kuin hän oli ilmestynyt hänelle silloin ensi kerralla. Anna astui
varmoin jaloin Christophen sävelten sankarimaailmaan, aivan kuin se
olisi ollut hänen ominta ilmapiiriään. Christophe kokeili edelleen,
valiten toisen kappaleen, ja sitten kolmannen yhä tulisemman, päästäen
hänessä irti intohimojensa myrskyt, kiihtyen itse, kiihdyttäen
laulajaa; sitten, korkeimmassa tunnekohdassa, keskeytti hän yhtäkkiä,
ja kysyi Annalta katsoen häntä suoraan silmiin:
-- Mutta kuulkaas, mikä te oikeastaan olette? Anna vastasi:
-- En tiedä.
Christophe sanoi tuimasti:
-- Mikä voima teillä on sisässänne, kun osaatte laulaa noin?
Anna vastasi:
-- Se johtuu siitä, että te saatte minut laulamaan.
-- Niinkö? Tottako? Minä ihmettelen, johtuuko se minusta vai teistä.
Ajatteletteko te tosiaan tällaisia asioita?
-- En tiedä. Luulen, ettei ihminen ole laulaessaan itseään.
-- Ja minä luulen, että te olette ainoastaan silloin itseänne.
He vaikenivat. Annan poskia kostutti hieno hiki. Hänen rintansa
kohoili hiljaa. Hän tuijotti kynttiläin liekkeihin, ja raaputteli
ajatuksissaan steariinia, jota oli valunut kynttilänjalan reunukselle.
Christophe näppäili pianon koskettimia sieltä täältä, katsellen Annaa.
He puhelivat toisilleen hämillään vielä jonkin sanan, töykeällä ja
kylmällä äänellä, etsiskelivät sitten jokapäiväisiä puheenaiheita, ja
vaikenivat tyyten, peljäten syventyä...
Seuraavana päivänä he vaihtoivat tuskin sanaa; he katselivat toisiaan
salaa, ikäänkuin peljäten. Mutta heille tuli tavaksi soittaa ja
laulaa yhdessä illoin. Ja pian harrastivat he yhdessä iltapuolella
päivääkin musiikkia; ja joka päivä, yhä enemmän. Aina valtasi Annan
sama käsittämätön intohimo: heti, kun ensimäiset soinnut helähtivät,
poltti se hänen olemustaan päästä jalkoihin ja teki tuosta pikku
porvarittaresta majesteettisen Venus-jumalattaren siksi aikaa kuin
musiikkia kesti: kaikkien sydämenkiihkojen lihaksitulleen vertauskuvan.
Braun hämmästyi Annan äkillistä mielistymistä lauluun, mutta ei
viitsinyt vaivautua mietiskelemään tämän naisellisen oikun syitä; hän
oli kuuntelijana näissä pikku konserteissa, nyökkäsi tahtia päällään,
lausui arvosteluja, ja oli yleensä hyvin tyytyväinen, vaikka hän
olisikin pitänyt hieman lauhkeammasta musiikista: moinen voimienpurkaus
tuntui hänestä liikanaiselta. Christophe vainusi ilmassa lähestyvää
vaaraa; mutta hänen päänsä meni sekaisin: hän oli vielä äskeisestä
sielullisesta tuskankaudesta heikko, eikä jaksanut vastustaa;
häneltä katosi tietoisuus, mitä hänessä itsessään tapahtui, eikä hän
sen enempää päässyt perille, miten Annan laita oli. Erään kerran
iltapuolella lakkasi Anna yhtäkkiä laulamasta, keskellä raivoisaa
kiihkoa pauhaavaa kappaletta, ja meni sanaakaan selittämättä pois
salista. Christophe odotti häntä: Annaa ei tullut. Puolituntia sen
jälkeen näki Christophe, kulkiessaan käytävää pitkin Annan huoneen
ohitse, hänet ovenraosta, kamarin perukassa, kelmein kasvoin,
vaipuneena synkkään rukoukseen.
Kuitenkin, mutta hyvin vähitellen, tulivat heidän välinsä
hiukan luottavammiksi. Christophe koetti saada häntä puhelemaan
menneisyydestään; Anna vastasi aivan ylimalkaisesti ja kuivasti;
tuskinpa sai Christophe häneltä udelluksi edes mitään selviä
yksityiskohtaisia tapauksia, ja nekin vasta pala palalta. Braunin usein
löyhäsuiseksi paisuva hyväntahtoisuus opasti hänet kuitenkin Annan
elämänsalaisuuksiin.
Anna oli syntyisin tästä samasta kaupungista Hänen oma nimensä oli
Anna-Maria Senfl. Hänen isänsä oli Martin Senfl, vanhaa, jo vuosisatoja
sitten ylen rikkaaksi tunnettua kauppiassukua, jossa luokkaylpeys ja
uskonnollinen ankaruus olivat kehittyneet huippuunsa. Martin Senfl
oli seikkailunhaluinen, niinkuin monet muut hänen kansalaisensa,
ja hän oli oleskellut vuosikausia kaukaisissa maissa, Itämailla ja
Etelä-Amerikassa; olipa hän tehnyt uhkarohkeita tutkimusmatkoja
Aasian sydämeenkin; siihen veivät häntä samalla kertaa sekä suvun
kauppaharrastukset että tieteen rakkaus ja huvitteluhalu. Kiertelemällä
tällä tavoin maailmassa oli hän menettänyt paitsi varansa myöskin
kaikki vanhat ennakkoluulonsa. Ja niinpä hän, joka oli luonteeltaan
kuumaverinen ja itsepäinen, nai kotimaahan palattuaan omaistensa
vihastuneista vastalauseista välittämättä erään lähellä kaupunkia
asuvan tilallisen tyttären, naisen, jonka maine oli epäilyttävä ja joka
ennen oli ollut hänen rakastajattarensa. Avioliitto oli hänelle ainoa
keino säilyttää omanaan tuo kaunis tyttö, sillä ilman häntä ei hän
voinut elää. Suku ilmaisi turhaan kieltonsa: se ei auttanut; silloin
sulki se ovensa ikipäiviksi tuolta jäseneltään, joka ei suvainnut
totella sen kaikkein pyhintä tahtoa. Koko kaupunki, -- kaikki "oikeat"
ihmiset, ollen nyt niinkuin tavallisesti tällaisesta yhteiskunnan arvoa
koskevasta asiasta täysin yhtä mieltä, -- nousi laumalla varomatonta
nuorta paria vastaan. Tutkimusmatkailija sai tuta katkerasti,
että Kristuksen uskolaisten maissa on yhtä vaarallista ruveta
hangoittelemaan ihmisten ennakkoluuloja vastaan kuin Suuren Laaman
valtakunnassakin. Hän ei ollut tarpeeksi vahva välittääkseen viis
muiden mielipiteistä. Hän oli kuluttanut perintöosansa tarkoin loppuun;
hän ei saanut tointa mistään: kaikki paikat suljettiin häneltä. Turhaan
purki hän kiukkuaan järkkymättömän kaupungin häväistyksiä vastaan.
