Moskovassa on kaikki vaiennut. Silloin tällöin kuuluu jossain
rattaiden vikinää talvisilta kaduilta. Ikkunoista ei näy enää
valoa, ja lyhdyt ovat sammuneet. Kirkoista kumajavat kellojen
äänet ja vyöryen nukkuvan kaupungin yli ennustavat aamua. Kadut
ovat tyhjät. Väliin jossain öinen ajuri kapeajalaksisella reellään
sekoittaa hiekkaa lumeen ja jouduttuaan toisen kadun kulmaukseen
nukahtaa, odottaen kyydittävää. Vanha eukko menee kirkkoon, jossa
vahakynttilät, pyhäin kuvain kultakehyksiin kuvastuen, palavat jo
epätasaisina ja harvassa. Työväki jo nousee pitkän talviyön jälkeen
ja menee työhön.
Mutta herroilla on vielä ilta.
Yhdestä Chevalier'n ikkunasta, sulettujen luukkujen alta, laittomasti
pilkistelee tuli. Rappujen luona on vaunuja, rekiä ja ajureja,
ajopelien perät kiinni toisissaan. Kolmivaljakkoiset kyytirattaat
ovat siinä myös. Talonmies turkkiinsa kääriytyneenä ja käpristyneenä
ikäänkuin piiloitteleikse talon nurkan takana.
"Ja miksi ne lörpöttelevät kaikkea joutavaa? -- miettii lakeija,
istuen kasvot tyhmistyneinä eteisessä. -- Ja aina kun on minun
vuoroni!" Vieressä olevasta pienestä valoisasta kamarista kuuluu
illallispöydästä kolmen nuoren miehen ääni. He istuvat kamarissa
pöydän ympärillä, jolla on illallisen ja viinin tähteitä. Eräs
heistä, pieni, siistinnäköinen, laiha ja ruma mies istuu ja
katsoo matkalle lähtevää hyväntahtoisin, väsynein silmin. Toinen,
pitkäkasvuinen, makaa tyhjien pullojen vallassa olevan pöydän
vieressä ja leikkii kellonsa avaimella, kolmas, jolla on päällään
uuden uutukainen lyhyt turkki, kävelee pitkin huonetta ja seisahtuen
tuon tuostakin naksauttelee rikki manteleja jotenkin paksuilla
ja väkevillä, puhdaskynsisillä sormillaan ja koko ajan hymyilee
jollekin; hänen silmänsä ja kasvonsa hehkuvat. Hän puhuu innostuneena
tehden liikkeitä käsillään; mutta saattaa huomata, ett'ei hän löydä
sanoja, ja kaikki sanat, jotka hänelle tulevat suuhun, tuntuvat
riittämättömiltä ilmaisemaan kaikkea sitä, mikä hänen mieltään
kuohuttaa. Hän hymyilee lakkaamatta.
-- Nyt voin sanoa kaikki suoraan! -- sanoo lähtöä tekevä. -- Minä
en suinkaan tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, mutta minä toivoisin,
että ainakin sinä ymmärtäisit minua sillä tavoin kuin itse ymmärrän
itseäni eikä niin kuin kaikellainen arkiväki tätä asiata katsoo.
Sinä sanot, että minä olen tehnyt väärin hänelle -- kääntyy hän sen
puoleen, joka hyväluontoisin silmin katselee häntä.
-- Niin oletkin -- vastaa pieni ja ruma mies, ja vielä enemmän
hyväntahtoisuutta ja väsymystä kuvastuu hänen katseestaan.
-- Minäpä tiedän miksi sinä niin sanot -- jatkaa matkalle lähtevä. --
Rakastettuna oleminen on sinusta yhtä suuri onni kuin rakastaminen ja
sitä onnea riittää koko elämän ajaksi, jos kerran on siihen päässyt.
-- Riittää hyvinkin, rakas veli! Paremmin kuin tarvitsisikaan, --
vakuuttaa pieni ja ruma mies, avaten ja ummistaen silmänsä.
