashka, josta eukot stanitsassa

olivat puhuneet, seisoi iltapuolella päivää Nizhne-Prototskij'n

aseman vahtitornissa, aivan Terekin rannalla. Nojaten kyynärpäillään

tornin kaidepuihin hän katseli silmiään siristellen milloin

Terekin takaiseen etäisyyteen, milloin alas kasakkatovereihinsa,

joiden kanssa hän silloin tällöin vaihtoi sanan. Aurinko läheni jo

lumiharjannetta, joka valkeana hohti kutristen pilvien yläpuolella,

pilvet vaippuivat sen juurella ja kävivät yhä tummavarjoisemmiksi.

Ilmassa väikkyi illan heleä kirkkaus. Umpeen kasvaneesta

koskemattomasta metsästä huokui raikkautta, mutta aseman luona oli

vielä kuuma. Tarinoivien kasakkain äänet kaikuivat heleämmin ja

väräjöivät ilmassa. Ruskea, nopea Terek ja koko sen liikkuva vuo

eroittautui selvemmin liikkumattomista rannoista. Vesi siinä oli

alkanut laskea ja paikoittain kostea hiekka punersi rannoilla ja

särkänteillä. Toisella rannalla, suoraan vartioaseman kohdalla, oli

aivan autiota; vain matalaa, loputonta ja alakuloista kaislikkoa

ulottui vuorten juurille saakka. Vähän syrjemmällä näkyivät matalalla

rannalla tshetsheniläiskylän savirakennukset laakoine kattoineen ja

suppilonmuotoisine savupiippuineen. Kasakan tarkat silmät seurasivat

tornista kaukaa rauhallisen kylän iltasauhun keskeltä näkyvien sini- ja

punapukuisten tshetsheninaisten liikuntaa.

Vaikka kasakat joka hetki odottivat abrekkien[6] hyökkäystä joen

takaa tatarien puolelta, varsinkin juuri toukokuussa, jolloin

metsä Terekin rannalla on niin sankka, että jalkamiehen on

vaikea tunkeutua sen läpi, ja joki niin matala, että paikoittain

voi kahlaten ratsastaa sen yli, ja vaikka kaksi päivää sitten

kasakka oli rykmentin komentajalta tuonut _tsydulkan_,[7] jossa

ilmoitettiin, että vakoilijoilta saatujen tietojen mukaan

kahdeksanmiehinen joukko oli hankkeissa kulkea Terekin yli ja

sen vuoksi käskettiin noudattamaan suurta varovaisuutta, -- ei

vartiossa välitetty erikoisesti varovaisuudesta. Kasakat aivan kuin

kotonaan, satuloimatta hevosiaan ja ilman aseita, vain kalastelivat,

juopottelivat tai metsästelivät. Päivystäjän hevonen yksin kulki

satuloituna ja etujalat toisiinsa kytkettyinä orjantappuraa kasvavaa

metsänlaitaa, ja vain vahdissa olevalla kasakalla oli yllään

tsherkessitakki, pyssy ja miekka. Aliupseeri, korkeakasvuinen

ja laihanpuoleinen kasakka, jolla oli pitkä selkä ja pienet

jalat ja kädet, istui tuvan seinän vieressä, yllään avonainen

beshmetti, ja päällikön veltto ja ikävystynyt ilme kasvoillaan

silmät ummessa siirteli päätään milloin toisen milloin toisen

kätensä varaan. Iäkkäänpuoleinen kasakka, jonka parta oli leveä

ja harmahtavan musta ja jolla oli päällään vain mustalla remmillä

kiinnitetty paita, makasi aivan veden äyräällä ja katseli veltosti

yksitoikkoista, lirisevää ja mutkaista Terekiä. Toisista, jotka

olivat kuumuudesta yhtä näännyksissä ja puolialastomia, mikä huuhtoi

vaatteita Terekissä, mikä makasi maassa rannan kuumalla hiekalla

laulua hyräillen. Yksi kasakoista, kasvoiltaan laiha ja mustaksi

päivettynyt, oli nähtävästi sikahumalassa ja makasi suullaan tuvan

seinustalla, joka noin kaksi tuntia sitten oli ollut varjossa, mutta

johon nyt iskivät suoraan kuumat vinot säteet.