Hänen terveytensä, jota vaivaloiset retket ja kuumeet oli horjuttaneet,
ei tällaista kestänyt. Hän kuoli halvaukseen viisi kuukautta naimisissa
oltuaan. Neljä kuukautta sen jälkeen kuoli hänen vaimonsa, jolla ei
ollut häistä saakka ollut yhtään itkemätöntä päivää, hyväsydäminen,
mutta heikkotahtoinen ja yksinkertainen ihminen, lapsivuoteeseen,
jättäen sille rannalle, jolta hän lähti, pikku Annan.
Martin Senflin äiti oli vielä elossa. Hän ei ollut antanut anteeksi
edes kuolinvuoteellakaan pojalleen eikä tuolle naiselle, jota hän ei
suostunut miniäkseen tunnustamaan. Mutta nyt, kun vihattua naista
ei enää ollut olemassa ja kun jumalallinen kosto oli tyydytetty, --
otti hän lapsen kasvattaakseen. Hän oli jumalinen, ahdasmielinen
rouva; rikas ja saita; hänellä oli erään kolkon kadun varrella tuossa
vanhassa kaupungissa silkkikauppa. Hän ei kohdellut lasta poikansa
tyttärenä, vaan paremminkin orpona, joka on otettu armosta ihmisten
pariin ja jonka täytyy siitä vastineeksi alistua melkeinpä palkollisen
asemaan. Kuitenkin hankki hän Annalle huolellisen kasvatuksen; mutta
koskaan hän ei päässyt epäluuloisesta ankaruudestaan tyttöä kohtaan;
tuntui siitä kuin hän olisi pitänyt lasta syyllisenä vanhempiensa
syntiin ja koettanut kukistaa hänen olemuksessaan sitä syntiä. Hän ei
antanut tytön vähääkään huvitella; hän sorti luontoa hänen eleissään,
sanoissaan, jopa hänen ajatuksissaankin kuin mitäkin rikosta. Hän
tappoi Annan nuoressa sielussa elämän. Anna tottui varhain istumaan
ikävissään kirkossa ja olemaan näyttämättä sitä ikävystymistään.
Hänet ympäröitiin helvetin kauhuilla; hänen lapsensilmänsä, joita
salakavalat luomet kätkivät, näkivät joka sunnuntai vanhan _Münsterin_
ovella noita kauhuja: kainostelemattomien ja kieroon vääntyneiden
kiviveistosten hahmossa, ikuiseen kadotukseen tuomittujen sielujen,
joiden jalkojen välissä liekit leiskuivat ja kupeita pitkin sammakot
ja käärmeet kiipeilivät. Anna tottui tukehduttamaan vaistojaan,
valehtelemaan itselleen. Heti, kun hän tuli siihen ikään, että voi
auttaa isoäitiään, sai hän olla aamusta iltaan apulaisena surullisessa
ja pimeässä kauppapuodissa. Hänelle tulivat tottumukseksi ympäristön
tavat: järjestys kaikessa, nyrpeä säästäväisyys, tarpeeton puutteessa
eläminen, tuon kaupungin ikävystynyt välinpitämättömyys muita
ihmisiä kohtaan, sen halveksiva ja ikävä elämänkäsitys, sellaisen
jumalisuuden luonnollinen seuraus, mikä ei johdu synnynnäisestä
hurskaudesta. Anna kiihtyi hurskauden harjoituksissaan sellaiseksi,
että isoäitikin piti niitä liiallisina; hän meni mahdottomiin
paastoissa ja lihankidutuksessa; kerran keksi hän käyttää kureliivejä,
joihin hän oli sovitellut nuppineuloja sillä tavoin, että ne joka
askelella tunkeusivat hänen ihoonsa. Nähtiin hänen silloin tällöin
kalpenevan; mutta ei tiedetty, mikä hänellä oli. Viimein, kun hän
pyörtyi, lähetettiin noutamaan lääkäriä. Anna ei tahtonut mitenkään
antaa itseään tutkia (hän olisi ennen kuollut kuin riisuutunut miehen
silmien edessä); -- mutta sen sijaan hän tunnusti salaisuutensa; ja
lääkäri läksytti hänet niin ankarasti että hän lupasi olla vasta
ryhtymättä tällaiseen urheiluun. Sitäpaitsi tarkasti isoäiti varmuuden
vuoksi silloin tällöin perin pohjin hänen vaatteensa. Annalle ei
näistä kidutuksista ollut mystillistä nautintoa, niinkuin olisi
saattanut luulla hänen mielikuvituksensa oli heikko, hän ei olisi
ymmärtänyt jonkun Assisin Fransiskuksen tai Pyhän Teresian elämän
runollisuutta. Hän hurskautensa oli surullista ja aineellista. Kun hän
kiusasi itseään, ei se johtunut siitä, että hän olisi sen palkkioksi
toivonut itselleen hyvyyksiä tulevassa elämässä, vaan siihen oli
syynä pelkästään kauhea ikävystyminen: joka käänsi kärkensä häntä
itseään kohti; Anna löysi melkeinpä ilkeää huvia pahasta, jota hän
teki itselleen. Omituisena poikkeuksena tässä kovassa, ja kylmässä
sielussa, joka oli samantapainen kuin hänen isoäitinsäkin, oli se
seikka, että se oli avoin musiikille, vaikkei Anna vielä tiennytkään,
miten pohjattomassa määrin. Muille taiteille hän oli suljettu; hän
oli tuskin katsellut yhtään ainoaa taulua tarkemmin; hänellä ei
näyttänyt olevan pienintäkään plastillisen kauneuden tajuntaa, niin
makua vailla hän oli kaikessa, ja oli sitä ylpeästi ja itsetietoisen
välinpitämättömästi. Kauniin ihmisruumiin näkeminen ei herättänyt
hänessä muita tunteita kuin alastomuuden vaikutuksen, samanlaisen kuin
eräässä Tolstoin kuvaamassa talonpojassa, nimittäin jonkinlaisen ilkeän
ja vastenmielisen tunteen. Se tunne oli Annassa sitäkin voimakkaampi,
kun hän oli aavistellut useimpien alastomuutta ihastelevien ihmisten
ihailevan sitä paljon suuremmassa määrässä pelkästään himonsa kuin
esteettisen ilon tähden. Hän ei tiennyt omaa kauneuttaan enemmän kuin
tiesi omista tukahdutetuista vaistoistansakaan; tai paremminkin: hän
ei tahtonut niistä mitään tietää; ja kun hän oli tottunut itselleen
valehtelemaan, onnistuikin hänen tässä suhteessa pettää itseään.
