II.

"Rakastan! Rakastan niin! Erinomaisia! Kuinka hyvältä tuntuu!" --

toisti hän ja hänen teki mieli itkeä. Mutta miksi hänen teki mieli

itkeä? Ketkä olivat erinomaisia? Ketä hän niin rakasti? -- Hän ei

sitä oikein tiennyt. Väliin hän jäi tarkastelemaan jotain taloa ja

oli ihmeissään miksi se oli niin kummallisesti rakennettu; väliin

hän ihmetteli, miksi kuski ja Vanjusha, jotka olivat hänelle niin

vieraita, olivat niin lähellä häntä ja hänen kanssan tärisivät ja

heilahtelivat jäätyneistä vetohihnoista kiinnitettyjen sivuhevosten

riuhtomisista, ja uudelleen sanoi: "erinomaisia, rakastan", vieläpä

myös: "jos riittää, niin on se mainiota!" ja itsekkin ihmetteli miksi

näin puhui ja kysyi itseltään: "olenkohan minä juovuksissa?" Tosin

hän oli osaltaan juonut pari pulloa viiniä, mutta ei viini yksin

ollut saanut aikaan tätä vaikutusta Oleniniin. Hänelle muistuivat

mieleen kaikki ne ystävyyden sanat, jotka olivat tuntuneet niin

sydämellisiltä ja joita oli kainosti, ikäänkuin erehdyksestä

lausuttu hänelle ennen lähtöä. Muistuivat mieleen kädenpuristukset,

katseet, äänettömyydet, äänen sävy, joka oli sanoissa _"hyvästi

Mitja!"_ -- kun hän jo istui reessä. Muistui mieleen oma epäröimätön

avomielisyys. Ja kaikki tuo oli omiaan liikuttamaan häntä. Lähdön

edellä olivat kaikki, ei vain ystävät ja sukulaiset, vaan myös

välinpitämättömät, vieläpä epäsympatiset ja pahansuovatkin ihmiset

ikäänkuin liittoutuneet häntä enemmän rakastamaan ja anteeksiantamaan

hänelle, kuten synnintunnustuksen tai kuoleman edellä. "Kenties

en minä koskaan palaakkaan Kaukasiasta", ajatteli hän. Ja hänestä

tuntui, että hän rakasti ystäviään sekä vielä jotakuta muutakin.

Ja hänen oli surku itseään. Mutta ei rakkaus ystäviin ollut saanut

hänen sieluaan niin heltymään ja nousemaan, ett'ei hän voinut estää

noita tahtomattaan kielelle tulevia järjettömiä sanoja, eikä myöskään

rakkaus naiseen (hän ei vielä koskaan ollut rakastanut) ollut

saattanut häntä tällaiseen tilaan. Rakkaus omaan itseensä, hehkuva,

täynnä toiveita oleva nuori rakkaus kaikkeen hyvään, mitä hänen

sielussaan oli (ja hänestä näytti nyt siinä olevan pelkkää hyvää),

pani hänet itkemään ja sopertamaan yhteyttä vailla olevia sanoja.

Olenin oli nuorukainen, joka ei ollut missään päättänyt kurssia eikä

palvellut (hän oli ainoastaan ollut jonkin viraston kirjoissa), joka

oli tuhlannut puolen omaisuuttaan eikä kahdenkymmenen neljän vuoden

ikään saakka ollut vielä valinnut itselleen mitään virka-uraa eikä

koskaan mitään tehnyt. Hän oli niitä, joita moskovalaisessa seurassa

kutsutaan nimellä "nuori mies".

