Mitä kauemmas Olenin tuli Venäjän keskustasta, sitä kaukaisemmilta
tuntuivat hänestä kaikki omat muistonsa; ja kuta lähemmäksi Kaukasiaa
hän saapui sitä hilpeämmäksi kävi hänen mielensä. "Entä jos
matkustaisi kokonaan pois eikä koskaan palaisi eikä ilmaantuisi enää
ihmisten ilmoille", tuli joskus hänen päähänsä. Mutta ne ihmiset,
joita minä näen täällä, _eivät ole ihmisiä;_ ei yksikään niistä
tunne minua, eikä koskaan kukaan heistä saata olla Moskovassa siinä
seurapiirissä, jossa minä olen ollut, ja kuulla minun entisyydestäni.
Ja aivan uusi kaikesta entisestä vapautumisen tunne valtasi hänet
noiden karkeiden olentojen parissa, joita hän tapasi matkalla ja
joita hän ei tunnustanut moskovalaisten tuttavainsa vertaisiksi
ihmisiksi. Mitä karkeampaa kansa oli, mitä vähemmin näkyi sivistyksen
merkkejä, sitä vapaammaksi hän tunsi itsensä. Stavropol, jonka läpi
hänen oli matkustaminen, ärsytti häntä. Nimikilvet -- niitä oli
päällisiksi ranskankielisiäkin -- vaunuissa istuvat naiset, ajurit
torilla, bulevardi ja sinelliin ja hattuun puettu herrasmies, joka
käyskenteli bulevardilla tarkastellen ohikulkevia, -- vaikuttivat
häneen sairaasti. "Kenties nuo ihmiset tuntevat jonkun tuttavistani?"
-- ja hän muisti taas klubin, räätälin, kortit, hienoston...
Stavropolista lähtien oli sen sijaan taas kaikki tyydyttävää: jylhää
ja sen lisäksi kaunista ja sotaista. Ja Olenin ilostui ilostumistaan.
Kaikki, kuten kasakat, kuskit, majatalontarkastajat, olivat hänestä
vääristämättömiä olentoja, joiden kanssa hänen kävi suoraan
laskeminen leikkiä ja puhuminen, miettimättä mikä arvo-aste kullakin
on. Kaikki kuuluivat ihmissukuun, joka oli kokonaan itsetiedottomasti
ystävällinen Olenille, ja kaikki suhtautuivat häneen suosiollisesti.
Vasta Donin joukkojen maassa vaihdettiin reki rattaihin, ja
Stavropolin tuolla puolen tuli ilma jo niin lämpimäksi, että Olenin
ajoi ilman turkkia. Oli jo kevät -- odottamaton, iloinen kevät
Oleninille. Öisin ei enää laskettu lähtemään kasakkakylistä ja
iltaisin sanottiin, että on vaarallista kulkea. Vanjushaa alkoi
silloin tällöin peloittaa ja pyssy oli ladattuna mukana rattailla.
Oleninin ilo kasvoi. Eräässä majapaikassa tarkastusmies kertoi
äskettäin matkalla tapahtuneesta kauheasta murhasta. Vastaan tulijat
alkoivat olla aseilla varustettuja. "Vai tässä se alkaa!" -- sanoi
Olenin itselleen ja alati odotti milloin näkyisivät lumipeitteiset
vuoret, joista oli niin paljon hänelle puhuttu. Kerran iltapuolella
päivää nogajilainen kyytimies piiskallaan viittasi pilvien takaisiin
vuoriin. Olenin alkoi ahneesti tähystellä mutta oli pilvinen päivä
ja pilvet puoleksi verhosivat taakseen vuoret. Oleninin silmiin
siinsi jotain harmaata, valkeata, kutrista, ja kuinka olisi
koettanutkin, hän ei voinut huomata mitään kaunista vuorien näyssä,
vaikka oli niistä niin paljon lukenut ja kuullut. Hän arveli, että
vuoret ja pilvet näyttävät aivan samanlaisilta ja että tuo hänelle
uskoteltu lumivuorten erityinen kauneus on samanlainen keksintö
kuin Bachin musikki ja rakkaus naiseen, joihin hän ei uskonut. Ja
hän herkesi odottamasta vuoria. Mutta seuraavana päivänä varhain
aamulla hän rattaillaan heräsi viileydestä ja välinpitämättömästi
katsahti oikealle. Aamu oli aivan kirkas. Yhtäkkiä hän näki,
noin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään, kuten hän luuli
ensi näkemällä, puhtaan valkoisia röykkiöitä hienon hienoine
rajapiirteineen ja kangastuksen tapaisen, selvän eetterimäisen viivan
niiden harjain ja kaukaisen taivaan välillä. Ja kun hän tajusi koko
etäisyyden itsensä ja vuorten sekä taivaan välillä ja vuorten koko
mahtavuuden ja kun hän alkoi tuntea että tuota kauneutta oli koko
loppumattomuus, niin hän pelästyi, että se onkin näkyä, unta. Hän
ravistelihe herätäkseen. Vuoret vaan pysyivät samoina.
-- Mitä se tuo on? Mitä ihmettä tuo on? -- kysyi hän kyytimieheltä.
-- Vuoria vaan, -- vastasi nogajilainen välinpitämättömästi.
-- Minäkin olen niitä pitkän aikaa katsellut, -- sanoi Vanjusha: --
onpa se kaunista! Kotona eivät uskoisi.
Hevosten nopeasti kulkiessa tasaista tietä näyttivät vuoret juoksevan
pitkin taivaanrantaa, välkkyen ruusunhohteisin huipuin nousevan
auringon valossa. Aluksi vuoret vain ihmetyttivät Oleninia, sitten
riemastuttivat; mutta sitten yhä enemmän ja enemmän vaipuessaan tuon
suoraan arosta eikä toisista mustista vuorista nousevan ja pakenevan
lumipeitteisen vuorijonon tarkasteluun, hän alkoi vähitellen
käsittää tuota kauneutta ja _tuntemalla tuntea_ noita vuoria. Siitä
hetkestä kaikki, mitä hyvänsä hän näki, kaikki mitä hän ajatteli,
kaikki mitä hän tunsi, sai häneen nähden uuden ankaran majestetisen
vuorten luonteen. Kaikki Moskovan muistot, häpeä ja katumus, kaikki
halpamaiset haaveet Kaukasiasta kokonaan katosivat eivätkä palanneet
enää. Oli kuin jokin juhlallinen ääni olisi sanonut hänelle: "nyt
se on alkanut". Ja tie ja kaukana siintävä Terekin viiru ja kylät
ja ihmiset -- kaikki tuo ei tuntunut enää miltään leikiltä. Hän
katsahtaa taivaalle -- ja muistuu vuoret. Katsahtaa itseensä,
Vanjushaan -- ja taas vuoret. Tuossa ratsastaa kaksi kasakkaa, ja
koteloihin pistetyt pyssyt tasaisesti heilahtelevat heidän selässään
ja hevosten tummanruskeat ja harmaat jalat hämmentyvät toisiinsa,
mutta vuoret... Terekin takaa näkyy savua kylästä, mutta vuoret...
Aurinko nousee ja väikkyy kaislikon takaa siintävässä Terekissä,
mutta vuoret... Kylästä ajetaan rattailla, naisia kulkee jalkaisin,
kauniita naisia, nuoria, mutta vuoret... "Abrekit mellastavat
arolla, minä ajan, en pelkää niitä -- minulla on pyssy ja voimaa ja
nuoruutta", mutta vuoret...