Braun oli nähnyt hänet ensi kertaa eräissä häissä, joihin Anna oli
joutunut sattumalta: sillä häntä ei sellaisiin tilaisuuksiin kutsuttu,
koska hän häpeällisen sukuperänsä vuoksi kaupunkilaisten mielestä oli
huonossa maineessa. Anna oli silloin kahdenkolmatta-vuotias. Braun
huomasi hänet kohta. Ei suinkaan niin, että Anna olisi tahtonut tehdä
itsensä huomatuksi. Istuessaan Braunin vieressä päivällispöydässä,
jäykkänä ja oudosti ja mauttomasti puettuna, hän tuskin avasi
suutaan virkkaakseen jotain. Mutta Braun ei lakannut koko aterian
ajalla puhelemasta hänen kanssaan, siis itsekseen. Ja hän palasi
kotiinsa haltioissaan. Tavallisella nopsanäköisyydellään oli hän
huomannut, miten neitseellisen puhtailta hänen vierustoverinsa kasvot
näyttivät; ja hän oli ihastunut Annan terveeseen järkeen ja hänen
tyyneyteensä; suuressa arvossa piti hän myöskin Annan vankkaa terveyttä
ja niitä hyviä perheenemännän avuja, joita hän oli ollut hänessä
keksivinään. Hän lähti vieraisille Annan isoäidin luokse, kävi siellä
muutaman kerran uudestaan, kosi ja hyväksyttiin. Myötäjäisistä, ei
puhettakaan. Rouva Senfl testamenttasi koko omaisuutensa kaupungille,
liikeharrastuksiin.
Koskaan ei nuori vaimo ollut rakastanut miestään: rakkaushan oli
tunne, jota ei kai saanut ottaa lukuun kunniallisessa elämässä, vaan
jota täytyi paremmin karttaa jonkinlaisena pahana. Mutta hän tiesi
antaa arvon Braunin hyvälle sydämelle; hän oli miehelleen kiitollinen,
että hän oli hänet nainut, hänen epäilyttävästä syntyperästään
huolimatta; syvästi kiitollinen, joskaan ei sitä tunnettaan näyttänyt.
Annalla oli muuten selvä käsitys avioliittokunniasta. Mikään ei ollut
häirinnyt heidän välejään niinä seitsemänä vuotena, jotka he olivat
olleet naimisissa. He elivät toistensa rinnalla, eivät ymmärtäneet
toisiaan, eivätkä välittäneetkään ymmärtää: maailman mielestä olivat
he ihanteellinen aviopari. He eivät käyneet paljoa missään. Braunilla
oli melkoisen suuri tuttavapiiri; mutta hän ei ollut saanut sitä
hyväksymään seuraansa hänen vaimoaan. Anna ei ollut miellyttävä; eikä
hänen syntyperänsä tahraa oltu täysin unohdettu. Anna puolestaan
ei koettanut millään tavoin tehdä itseään suosituksi. Hän oli
katkeroitunut, sillä hän oli saanut jo lapsena kärsiä halveksumista.
Sitäpaitsi hän oli tottumaton parempaan seuraan, ja oli hyvillään,
että hänet unohdettiin. Hän kävi joskus itse vieraissa ja sai
vastavieraitakin, milloin hänen miehensä etu välttämättä sitä vaati.
Ne vieraat olivat uteliaita ja panettelevia poroporvarittaria. Heidän
juorujuttunsa eivät herättäneet Annan mielenkiintoa; hän ei viitsinyt
välinpitämättömyyttään edes salata. Sellaista ei toki anneta anteeksi.
Ja sittemmin ne vierailut loppuivatkin ja Anna jäi yksin. Sitä hän
juuri tahtoikin: mikään ei enää häirinnyt unelmia, joita hän hautoi
sydämessään, eikä hänen ruumiissaan piileviä arvoituksellisia voimia.
Anna oli näyttänyt jo muutamia viikkoja sairaalta. Hänen kasvonsa
olivat kelmentyneet ja niihin oli ilmestynyt syviä uurteita. Hän
karttoi Christophen ja Braunin seuraa. Hän vietti päivänsä omassa
kamarissaan; hän painui ajatuksiinsa; hän ei vastannut, kun hänelle
jotain puhuttiin. Braun ei nyt enempää kuin muulloinkaan välittänyt
tällaisista naisen oikuista. Hän selitteli niitä Christophelle.
Niinkuin melkein kaikki ne miehet, jotka joutuvat helposti naisten
petettäviksi, luuli hän tuntevansa kovinkin hyvästi naisia. Ja hän
tunsikin tosiaan heidät hyvästi: avu, josta ei ole mitään hyötyä.
Hän tiesi, että naisilla on usein itsepintaisia uneksimisen puuskia,
että heille tulee halu jäykästi ja vihamielisesti olla vaiti; ja hän
ajatteli, että silloin täytyy heidän antaa olla rauhassa, ei koettaa
selvittää asiaa, ei varsinkaan näyttää heille sitä tiedotonta maailmaa,
joka heidän sielunsa yhtä puolta ympäröi. Viimein hän kuitenkin alkoi
tulla Annan terveydestä levottomaksi. Hän päätteli moisen riutumisen
johtuvan hänen elämäntavoistaan, siitä, että hän oli aina sisällä, ei
käynyt koskaan ulkopuolella kaupunkia, tuskinpa poissa kotoaankaan.
Hän tahtoi nyt, että Annan oli käveltävä. Hän itse ei voinut lähteä
hänen mukaansa: sunnuntaisin oli Annalla jumalanpalveluksensa, ja
arkipäivinä Braunilla sairaiden vastaanotto. Mitä jälleen Christopheen
tulee, hän vältti lähteä Annan kanssa kävelylle. Pari kertaa olivat he
tehneet lyhyen kävelymatkan kaupungin tulliin: he olivat olleet kuolla
ikävästä. Juttelemisesta ei tullut mitään. Tuntui kuin ei Annalle olisi
ollut olemassakaan luonnon kauneutta; hän ei nähnyt mitään; kaikki
maisemat olivat hänelle pelkkiä kiviä ja ruohoa; hänen kalseutensa
siinä suhteessa oli aivan tyrmistyttävä. Christophe oli koettanut saada
häntä huomaamaan jotakin kaunista näköalaa. Anna katseli sitä, hymyili
kylmästi, ja sanoi, Christophen mieliksi:
-- Niin, se on omituinen...
Aivan samaan tapaan kuin hän oli sanonut:
-- Nyt paistaa aurinko.
Christophe tunki kyntensä kämmeniinsä kiukusta. Sitten ei hän Annalta
kysynyt enää mitään; ja kun Anna lähti ulos, keksi hän aina jonkin
tekosyyn saadakseen olla kotona.
Oikeastaan ei Anna ollut luonnolle tunteeton; hän ei tosin pitänyt
sellaisesta, mitä on totuttu sanomaan kauniiksi maisemiksi: hän ei
eroittanut niitä toisista; mutta hän rakasti maaseudun luontoa, kaikkea
siinä, -- maata ja ilmaa. Mutta sitäkään tunnettaan hän ei itse
aavistanut enempää kuin muitakaan voimakkaimpia vaistojaan; ja hänen
lähellään elävät ihmiset aavistivat niitä vieläkin vähemmän kuin hän.