Kahdeksantoistavuotiaana Olenin oli niin vapaa kuin yksin venäläiset

neljäkymmenluvun rikkaat, jo varhain vanhemmistaan jääneet nuoret

miehet ovat olleet. Hän ei tiennyt mistään ruumiillisista eikä

siveellisistä siteistä; hän saattoi tehdä mitä hyvänsä eikä

tarvinnut mitään, eikä mikään häntä sitonut. Hänellä ei ollut

perhettä, ei isänmaata, ei uskoa eikä mistään puutetta. Hän ei

uskonut mihinkään eikä tunnustanut mitään. Mutta vaikka hän ei

mitään tunnustanut, ei hän ollut synkkä, ikävystynyt ja järkeilevä

nuorukainen vaan päinvastoin alinomaa syttyvä. Hän väitti, ett'ei

rakkautta ole, mutta nuoren ja kauniin naisen läsnäolo pani joka

kerta hänen sydämensä seisahtumaan. Hän oli jo aikoja tiennyt,

että kunnianosoitukset ja arvonimet ovat hulluutta, mutta hän

tunsi väkisinkin mielihyvää, kun tanssiaisissa ruhtinas Sergej

tuli hänen luokseen ja puhui herttaisesti. Kaikesta innostui hän

vain sen verran, ett'ei se päässyt kahlehtimaan häntä. Kun hän oli

antautunut jotain harrastamaan ja alkoi vain vähänkin tuntea työn ja

taistelun, arkipäiväisen elämäntaistelun lähenevän, niin hän heti

vaistomaisesti kiiruhti riistäytymään irti siitä tunteesta tai työstä

saadakseen takaisin entisen vapautensa. Niin hän oli aloittanut

hienon seuraelämän, viran, talouspuuhat, musikin, jolle hän yhteen

aikaan aikoi pyhittää elämänsä, vieläpä rakkauden naisiinkin, johon

hän ei uskonut. Hän mietiskeli sinne tänne, mihin kohdistaisi kaiken

sen nuoruuden voiman, joka on ihmisessä vain kerran: taiteeseenko,

tieteeseen, naisen rakastamiseen, -- vai käytännölliseen

toimintaanko, järjen, sydämen, sivistyksen palvelukseen, -- tuon

innon, joka ei enää toistu, vain kerraksi ihmiselle annetun vallan

tehdä itsestään kaikkea, mitä vain tahtoo ja parhaana pitää, ja

koko maailmasta, mitä haluaa. Tosin on ihmisiä, joilta tuo hengen

levoton pyrkimys puuttuu, jotka astuessaan elämään heti kohta panevat

kaulaansa ne länget, jotka ensinnä sattuvat käsiin, ja työskentelevät

niissä uskollisesti elämänsä loppuun. Mutta Olenin tunsi itsessään

liian selvästi tuon kaikkivaltiaan nuoruuden jumalan läsnäolon, kyvyn

muuttua yhdeksi ainoaksi haluksi, yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, --

kyvyn tahtoa jotain ja tehdä jotain, heittäytyä suinpäin pohjattomaan

kuiluun tietämättä miksi. Hän oli siitä tietoinen ja samalla ylpeä

ja oli onnellinen siitä, itse sitä tietämättään. Tähän saakka hän

oli rakastanut vain itseään eikä ollut voinut olla rakastamatta,

siksi että odotti itseltään vain hyvää eikä vielä ollut ehtinyt

pettyä itseensä nähden. Lähtiessään matkalle Moskovasta hän oli

siinä onnellisessa nuorekkaassa mielialassa, jolloin nähdessään

entiset vikansa nuorukainen yhtäkkiä sanoo itselleen, että kaikki on

ollut erehdystä, että kaikki tähänastinen on ollut satunnaista ja

mitätöntä, ett'ei hän ennen ollut tahtonutkaan elää _oikein hyvin_,

mutta että nyt Moskovasta päästyä alkaa uusi elämä, jossa ei enää ole

niitä vikoja eikä katumusta vaan jossa varmaan on pelkkää onnea.

Pitkillä matkoilla on aina niin, että kahdella-kolmella ensi

kyytivälillä mielikuvitus pysyy siinä paikassa, josta olet lähtenyt,

mutta ensimäisen matkalla viettämäsi aamun tullen se yhtäkkiä

siirtyy matkan määräpaikkaan ja rakentelee jo sinne tulevaisuuden

tuulentupia. Niin kävi Olenininkin.