Lukashka, joka seisoi tornissa, oli pitkä kaunis nuorimies, noin

kahdenkymmenen ikäinen, hyvin äitinsä näköinen. Hänen kasvonsa

ja koko ruumiinrakenteensa ilmaisivat nuoruuden kulmikkuudesta

huolimatta suurta ruumiillista ja henkistä voimaa. Vaikka hänestä

vasta äskettäin oli tehty sotamies, saattoi hänen kasvojensa

leveästä ilmeestä ja asentonsa tyynestä varmuudesta huomata, että

hän jo oli ehtinyt omistaa kasakoille ja yleensä aina asestettuina

oleville miehille ominaisen sotaisen ja hiukan ylpeän ryhdin,

että hän oli kasakka ja tunsi itsensä oikean kasakan arvoiseksi.

Leveä tsherkessiläistakki oli paikoittain repeytynyt, lakki oli

tshetsheniläiseen tapaan painettu niskaan, kengänvarret lasketut

alapuolelle polvien. Hänen pukunsa ei ollut komea, mutta sen

istumisessa oli sitä erityistä kasakkakeimailua, joka johtuu

tshetsheniläisten dzhigittien (ratsumiesten) matkimisesta. Oikealla

dzhigitillä on kaikki väljää, repaleista, huoletonta; vain aseet

ovat komeat. Mutta tuo repaleinen puku aseinen on pantu ylle,

vyötetty ja kiinnitetty omaan määrättyyn tapaansa, jota ei kuka

tahansa osaa ja joka heti pistää kasakan tai vuorelaisen silmiin.

Lukashka näytti sellaiselta dzhigitiltä. Kädet miekassa kiinni ja

siristellen silmiään hän katseli katselemistaan kaukana olevaan

paimentolais-kylään. Hänen kasvonpiirteensä yksitellen tarkaten

olivat rumat, mutta jos loi silmäyksen koko hänen komeaan vartaloonsa

ja viisaisiin kasvoihinsa mustine kulmakarvoineen niin täytyi

ehdottomasti jokaisen sanoa: "komea poika!"

-- Eukkoja, eukkoja miten on kylvänyt kylään! -- sanoi hän kimeällä

äänellä, veltosti avaten näkyviin kiiltävät valkeat hampaansa ja

kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen.

Nazarka, joka makasi alhaalla, kohotti heti kiireesti päätään ja

huomautti:

-- Eivätkö liene viinan haussa.

-- Kun olisi pyssyllä säikäyttää, -- sanoi Lukashka naurusuin: --

havahtuisi ne vietävät!

-- Ei kanna sinne asti.

-- Sekö! Kantaa minun ylikin. Varros, kunhan tulee heidän pyhänsä

niin menen tästä Girei-kaanin vieraaksi juomaan buzaa,[8] -- sanoi

Lukashka, vihaisesti huitoen tungettelevia sääskiä ympäriltään.

Kahina tiheikössä veti kasakkain huomion puoleensa. Kirjava

sekarotuinen lintukoira nuuski jälkiä ja touhuisasti heiluttaen

karvatonta häntäänsä juoksi vartiopaikalle. Lukashka tunsi sen

metsästäjänaapurinsa Jeroshka-sedän koiraksi ja heti perästä hän näki

metsämiehen itsensä lähenevän tiheiköstä.

Jeroshka-setä oli erittäin kookas kasakka, jolla oli vaalean harmaa,

leveä parta ja niin leveät hartiat ja rinta, että hän metsässä,

missä ei ollut kehen vertaisi häntä, näytti lyhyeltä, -- niin

sopusuhtainen oli koko hänen voimakas jäsenistönsä. Hänen yllään

oli vyöllä kiinnitetty mekko, jaloissa riepujen päälle nuorilla

köytetyt hirvennahkajalkineet ja päässään risainen valkea hatturähjä.

Selässään oli hänellä toisen olan takana fasanipyydys ja pussi,

jossa oli kananpoika ja mehiläishaukka haukkojen houkuttelemiseksi;

toisella olallaan hän kantoi hihnassa tapettua villiä kissaa;

selkäpuolella riippui vyöstä pussi haulien, ruudin ja leivän

kantamista varten, hevosen häntä sääskien huiskimiseksi, iso tikari

rikkonaisessa, vanhan veren tahraamassa huotrassa ja kaksi tapettua

fasania. Hän katsahti vartiopaikalle ja pysähtyi.

-- Hei, Ljam! -- huusi hän koiralleen niin täyteläisellä bassolla,

että kaiku vastasi kaukaa metsästä, heitti olalleen suuren pyssyn,

jota kasakat kutsuvat _flintaksi_, ja nosti lakkiaan.

-- Hyvinkö kuluu päivä, ystävät? Hei! -- kääntyi hän kasakkain

puoleen puhuen samalla voimakkaalla ja iloisella äänellä, ilman

mitään ponnistusta ja kuitenkin niin kovasti kuin olisi huutanut

jollekulle toisella puolen jokea olevalle.