Itsepintaisesti vaatien sai Braun vaimonsa päättämään lähteä
päivän kestävälle huviretkelle kaupungin ympäristöön. Anna myöntyi
viimein, päästäkseen rauhaan. Kävelyretki suunniteltiin seuraavaksi
sunnuntaiksi. Viimeisellä hetkellä täytyikin tohtorin jäädä kotiin,
erään vaarallisen sairaustapauksen vuoksi, vaikka hän oli jo niin
lapsellisesti tästä matkasta iloinnut. Christophe lähti nyt Annan
kanssa kahden.
Kaunis, lumeton talvipäivä: ilma puhdas ja kylmä, taivas selvä,
aurinko säteili täydeltä terältä, kylmä pohjatuuli puhalsi. He
matkustivat paikallisjunalla kauas sinertäville vuorenrinteille: ne
kaartuivat kaupungin ympärillä kuin pyhimyssäteikkö. Vaunuosasto
oli täynnä väkeä; he joutuivat eri paikkoihin istumaan. He eivät
puhelleet keskenään. Anna oli synkän näköinen; edellisenä iltana oli
hän Braunin hämmästykseksi julistanut, ettei hän seuraavana päivänä
menisi kirkkoon. Ensi kerran elämässään löi hän laimin sellaisen
velvollisuuden. Oliko se sielun kapinaa?... Kuka arvasi hänen
sisälliset taistelunsa? Hän tuijotteli nyt edessään olevaan seinään;
hän oli kalpea; hänen sydäntään kalvoi julma ikävä.
He laskeutuivat junasta. Heidän keskinäinen vihamielinen kylmyytensä ei
kadonnut kävelyretken alussa; he kulkivat rinnatusten; Anna varmoin ja
säntillisin askelin, katselematta mitään; hänen kätensä olivat vapaina,
käsivarret heiluivat; hänen kenkiensä kannat kalskahtelivat routaiseen
maahan. -- Vähitellen hänen kasvonsa saivat elävämmän ilmeen. Nopea
kävely nosti punan hänen kelmeille poskilleen. Hänen huulensa
aukesivat ja nauttivat raitista ilmaa. Sitten, eräässä polvittelevan
tien käänteessä, alkoi hän nousta suoraan ylös rinnettä, niinkuin
vuohi; tuolla jyrkällä somerorinteellä hän oli pudota ja tarrautui
kiinni puihin ja pensaihin. Christophe meni hänen perästään. Anna
kiipesi ripeämmin, luiskahteli alas, takertui sormillaan taas kiinni
ruohikkoon. Christophe pyysi häntä pysähtymään. Anna ei vastannut, vaan
nousi yhä, kumarissaan, melkein nelinkontin. He menivät usvakerroksen
läpi, joka verhosi laaksoa kuin hopeinen harso, josta metsiköt tummasti
häämöttivät; he olivat nyt yläilmojen kuumassa auringonpaisteessa.
Vuorenhuipulla Anna pysähtyi, kääntyi; hänen kasvonsa olivat
kirkastuneet; hänen suunsa oli auki ja hengitti ihanaa ilmaa. Hän
katsoi iroonisin silmin Christopheen, joka kiipesi ylös vuorenkuvetta;
Anna otti hartioiltaan manttelinsa, heitti sen hänelle vasten kasvoja,
ja lähti kiipeämään vielä ylemmille huipuille, odottamatta edes, että
Christophe saisi levähtää. Christophe riensi hänen perästään. Se alkoi
olla heistä hauskaa; voimakas ilma huumasi heitä. Anna ryntäsi jyrkälle
rinteelle; kivet vierivät hänen jaloissaan; hän ei kompastellut; hän
luisui alas, hyppeli, lensi kuin nuoli. Silloin tällöin hän vilkaisi
taakseen nähdäkseen, kuinka paljon edellä hän oli Christophea.
Christophe pääsi yhä lähemmäksi. Anna syöksyi metsikköön. Lakastuneet
lehdet rapisivat heidän juostessaan; oksat, joita Anna viskoi syrjään,
iskivät Christophea vasten kasvoja. Anna kompastui puun juuriin.
Christophe sai hänet kiinni. Anna otteli vastaan käsin ja jaloin,
töytäsi häntä rajusti, koettaen hänet kaataa; hän huusi ja nauroi.
Hänen rintansa läähätti Christophen ruumista vasten; heidän poskensa
sipaisivat toisiaan; Christophe tunsi hien hajun Annan ohimoilta; hän
hengitti hänen kosteain hiuksiensa tuoksua. Voimakkaalla sysäyksellä
Anna pääsi irti, ja katsoi Christopheen hämmentymättä, uhittelevin
silmin. Christophea ällistytti, mikä voima tuossa naisessa piili,
voima, joka ei ilmennyt tavallisessa elämässä koskaan.
He menivät läheisimpään kylään, pitkin jaloissa ponnahtelevaa,
kahisevaa peltojen sänkeä. Heidän edestään pakeni nokkivia
varislaumoja. Aurinko paahtoi, ja pohjatuuli puri poskiin. Christophe
oli tarjonnut Annalle käsivartensa. Annalla oli ohuenlainen puku;
Christophe tunsi vaatteen läpi hänen kostean ja hiestä kuuman
ruumiinsa kosketuksen. Hän tahtoi Annaa ottamaan manttelinsa
hartioilleen; Anna ei huolinut, ja näyttääkseen reippauttaan hän
avasi vielä kauluksensakin. He menivät maalaisravintolaan, jonka
kilpeen oli maalattu "metsäläisen" kuva (_Zum wilden Mann_). Ulko-oven
pielessä kasvoi näre. Ravintolasalin seinillä oli saksalaisia
kaksiväripainoksia: toinen niistä sentimentaali, "Keväällä" (_Im
Frühling_), toinen isänmaallinen, "_Jean-Jacques'in taistelu_"; ja
kolmantena oli ristiinnaulitun kuva, ristin juuressa pääkallo. Annalla
oli niin ahnas ruokahalu, ettei Christophe olisi hänestä moista
uskonut. He maistoivat ilokseen neljänneksen valkoviiniä. Syötyään
lähtivät he jälleen poikki maiden ja metsien, niinkuin kaksi hyvää
toveria. Ei pienintäkään sivuajatusta. He nauttivat vain kävelyn
riemusta, suontensa onnekkaasta sykinnästä, ilmasta, joka hiveli
kylmästi poskia. Annan kielenkanta oli lauennut. Hän ei ollut enää
epäluuloinen; hän puhui vilpittömästi kaikki, mitä hänen mieleensä
sattui.