-- Mutta miksi en itsekkin rakastaisi? -- sanoo matkalle lähtevä,
vaipuu ajatuksiinsa ja ikäänkuin säälien katsoo ystäväänsä. --
Miksi en rakasta? En osaa rakastua... Ei, olla jonkun rakastama
on onnettomuus, -- onnettomuus, sillä tunnet olevasi syyllinen
kun et anna takaisin yhtä paljon etkä voi antaa. Oi, Jumalani! --
hän heilautti kättään: -- jospa se kävisikin järkevästi, mutta se
kun menee kaikki päin honkiin, ei niinkuin tahtoisi vaan omalla
laillaan. Minähän tavallani olin varastanut sen tunteen. Sitä mieltä
olet sinäkin; älä väitä vastaan -- sinun täytyy olla sitä mieltä.
Mutta uskotko, että kaikista tyhmyyksistä ja sikamaisuuksista,
joita olen paljon ehtinyt tehdä elämässäni, on tämä ainoa, jota en
kadu enkä voi katua. En alussa enemmän kuin jälkeenkään päin ole
valehdellut enemmän itselleni kuin hänellekään. Minä luulin, että nyt
olin viimeinkin rakastunut, mutta sittemmin huomasin tahtomattani
valehdelleeni, tunsin, että niin oli mahdoton rakastaa enkä voinut
mennä edemmäksi; mutta hän meni... Onko se minun syyni, ett'en
voinut? Mitä minä sille voin?
-- No, nytpähän se on sitten lopussa! -- sanoi hänen ystävänsä
sytyttäen sikarin karkoittaakseen uneliaisuuttaan. -- Sen vain sanon:
sinä et ole vielä rakastanut etkä tiedä mitä rakastaminen on.
Lyhytturkkinen tahtoi taaskin sanoa jotain ja tarttui päähänsä. Mutta
ei saanut ilmi sitä, mitä olisi tahtonut.
-- En ole rakastanut!... Se on totta, ett'en ole rakastanut.
Mutta minussa on halu rakastaa, niin voimakas halu, ett'ei sen
voimakkaampaa voi olla! Ja toiseksi, onko oikeata rakkautta? Kaikki
jää niin kesken! Ja mitä siitä puhuukaan! Paljon olen minä sotkenut
elämässäni! Mutta nyt on kaikki lopussa, se on tosi. Ja minä tunnen,
että alkaa uusi elämä.
-- Jossa sinä sotket samalla lailla, -- sanoi se, joka makasi
sohvalla ja leikitteli kellonsa avaimella. Mutta matkalle lähtevä ei
kuullut häntä.
-- Minun on sekä ikävä että hauska lähteä, -- jatkoi hän. --- Minkä
tähden ikävä en tiedä itsekkään.
Ja lähtöä tekevä alkoi puhua vain itsestään, huomaamatta, ettei
se toisia voinut huvittaa niinkuin häntä. Ihminen ei ole koskaan
niin itsekäs kuin sisäisen riemun hetkenä. Hänestä tuntuu, ettei
maailmassa sinä hetkenä ole mitään ihanampaa ja intressantimpaa kuin
hän itse.
-- Dmitrij Andrejevitsh, kuski ei rupea odottamaan! -- sanoi
huoneeseen astunut, turkkiin vyötetty nuori palvelija. --
Kahdennellatoista tunnilla tulivat hevoset ja nyt on kello neljä.
Dmitrij Andrejevitsh katsoi Vanjushaansa. Tämän turkin ympäri
kiedotussa vyössä, huopasaappaissa ja unisissa silmissä hän kuuli
äänen toisenlaisesta elämästä, joka kutsui häntä, -- vaivojen,
puutteiden ja toiminnan elämästä.
-- Niinpä tosiaankin, suo anteeksi! -- sanoi hän katsoen, olisiko
mikään hakanen jäänyt auki.