Kun hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle ja näki lumisia

kenttiä niin hän ilostui siitä, että oli yksin keskellä noita

kenttiä, kääriytyi turkkiinsa, laskeutui reen pohjalle, mieli

tuli levolliseksi, ja hän vaipui uinailuun. Ystävien jäähyväiset

liikuttivat häntä ja hänelle alkoi tulla muistoon koko viime talvi,

jonka oli viettänyt Moskovassa, ja hämärien ajatusten ja soimausten

keskeyttäminä alkoivat kutsumattomat kuvat tuosta kuluneesta ajasta

tulla hänen mielikuvitukseensa.

Hänen mieleensä muistui häntä saattamassa ollut ystävänsä ja hänen

suhteensa tyttöön, josta he olivat puhuneet. Tuo tyttö oli rikas.

"Miten hän saattoi rakastaa tyttöä kun tämä rakasti minua? -- mietti

hän, ja ilkeitä epäilyksiä tuli hänen mieleensä. -- Taitaa olla

ihmisissä paljon epärehellisyyttä. Mutta miksi minä en todellakaan

ole sitten vielä rakastanut? -- tuli hänen eteensä kysymys. -- Kaikki

sanovat minulle, ett'en minä ole rakastanut. Olenko minä todellakin

siveellinen epäsikiö?" Ja hän alkoi muistella huvittelujaan. Hän

muisti ensi ajat hienossa maailmassa ja erään ystävänsä sisaren,

jonka kanssa hän silloin vietti illat ja pöydällä oleva lamppu

valaisi tytön hienot sormet, jotka olivat kiinni työssä, ja alaosan

hänen kauniita hienoja kasvojaan; muistui mieleen kaikki nuo

keskustelut, jotka olivat venyneet sanomattoman hitaasti, ja yleensä

liika juhlallisuus ja kankeus ja alituinen kiusallinen tunne tuon

pingoitetun aseman vuoksi. Jokin ääni sanoi koko ajan: _ei näin, ei

näin!_ -- ja niinpä se todellakaan ei päättynyt hyvin. Sitten hänen

mieleensä tuli tanssiaiset ja masurkka kauniin D:n kanssa. "Miten

olin rakastunut sinä yönä, miten olin onnellinen! Ja miten minuun

koski ja miten minua harmitti, kun seuraavana aamuna herätessäni

tunsin olevani vapaa! Miksi ei se rakkaus sitten tule ja köytä minua

ihan käsistä ja jaloista? -- ajatteli hän. -- Ei, ei ole rakkautta!

Naapurin rouva, joka minulle, Dubrovinille ja johtajalle kertoi

kaikille samalla tavalla, että rakasti tähtiä, ei myöskään ollut

_oikea_." Ja nyt johtuu hänen mieleensä omat taloudelliset toimensa

maalla eikä taaskaan näissä muisteloissa ole mitään mihin mielellään

pysähtyisi. "Puhuvatkohan nuo kauan minun lähdöstäni?" -- pälkähtää

hänen päähänsä. Mutta ketä ne nuo ovat, ei hän tiedä, ja kohta sen

perästä tulee mieleen asia, joka panee hänen otsansa ryppyyn ja

antaa hänen lausua epäselviä äänteitä: muisto monsieur Cappellesta

ja 678:sta ruplasta, jotka hän oli jäänyt velkaa räätälille, ja

hän muistaa sanat, joilla oli pyytänyt räätäliä odottamaan vielä

vuoden ja hämmennyksen ja kohtaloonsa alistumisen ilmeen, joka oli

kuvastunut räätälin kasvoilla. "Voi Jumalani, Jumalani!" -- toistaa

hän rypistäen otsaansa ja koettaen karkoittaa tuota kiusallista

ajatusta. "Siitä huolimatta hän kuitenkin rakasti minua, -- ajattelee

hän tyttöä, josta oli puhe hyvästiä jättäessä. -- Niin, jos olisin

mennyt hänen kanssaan naimisiin, ei minulla olisi velkoja, mutta

nyt jäin velkaa Vasiljeville". Ja hänen mieleensä muistuu viimeinen

peli-ilta herra Vasiljevin kanssa klubissa, jonne hän oli mennyt

suoraan tuon naisen luota, ja tulevat mieleen omat alentavan nöyrät

pyynnöt jatkamaan peliä ja tämän kylmät kiellot. "Vuosi säästävyyttä

ja kaikki se on maksettu ja vieköön heidät sitten vaikka piru!..."