Hän kertoi lapsuudestaan: isoäiti oli vienyt hänet kerran erään
ystävättärensä luokse, joka asui lähellä tuomiokirkkoa; sillaikaa
kuin vanhat naiset juttelivat keskenään, lähetettiin hänet suureen
puutarhaan, tuon samaisen Münsterin tummaan varjoon. Siellä istahti
Anna erääseen nurkkamaan eikä hievahtanut siitä; hän kuunteli lehtien
suhinaa, hän katseli tarkoin hyönteisten vilinää; se oli huvittavaa
ja peloittavaa. -- (Anna jätti sanomatta, että häntä pelottivat
paholaiset: ne olivat aina hänen mielikuvituksessaan; hänelle oli
kerrottu niiden kiertelevän kirkkojen ympärillä, uskaltamatta mennä
niihin sisälle; ja nyt hän oli niitä näkevinään noiden elukoiden
hahmossa: hämähäkkien, sisiliskojen, muurahaisten, koko tuon omituisen
pikku maailman, jota kuhisi hänen ympärillään, lehtien alla, mullassa
tai muurien raoissa.) -- Sitten puhui Anna talosta, jossa hän oli
silloin asunut, auringottomasta huoneestaan; hän muisteli sitä
kuitenkin mielihyvällä, hän oli viettänyt siellä monet yöt nukkumatta,
haaveillen kaikenlaista...
-- Mitä?
-- Kaikenlaista hullua.
-- Kertokaa.
Anna pudisti kieltävästi päätänsä.
-- Miksi ette kerro?
Anna punastui, nauroi sitten ja jatkoi:
-- Ja päivälläkin, keskellä työtä.
Hän muisteli sitä tarkemmin, nauroi taas, ja lopetti:
-- Aivan hullua, sellaista, pahaa.
Christophe sutkautti leikillisesti:
-- Teitä ei siis pelottanut?
-- Mikä?
-- Että joutuisitte kadotukseen?
Annan kasvot jäykistyivät.
-- Ei saa puhua sellaista, sanoi hän.
Christophe käänsi pakinan toisaalle. Hän ihaili Annan ruumiillista
voimaa, sillä sen hän oli nähnyt äsken painiskeltaessa. Annan ilme
muuttui jälleen luottavaksi ja hän kertoi entisiä poikamaisuuksiaan
-- (hän sanoi tahallaan: "poikamaisuuksia"; pikkutyttönä oli hän näet
aina tahtonut päästä mukaan poikien leikkeihin ja tappeluihin). --
Kerran, kun hän oli ollut erään pienen pojan kanssa yhdessä, pojan,
joka kuitenkin oli häntä päätä pitempi, oli hän lyönyt yhtäkkiä poikaa
nyrkillään, toivossa saada iskun takaisin. Mutta poika oli juossut
karkuun ja rääkynyt, että Anna lyö häntä. Toisen kerran oli hän
maalla nähnyt tien vieressä mustan lehmän ja kiivennyt sen selkään;
lehmä peljästyi ja paiskasi hänet puun kupeeseen: Anna oli siinä
leikissä menettää henkensä. Olipa hänen päähänsä kerran pistänyt
hypätä alas kadulle toisen kerroksen ikkunasta, siksi, että hän oli
epäillyt, uskaltaisiko hän sen tehdä; onneksi hän siinä ainoastaan
nyrjäytti jalkansa. Hän keksi kaikenlaisia kummallisia ja vaarallisia
urheilutapoja, milloin hänet jätettiin yksin kotiin; hän kiusasi
ruumistaan milloin milläkin merkillisellä.
-- Kuka uskoisi sitä, näytätte niin vakavalta!...
-- Oh! huudahti Anna; jospa minut nähtäisiin eräinä päivinä, kun olen
huoneessani yksin.
-- Kuinka? Vieläkö nytkin siis?
Anna nauroi. Hän hypähti asiasta toiseen, ja kysyi, oliko Christophe
innokas metsästäjä. Christophe vastasi kieltävästi. Anna sanoi kerran
ampuneensa pyssyllä kottaraista ja vikuuttaneensa linnun. Christophe
suuttui.
-- No, mitä siinä sitten nyt on? kysyi Anna.
-- Eikö teillä ole sydäntä?
-- En tiedä siitä mitään.
-- Ettekö ajattele, että eläimet ovat eläviä olentoja niinkuin mekin?
-- Kyllä, vastasi Anna. Juuri siksi; ja minä aioinkin teiltä kysyä:
uskotteko te, että eläimilläkin on sielu?
-- Kyllä, sen minä uskon.
-- Pastori sanoo, että ei ole. Ja minä, että niillä on, jonkinlainen...
Sitäpaitsi minä luulen, että minä olen ollut jokin eläin entisessä
elämässä, lisäsi hän hyvin vakavasti.
Christophe purskahti nauruun.
-- Siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Anna. (Hän itsekin nauroi.)
Sellaistakin minä haaveilin silloin lapsena. Minä kuvittelin
esimerkiksi olevani kissa, koira, lintu, varsa, hieho. Minä tunsin
niiden pyyteitä. Olisin tahtonut vähäksi aikaa päästä niiden nahkaan
tai saada niiden höyhenet ympärilleni; ja sitten olin olevinani eläin.
Ettekö ymmärrä sellaista?
-- Te olette omituinen otus. Mutta jos kerran tunnette tällä tavoin
olevanne sukua eläimille, niin kuinka voitte tehdä niille pahaa?
-- Ainahan tekee jollekulle pahaa. Muut tekevät minulle pahaa, minä
muille. Sellaista on aina. Minä en valita. Ei pidä olla elämässä niin
lellitelty! Minä teen itsellenikin pahaa, ilokseni!
-- Itsellenne?
-- Niin. Katsokaapas tätä. Eräänä päivänä iskin vasaralla naulan tuohon
kämmeneen.
-- Minkätähden?
-- En minkään.
(Anna ei tahtonut tunnustaa, että hän oli halunnut ristiinnaulita
itsensä.)
-- Antakaahan kätenne tänne, sanoi Anna.
-- Mitä te sillä?
-- Antakaa nyt.
Christophe antoi. Anna puristi sitä niin, että Christophen täytyi
huutaa. Sitten he leikittelivät kuin talonpoikaislapset tekemällä
toisilleen niin paljon kuin suinkin pahaa. He olivat onnellisia, ilman
mitään sala-ajatuksia. Koko muu maailma, heidän entisen elämänsä
vaiheet, menneisyyden suru, tulevaisuuden kammo, myrsky, joka heissä
kokoutui, kaikki oli kadonnut.
He olivat kulkeneet monet kilometrit; he eivät tunteneet olevansa
yhtään väsyneitä. Yhtäkkiä Anna pysähtyi, heittäytyi maahan,
sänkipellolle loikomaan, eikä puhunut mitään. Hän makasi seljällään,
kädet pään alla, katseli taivaaseen. Miten rauhallista! Miten
suloista!... Tuossa parin askeleen päässä solisi puro maan alla, sen
pulppuava ääni hiljeni tuon tuostakin, aivan kuin suoni sykyttää
milloin heikosti, milloin kovasti. Ilmanranta hohti helmiäisenä.