Vaikka toverit kehoittivat antamaan vielä juomarahaa kyytimiehelle,
hän pani lakin päähänsä ja asettui keskelle huonetta. He suutelivat
toisiaan kauan yhteen mittaan, sitten uudestaan, pysähtyivät, ja
vielä kolmannen kerran suutelivat. Lyhytturkkinen meni pöydän
luo, joi pohjaan maljan, joka oli pöydällä, tarttui pienen ja
rumannäköisen miehen käteen ja punastui.
-- Ei, sanon sen sittenkin... Sinun kanssasi pitää ja voikin olla
avomielinen, sillä pidän sinusta. Sinähän rakastat häntä, -- niin
olen aina luullut, -- eikö niin?
-- Rakastan, -- vastasi hänen ystävänsä vielä lempeämmin hymyillen.
-- Ja kentiesi...
-- Tehkää hyvin, käskettiin sammuttaa kynttilät! -- sanoi uninen
lakeija, joka oli kuunnellut viimeistä keskustelua ja mietiskellyt,
miksi herrat aina puhuvat yhtä ja samaa. -- Kenelle käskette
merkitsemään laskun, teillekö? -- hän lisäsi kääntyen pitkän herran
puoleen, tietäen edeltäpäin kenen puoleen on käännyttävä.
-- Minulle, -- sanoi pitkä mies. -- Paljonko se tekee?
-- Kaksikymmentä kuusi ruplaa.
Pitkä mies mietti hetkisen, mutta ei sanonut mitään ja pani laskun
taskuunsa.
Mutta toisilla oli vielä omat keskustelunsa.
-- Hyvästi, sinä kunnon poika! -- sanoi pieni, rumannäköinen ja
lempeäsilmäinen herra.
Kyyneleet nousivat kummankin silmiin. He menivät rappusille.
-- Ai, niin! -- sanoi lähtevä punastuen ja kääntyen pitkän miehen
puoleen: -- Chevalier'n laskun sinä suoritat ja kirjoitat sitten
minulle.
-- Hyvä, hyvä, -- sanoi pitkä mies vetäen hansikkaita käsiinsä. --
Miten sinua kadehdin! -- lisäsi hän aivan odottamatta, kun he olivat
tulleet rappusille.
Lähtevä istuutui rekeen, kääri turkin ylleen ja sanoi: "no niin,
ajetaan!" ja siirtihe antaakseen reessä sijaa sille, joka oli sanonut
häntä kadehtivansa; hänen äänensä värisi.
Saattamaan lähtenyt sanoi: "Hyvästi, Mitja, suokoon Jumala..." Hän
toivoi ainoastaan, että toinen olisi mitä pikemmin lähtenyt eikä
sentähden saanut sanotuksi loppuun mitä oli aikonut sanoa.
He vaikenivat. Vielä kerran joku sanoi "hyvästi".
Joku sanoi "aja!" -- ja kuski lähti ajamaan.
-- Jelizar, tänne hevonen! -- huusi yksi saattajista.
Ajurit ja kuski alkoivat liikkua, hoputtivat hevosiaan ja vetivät
ohjaksista. Kohmeiset vaunut narisivat lumessa.
-- Kunnon poika tuo Olenin! -- sanoi yksi saattajista. -- Mutta
mikä ihmeen halu Kaukasiaan ja vielä junkkariksi? Minä en mistään
hinnasta... Tuletko huomenna klubiin päivälliselle?
-- Tulen.
Ja saattajat hajaantuivat.
Matkustavasta tuntui lämpimältä, kuumalta turkissaan. Hän istuutui
reen pohjalle, avasi turkkinsa levälleen ja takkuiset kyytihevoset
kolmivaljakossa juosta hölköttivät pimeältä kadulta toiselle, talojen
ohi, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Oleninistä tuntui, että vain
ne, jotka matkustavat pois, ajavat näitä katuja. Ympärillä oli
pimeää, äänetöntä, alakuloista, mutta sydän oli niin täynnä muistoja,
rakkautta, sääliä ja suloisia, ahdistavia kyyneleitä...