-- Hyvin setä, hyvin! -- kajahtivat iloisina eri tahoilta kasakkain

nuorteat äänet.

-- Mitä kuuluu, kertokaa? -- huusi Jeroshka-setä pyyhkien

tsherkessiläistakkinsa hihalla hikeä punaisilta, leveiltä kasvoiltaan.

-- Kuules, setä, tiedätkö minkälainen haukka tuossa poppelissa

asustaa! Joka ilta liitelee niin vimmatusti, -- sanoi Nazarka iskien

silmää ja hytkäytellen olkapäätään ja jalkaansa.

-- Valehtelet! -- sanoi ukko epäluuloisena.

-- Ihan totta, setä, _koetappas istua_,[9] -- vakuutti Nazarka suu

naurussa.

Kasakat alkoivat nauraa.

Veitikka ei ollut nähnyt mitään haukkaa; mutta vartiossa olevilla

nuorilla kasakoilla oli jo kauan ollut tapana härnätä ja petkuttaa

Jeroshka-setää joka kerta kun tämä tuli heidän luokseen.

-- Kunhan vain höpisee... -- virkkoi Lukashka tornista Nazarkalle.

Nazarka vaikeni heti.

-- Täytyypä sitten _istua_. Jään _istumaan_, -- vastasi ukko kaikkien

kasakkain suureksi huviksi.

-- Entä sikoja, oletteko niitä nähneet?

-- Kaikkia, vai sikoja! -- sanoi aliupseeri erittäin tyytyväisenä,

että oli saanut tilaisuuden pitää hauskaa, venytteli ruumistaan ja

molemmin käsin raapi pitkää selkäänsä. -- Abrekkeja tässä pyydystää

pitää eikä sikoja. Sinä et ole mitään kuullut, setä, hä? -- lisäsi

hän, aiheettomasti rypistäen otsaansa ja päästäen valkeat tiheät

hampaansa näkyviin.

-- Abrekeistako? -- sanoi ukko: -- ei, en ole kuullut. Entäs viiniä

onko? Anna juoda, hyvä mies. Uupunut olen ihan kerrassaan. Minä tuon,

kunhan ehdin, tuoresta sianlihaa, tuon kun tuonkin. Antakaa! --

lisäsi hän.

-- Niin että _istuakko_ sinä aiot, niinkö? -- kysyi aliupseeri,

ikäänkuin ei olisi kuullut, mitä tämä oli sanonut.

-- Tahtoisin _istua_ yön seudussa, -- vastasi Jeroshka-setä: --

ehkäpä pyhäksi, Jumalan avulla, jotain nujerran; sitten annan

sinullekin, annan varmasti!

-- Setä! Hoi, setä! -- huusi Luka kimeästi ylhäältä, vetäen huomion

puoleensa, ja kaikki katsahtivat Lukashkaan! -- Meneppäs ylä-ojalle,

siellä on niitä aika lauma. Se ei ole valetta, ei! Äskettäin

meikäläisistä eräs ampui yhden. Totta puhun, -- lisäsi hän korjaten

selässään olevaa luodikkoa ja sellaisella äänellä, josta saattoi

tuntea, ettei hän laskenut leikkiä.

-- Ahaa, onko Lukashka-riuhtaisija täällä! -- sanoi ukko katsellen

ylös. -- Missä ampui?

-- Sinä et nähnyt ensinkään! Pieni näyn olevan, -- sanoi Lukashka.

-- Ihan ojan luona, setä, -- lisäsi hän vakavasti, ravistellen

päätään. -- Me kuljimme paraillaan ojan vartta, kun se rusahti, mutta

minulla oli pyssy huotrassa. Iljaska kun ampua pamautti... Minä

näytän sinulle, setä, missä kohden, -- ei se ole kaukana. Odotas.

Minä tiedän, hyvä veli, kaikki sen tiet... Mosev-setä!... lisäsi hän

varmasti ja melkein käskevästi aliupseerille: -- on aika jo vaihtaa,

-- ja kohottaen pyssyään hän vastausta odottamatta alkoi laskeutua

tornista.

-- Tule pois! -- sanoi aliupseeri jälestäpäin, katsoen ympärilleen.

-- Sinun vuorosi, niinkö, Gurka? Mene! Aika poika on tullut sinun

Lukashkastasi, -- lisäsi aliupseeri kääntyen ukon puoleen: -- ihan

kuin sinä, kulkee, eikä pysy kotona; eikä ole kauan kuin tappoi erään.