Maanpinnalla väikkyi vesihuurua, josta alastomat ja mustat puut
häämöttivät. Lopputalven päiväpaistetta; nuori, kalpea aurinko
uinahtaa illan helmaan. Linnut halkoivat ilmaa kuin kiiltävät nuolet.
Ystävälliset kirkonkellot helähtelivät maalaiskylissä, vastasivat
toisilleen tornista torniin... Christophe istui melkoisen lähellä Annaa
ja katseli häntä. Anna ei ajatellut laisinkaan Christophea. Syvä riemu
oli hänet täyttänyt. Hänen kaunis suunsa nauroi vaiti. Christophe
ajatteli:
-- "Sinäkö se olet? En sinua tunne enää entiseksi."
-- "En ole enää itseäni. Luulen, että olen jotain toista. En enää
pelkää; en pelkää Häntä... Ah, kuinka Hän minua tukehdutti, kuinka Hän
minua kiusasi! Tuntui kuin olisin ollut ruumisarkussa!... Nyt saan
hengittää; tämä ruumis, tämä sydän, ne ovat minun. Minun ruumiini.
Rakas, oma ruumiini. Vapaa ja rakkaudelle altis sydämeni. Miten paljon
onnea minussa on! Enkä sitä tuntenut, en tuntenut itseäni! Mitä sinä
olet minusta tehnyt?..."
Näin oli Christophe kuulevinaan Annan suloisesti huokaavan. Mutta Anna
ei ajatellut mitään muuta kuin ehkä, että hän oli onnellinen, että
kaikki oli hyvin.
Ilta oli jo tullut. Aurinko, elämään väsynyt, katosi kello neljän
aikaan harmaan ja punasinertävän usvaverhon kätköön. Christophe
nousi maasta ja meni Annaa lähemmäksi. Hän kumartui hänen puoleensa.
Anna käänsi häneen katseensa, joka oli vielä täynnä avaran taivaan
huumausta. Meni muutama hetki ennenkuin hän näytti vielä muistavan
Christophea. Silloin kohdistivat hänen silmänsä Christopheen
arvoituksellisen hymyn, hänen omasta hämmentyneestä mielialastaan
johtuvan. Väistääkseen tuota hymyä ummisti Christophe hetkeksi
luomensa. Kun hän ne jälleen avasi, katsoi Anna häneen yhä; ja
Christophesta tuntui kuin ne olisivat pitkät ajat katselleet toisiaan
niin. Oli kuin olisivat he lukeneet toistensa sielua. Mutta he eivät
tahtoneet itsekään tietää, mitä he olivat lukeneet.
Christophe ojensi Annalle kätensä. Anna tarttui siihen, virkkamatta
sanaakaan. He palasivat äskeiseen kylään, jonka pataässän-muotoiset
torninhuiput he näkivät pistävän esiin alhaalta laakson pohjasta;
yhdessä tornissa, sammaltuneen tiilikaton harjalla oli tyhjä
haikaranpesä, ikäänkuin mikäkin lakki. Lähellä kylää, kahden tien
risteyksessä, kulkivat he kaivon ohitse, jonka patsaan päässä seisoi
pieni katolilainen pyhimyksenkuva: puusta tehty Magdalena, siro,
hiukan imelä, kädet ojennettuina. Vaistomaisesti teki Anna saman
liikkeen kuin kuvakin, ojentaen sille kätensä; sitten hän nousi kaivon
kehälle ja täytti kauniin jumalattaren kädet rautatammen lehvillä,
ja pihlajantertuilla, joiden punaiset marjat olivat vielä säilyneet
lintujen nokilta ja pakkaselta.
Heitä vastaan tuli ryhmissä pyhäasuihinsa pukeutuneita maalaispoikia
ja -tyttöjä. Naisten iho oli hyvin ruskea, posket hohtavan punaiset,
paksu tukka kääritty pässinsarven muotoisesti korvallisille; vaatteet
kirjavat, hatuissa kukkia. Heillä oli valkeat hansikkaat ja punaiset
ranteet. He lauloivat varsin siistejä lauluja, kimein, lauhkein,
hiukan väärin äänin. Jossakin läävässä ammui lehmä. Hinkutautinen
lapsi yski tuolla talossa. Vähän kauempaa kuului honottavan klarinetin
ja läppäkornetin soittoa. Kylän torilla, kapakan ja hautausmaan
välissä, tanssittiin. Neljä musikanttia soitti, pöydällä istuen.
Anna ja Christophe asettuivat penkille kapakan edustalle katselemaan
tanssia. Parit töytäsivät toisiinsa ja haukkuivat makeasti toisiaan.
Tytöt kirkaisivat silloin tällöin, pelkästä huutamisen ilosta.
Ryyppymiehet löivät nyrkeillään tahtia pöytiin. Jolloinkin ennen
olisi tällainen karkea ilo Annaa inhottanut; tänä iltana hän siitä
nautti; hän oli ottanut hatun pois päästänsä, ja katseli tanssijoita
vilkastunein kasvoin. Christophe purskahti silloin tällöin nauruun
tuota juhlallisen hassunkurista soittoa kuullessaan ja soittajia
katsellessaan. Hän kaiveli taskujaan, ja löysi lyijykynän, ja alkoi
vedellä ravintolalaskun nurealle puolelle nuottiviivoja ja merkitä
nuotteja: hän kirjoitti nyt tansseja. Yksi lehti tuli pian täyteen;
hän pyysi paperia lisää, ja täytti senkin suurella, kärsimättömällä
ja kömpelöllä käsialallaan. Anna luki kirjoitusta Christophen olan
takaa, poski lähellä hänen poskeaan, hyräillen merkittyjä nuotteja;
hän koetti arvailla, mitä milloinkin tulisi, ja taputti käsiään,
kun arvasi oikein, tai kun jokin odottamaton päähänpisto saikin
hänet hämmästymään. Lopetettuaan sävellyksensä Christophe vei sen
soittajille. Ne olivat oikeita saksalaisia soittajia, ammatissaan
perinpohjin käteviä: he soittivat lehdestä ensinäkemältä, erehtymättä
yhdessäkään kohtaa. Kappale oli sentimentaalin ja hassunkurisen
huumorin sekoitusta, rytmi töytäilevää, aivan kuin keskeltä soittoa
olisi kuulunut naurunpurskahduksia. Oli mahdotonta vastustaa sen
valtavaa hulluttelua: jalat pyrkivät itsestään tanssimaan. Anna juoksi
joukkoon, tempaisi parikseen, kuka ensinnä eteen sattui, ja hyppäsi
kuin hullu; kilpikonnanluinen neula putosi hänen tukastaan; kiharat
irtautuivat ja heilahtelivat hänen poskillaan. Christophe ei voinut
kääntää hänestä silmiään; hän ihaili tuota vankkaa ja voimakasta
eläintä, jota armoton kuri oli tähän saakka kahlinnut hiljaisuuteen ja
liikkumattomuuteen; hän näki Annan sellaisena, jona kukaan ei ollut
häntä nähnyt, sellaisena kuin hän todellisuudessa, valhenaamionsa
alla oli: voimastaan humaltunut Bacchanti. Anna huusi Christophea.