Mutta tästä varmuudesta huolimatta hän alkaa uudelleen laskea

jälelle jääneitä velkojaan, niiden määräaikoja ja otaksumiaan

maksupäiviä. "Mutta minähän jäin vielä velkaa Morellillekin enkä

vain Chevalier'ille", muistui hänen mieleensä; ja hänen eteensä

tulee koko se yö, jona oli niin suuresti velkaantunut. Oli vietetty

juominkeja mustalaisten kanssa ja ne oli toimeenpannut Sashka B.,

sivus-adjutantti, ja ruhtinas D., ja tuo hyvinarvoisa herra... Ja

miksi ne ovat niin tyytyväisiä itseensä nuo herrat, -- ajatteli

hän, -- ja millä perustuksella he muodostavat oman piirinsä, johon

kuuluminen muka on muille hyvin suuri kunnia? Senkö vuoksi, että ovat

sivus-adjutantteja? Onhan ihan kauheata, miten tyhminä ja kurjina

he pitävät muita Minä sitä vastoin näytin heille, ett'en ollenkaan

halua heitä lähennellä. Luulen kumminkin, että työnjohtaja Andrej

olisi hyvin ihmeissään jos kuulisi, että olen _sinä_ sellaisen

herran kanssa kuin Sashka B:n, joka on eversti ja sivus-adjutantti.

Niin, eikä kukaan juonut enemmän kuin minä sinä iltana; minä opetin

mustalaisille uuden laulun ja kaikki kuuntelivat. "Tosin olen tehnyt

paljon tyhmyyksiä, mutta sittenkin olen hyvin hyvä nuori mies",

ajattelee hän.

Aamu valkeni kun Olenin oli ehtinyt kolmanteen pysähdyspaikkaan. Hän

joi teetä, asetti uudestaan sälyt ja kapsäkit paikoilleen ja istuutui

niiden keskeen järkevänä, suorana ja huolellisena, selvillä siitä

missä mikin on: missä on rahat ja paljonko niitä on, missä passi

ja matkakuitti -- ja kaikki tuntui hänestä niin käytännöllisesti

järjestetyltä, että hän tuli hyvälle tuulelle, ja kaukainen matka

tuntui vain jonkunmoiselta kestävältä kävelyretkeltä.

Aamun ja keskipäivän hän vietti kokonaan aritmetisiin laskuihin

vaipuneena: montako virstaa oli kulkenut, paljonko vielä oli

lähimmälle pysäkille, paljonko lähimpään kaupunkiin, paljonko

päivälliseen, teen juontiin, Stavropoliin, ja monesko osa koko

matkasta oli jo kuljettu. Samalla hän myös laski: paljonko on rahaa,

paljonko jää jälelle, paljonko menee kaikkien velkojen maksamiseen ja

kuinka suuren osan kaikista tuloista hän on kuluttava kuukaudessa.