Christophe ryntäsi hänen luokseen ja kävi käsiksi. He tanssivat,
tanssivat kunnes olivat pyörtyä ja paiskautuivat seinää vasten. He
seisattuivat huumautuneina. Ilta oli jo pilkkoisen pimeä, he levähtivät
hetken, ja erosivat sitten tanssiseurasta. Anna, joka oli tavallisesti
niin jäykkä kansaa kohtaan, joko avuttomuudesta tai halveksumisesta,
ojensi nyt somasti kätensä soittajille, kapakan isännälle ja niille
kylänpojille, jotka olivat hänen puolellaan tanssijain piirissä.
He palasivat asemalle päin tähtiä säkenöivän ja kylmän taivaan alla,
halki maiden ja metsien, samaa tietä kuin olivat tulleet aamulla.
Anna oli vielä varsin eloisa. Sitten hän alkoi puhua vähemmän, ja
vaikeni viimein kokonaan, aivan kuin uupuneena ponnistuksesta ja
yön mystillisestä liikutuksesta. Hän nojautui kauniisti Christophen
käsipuoleen. Kun mentiin alas sitä rinnettä, josta hän muutama tunti
ennen oli kiivennyt iloisesti ylös, hän huokasi. He tulivat asemalle.
Lähellä ensimäistä taloa Christophe pysähtyi ja katseli Annaa.
Annakin katseli häneen ja hymyili synkkämielisesti. Junassa oli sama
tungos kuin tullessakin. He eivät voineet puhella keskenään. Istuen
Annaa vastapäätä Christophe katseli koko ajan hellästi häneen. Annan
silmät olivat luodut maahan; nyt tunsi hän Christophen katseen, ja
avasi silmänsä ja katsoi Christopheen: sitten hän käänsi päänsä pois,
eikä Christophe enää saanut hänen katsettaan nähdä. Anna tuijotteli
ulos yöhön. Epämääräinen hymy väikkyi hänen huulillaan, suupielissä
hiukan väsynyt sävy. Sitten hymykin katosi. Ilme muuttui jäykäksi ja
kuolleeksi. Christophe luuli, että junan tahdikas kolina väsytti Annaa,
ja koetti puhua hänelle. Anna vastasi hänelle kylmästi, hyvin lyhyesti,
päätänsä kääntämättä. Christophe koetteli uskotella itselleen yhä vain,
että väsymys oli tähän muutokseen syynä; mutta hän tiesi hyvin, ettei
syynä ollut se. Sikäli kuin lähestyttiin kaupunkia, huomasi hän Annan
kasvojen hyytyvän, elämän niistä sammuvan, koko hänen kauniin ja villiä
suloa uhkuvan ruumiinsa painautuvan entiseen kuoreensa. Kun he lähtivät
junasta, ei Anna nojautunut Christophen käsivarteen. He menivät vaiti
kotiin.
Joku päivä tämän jälkeen, kello neljän tienoissa iltapuolella olivat
Christophe ja Anna kotona kahden. Braun oli lähtenyt kaupungille.
Jo eilen oli kaupunki ollut kelmeän vihreän usvan peitossa. Kuului
näkymättömän virran kohina. Raitiovaunujen sähkö sähähteli sumussa.
Päivänkuulto sammui, ikäänkuin tukehtui; tuntui kuin ei olisi ollut
mikään hetki päivästä: oli sellainen tuokio, jolloin tietoisuus
todellisuudesta katoaa, jolloin ihminen joutuu aikojen ulkopuolelle.
Edellisinä päivinä oli alkanut puhaltaa viiltävä pohjoistuuli, ja ilma
oli ollut kostea; nyt oli se tullut yhtäkkiä liian lämpöiseksi ja
märäksi. Ilma kuohui lunta, taivas taipui hiutaleiden painosta.
He olivat kahden kesken salissa, jonka kylmä ja ahdashenkinen sisustus
kuvasi hyvin emäntänsä sielua. He eivät puhuneet mitään. Christophe
luki. Anna ompeli. Christophe nousi ja meni ikkunan ääreen; hän
nojasi järeät kasvonsa ikkunanristikkoon, ja seisoi ja uneksi siinä;
lyijynharmaaseen maailmaan taivaasta heijastuva kalpea valaistus aivan
kuin pyörrytti hänen päätänsä; hänen ajatuksensa olivat rauhattomat;
turhaan koetti hän kiinnittää niitä johonkin määrättyyn asiaan: aina
ne häneltä karkasivat. Hänet valtasi ahdistus: hän tunsi vaipuvansa
jonnekin; ja hänen sielunsa tyhjyydestä, sen suuren särkymyksen
raunioista, kohosi hitaina pyörteinä polttava tuuli. Christophe seisoi
Annaan selin; Anna ei häntä nähnyt, hän teki työtään; mutta hieno
väristys kulki hänen pintaansa pitkin; hän pisti neulalla sormiinsa
monta kertaa, eikä sitä tuntenut. Heitä kahlitsi ja jäykisti molempia
lähestyvä vaara.
Christophe tempautui irti tylsyydestään ja kulki muutaman askelen
edestakaisin huoneessa. Piano veti puoleensa ja pelotti häntä. Hän
koetti olla siihen katsomatta. Hänen kulkiessaan sen ohitse eivät
hänen kätensä voineet vastustaa kiusausta; sormi painoi kosketinta.
Metallikieli värähti kuin ihmisääni. Anna vavahti, ja työ vaipui hänen
helmaansa. Christophe oli jo istunut pianon ääreen ja soitti. Hän
huomasi, ympärilleen katselematta, että Anna oli noussut paikaltaan,
että hän tuli, seisoi siinä ääressä. Miettimättä mitään soitti
Christophe sen uskonnollis-hartaan ja intohimoisen laulun, jonka
Anna oli laulanut silloin, kun hän ilmaisi ensi kertaa olemuksensa
Christophelle; Christophe improvisoi nyt siihen aiheeseen kiihkeitä
variatsiooneja. Sanaakaan virkkamatta alkoi Anna laulaa. Heiltä meni
tietoisuus kaikesta heitä ympäröivästä. Musiikin pyhä vimma kiidätti
heitä kotkan kynsissään korkeuksiin...