Illalla juotuaan teensä hän laski, että Stavropoliin oli seitsemän

yhdettätoista osaa koko matkasta, velkoja oli jälellä kaikkiaan

seitsemää säästäväisesti elettyä kuukautta kohti ja yksi kahdeksas

osa koko omaisuudesta, -- ja rauhoittuen hän kääri turkin ylleen,

heittäytyi rekeen ja vaipui taas uinailuun. Hänen mielikuvituksensa

oli nyt jo tulevaisuudessa, Kaukasiassa. Kaikkiin vastaisiin unelmiin

liittyi kuvia Amalat-bekeistä, tsherkessitytöistä, vuorista,

jyrkänteistä, kauheista putouksista ja vaaroista. Se kaikki esiintyy

himmeänä, epäselvänä, mutta kunnia houkutuksineen ja kuolema

varoittavana herättävät mielenkiintoa tuohon tulevaisuuteen. Väliin

hän harvinaisen urheasti ja voimalla, jota kaikki hämmästyvät, surmaa

ja kukistaa lukemattomia vuorelaisia; väliin on hän itse vuorelainen

ja heidän kanssaan puolustaa riippumattomuuttaan venäläisiä

vastaan. Milloin yksityisseikatkin tulevat näkyviin on noissa

yksityisseikoissa aina osallisina entisiä Moskovan henkilöitä. Sashka

B. tuossa joko venäläisten tai vuorelaisten kanssa taistelee häntä

vastaan. Ottaapa, käsittämätöntä miten, räätäli monsieur Cappelle'kin

osaa voittajien riemuun. Jos siinä samalla muistellaan entisiä

solvauksia, heikkouksia, erehdyksiä, on niiden muistelemisesta

vain huvia. On selvää, ett'ei nuo erehdykset voi enää uudistua

siellä vuorien, putousten, tsherkessiläistyttöjen ja ainaisten

vaarain keskellä. Kun on kerran tehnyt niistä synnintunnustuksen

itselleen, niin on niistä päässyt. On vielä yksi haave, kaikkein

kallein, joka tunkeutui kaikkiin nuoren miehen tulevaisuuden

ajatuksiin: se oli unelma naisesta. Ja siellä, vuorten keskessä,

se esiintyy mielikuvitukselle tsherkessiläis-orjattaren muodossa,

solakkavartaloisena, pitkäpalmikkoisena, nöyrä- ja syväsilmäisenä.

Hän näkee edessään vuorilla yksinäisen majan ja sen kynnyksellä on

nainen odottamassa miestä, joka palaa hänen luokseen väsyneenä,

pölyisenä, veren ja maineen peittämänä, ja hän on tuntevinaan

tuon naisen suudelmat, hänen hartiansa, viehättävän äänensä ja

kuuliaisuutensa. Nainen on ihana, mutta sivistymätön, hurja, raaka.

Hän rupeaa kasvattamaan häntä pitkinä talvi-iltoina. Hän on viisas,

älykäs ja lahjakas ja nopeasti omistaa kaikki välttämättömät tiedot.

Miksi ei voisi? -- hän voi hyvin helposti oppia kieliä, lukea teoksia

ranskalaisesta kirjallisuudesta, ymmärtää niitä... _Notre Dame de

Paris_ esimerkiksi on varmaan hänen mieleensä. Hän osaa puhuakkin

ranskaa. Salongissa hänellä saattaa olla enemmän synnynnäistä

arvokkuutta kuin kaikkein hienoimmalla maailmannaisella. Hän osaa

laulaa koruttomasti, voimakkaasti, intohimoisesti: "Uh, mitä

hullua!" sanoo Olenin itselleen. Ja nyt he olivat tulleet johonkin

pysähdyspaikkaan ja piti siirtyä reestä toiseen ja antaa juomarahaa.

Mutta hän etsii uudestaan mielikuvituksellaan sitä hullua, jonka

oli hylännyt ja hänen eteensä tulevat taas tsherkessiläistytöt,

maine, paluu Venäjälle, sivus-adjutantin arvo, ihana vaimo. "Mutta

rakkauttahan ei ole, -- hän sanoo itselleen, -- arvonimet ovat

roskaa. Mutta kuusisataa seitsemänkymmentä kahdeksan ruplaa?... Entä

valloitettu maa, joka on antanut minulle enemmän rikkautta kuin

tarvitsen koko elämäkseni? Muuten ei ole hyvä yksin käyttää hyväkseen

sitä rikkautta. Se on jaettava. Mutta kenelle? -- Kuusisataa

seitsemänkymmentä kahdeksan ruplaa Cappelle'lle, ja sittenpähän

näkee..." Ja nyt laskeutuvat jo aivan epäselvät näyt tajuntaan ja

vain Vanjushan ääni ja tunne liikkumisen pysähtymisestä keskeyttävät

tervettä, raikasta unta, ja itse muistamattaan sitä hän siirtyy

toiseen rekeen uudella pysäkillä ja matkustaa eteenpäin.

Toisena aamuna tapahtuu aivan sama: samallaiset asemat, tee, hevosten

liikkuvat lautaset, lyhyt sananvaihto Vanjushan kanssa, samat

epäselvät unelmat ja horroksiin vaipuminen iltaisin ja raskas, terve,

tuores uni yön kestäessä.