Oi musiikki, sinä sielun syvyyksien avaaja! Sinä särjet hengen
jokapäiväisen tasapainon. Tavallisessa elämässä ovat tavalliset
sielut kuin suljettuja huoneita; sisällä lakastuvat käyttämättömät
voimat, hyveet ja paheet, joita häpeilemme; viisas, käytännöllinen
järki, pelkuri, terve tajunta pitävät hallussaan sen huoneen avaimia.
Ne antavat näkyä ainoastaan muutamia porvarillisesti järjestettyjä
kaappeja. Mutta sävelillä on taikasauva, joka murtaa lukot. Ukset
aukeavat. Sydämen demoonit käyvät esille. Ja sielu näkee ensi kertaa
olevansa alaston. -- Niin kauan kuin sireeni laulaa, niin kauan
kuin sen taikova ääni kaikuu, niin kauan pitää kesyttäjä jaloja
petoja katseensa lumoissa. Suuren musiikkineron mahtava järki kahlii
intohimot, jotka hän on päästänyt irti. Mutta kun musiikki vaikenee,
kun kesyttäjä lähtee pois, murisevat herätetyt intohimot, ja raivoavat
rikotussa häkissään, ja ne etsivät saalistansa...
Sävel vaikeni. Oli aivan hiljaista... Anna oli laulaessaan
nojannut kättänsä Christophen olkapäähän. He eivät uskaltaneet
enää liikahtaakaan; ja he huomasivat vapisevansa. Yhtäkkiä -- vain
silmänräpäys -- Anna kumartui Christophen puoleen, Christophe käänsi
kasvonsa häntä kohti; heidän huulensa yhtyivät; Christophe tunsi hänen
suussaan hänen hengityksensä...
Anna sysäsi hänet luotaan ja pakeni huoneesta. Christophe jäi
liikahtamatta istumaan hämärään. Braun tuli kotiin. He asettuivat
kaikki kolme pöytään. Christophe ei jaksanut ajatella mitään. Anna oli
kuin "poissa koko niiltä mailta"; hänen katseensa oli hajamielinen;
melkein kohta illallisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Christophe,
joka olisi saattanut tapansa mukaan jäädä Braunin seuraan, vetäytyi
myöskin omaan kamariinsa.
Keskiyön tienoissa tultiin tohtoria, vaikka hän oli jo levolla,
hakemaan sairaan luo. Christophe kuuli hänen laskeutuvan alakertaan
ja menevän ulos. Oli satanut lunta puolen päivää. Talot ja kadut
olivat lumen vallassa: ilma kuin vanua täynnä. Ei kuulunut askelta, ei
rattaiden kolahdusta ulkoa. Koko kaupunki ikäänkuin kuollut. Christophe
ei nukkunut. Hänen sielussaan kasvoi kauhu hetki hetkeltä. Hän ei
voinut käännähtääkään. Hän loikoi vuoteessa seljällään, silmät auki.
Metallinen valo, joka lähti valkeasta maasta ja katoista, sai kamarin
seinät heikosti häämöttämään... Kuului tuskin huomattava askelten
rasahdus. Christophe vavahti. Sitä ei olisi eroittanut muu kuin hänen
kuumeisen herkkä korvansa. Hiljaista, kahisevaa käyntiä eteisen
permannolla. Christophe nousi vuoteessaan istualleen. Kevyt kahina
läheni, pysähtyi; lattialauta narahti. Oltiin oven takana, siellä
odotettiin... Muutamaan sekuntiin, minuttiin ei liikahdustakaan...
Christophe ei voinut vetää henkeään, hän oli hien vallassa.
Lumihiutaleet sipsahtelivat ikkunaan kuin siivellä pyyhkäisten.
Ovea hapuili käsi, se aukeni. Kynnykselle ilmestyi valkea hahmo, se
läheni hiljaa; seisattui parin askeleen päässä vuoteesta, hetkeksi.
Christophe ei eroittanut mitään; mutta hän kuuli hänen hengityksensä;
ja kuuli oman sydämensä jyskytyksen. Anna tuli lähelle sänkyä. Hän
seisattui vielä. Heidän kasvonsa olivat niin lähellä toisiaan, että
heidän hengityksensä yhtyivät. Heidän katseensa etsivät toisiaan, eivät
löytäneet pimeässä... Anna hervahti hänen puoleensa. He puristivat
toisensa syleilyynsä, vaiti, sanaakaan virkkamatta, raivokkaasti...
Tunti, kaksi tuntia siitä, kokonainen iankaikkisuus. Talon ulko-ovi
kävi. Anna irtaantui puristavasta syleilystä, pujahti pois vuoteesta,
ja jätti Christophen sanaakaan sanomatta niinkuin oli tullutkin.
Christophe kuuli hänen paljaiden jalkojensa loittonevan, sipuen nopein
kosketuksin permantoa. Anna pääsi huoneeseensa, jossa Braun sitten
tapasi hänet levolla; Anna oli nukkuvinaan. Niin loikoi hän paikallaan
koko yön, silmät auki, luiskahtamatta, liikkumatta, ahtaassa vuoteessa,
uneen vaipuneen Braunin vieressä. Kuinka monta yötä hän oli jo sillä
tavoin viettänyt!
Christophe ei myöskään nukkunut. Hän oli epätoivoissaan. Hän käsitti
suorastaan traagillisen vakavasti rakkaudenasiat ja varsinkin
avioliiton. Hän vihasi niiden kirjailijain keveyttä, jotka alentavat
taiteensa aviorikoksella herkutteluksi. Aviorikos kuohutti hänen
mieltänsä; siinä tunteessa yhtyivät hänen rahvasmainen raaka
jäykkyytensä ja suuri siveellinen voimansa. Hän tunsi yhtaikaa sekä
uskonnollista kunnioitusta että fyysillistä inhoa toisen omistamaa
naista kohtaan. Häntä kuvotti se sekainen sukupuolten yhdyselämä, jossa
eräät europalaiset parhaat piirit rypevät kuin koirat. Aviorikos miehen
suostumuksella on saastaa; miehen tietämättä se on kehnoa valhetta,
ikäänkuin irstaan rengin, joka salaa pettää ja tahraa omaa isäntäänsä.
Kuinka monta kertaa hän oli halveksien ja armotta tuominnut tällaiseen
raukkamaisuuteen antautuneet! Hän oli katkaissut ystävyyssuhteensa
tuttuihin, jotka sillä tavoin olivat häväisseet kunniansa hänen
silmissään... Ja nyt hän oli puolestaan itse saastuttanut itsensä
samalla kauhistuksella! -- Elämänolot, joissa rikos tapahtui, teki
sen vieläkin kauheammaksi. Hän oli tullut tähän taloon sairaana
ja surkeana. Ystävällinen mies oli hänet ottanut sinne vastaan,
auttanut, lohduttanut häntä. Kertaakaan hänen hyvyytensä ei ollut
loppunut, väsynyt. Christophen tuli olla hänelle kiitollinen, että
hän tässä vielä eli. Ja palkaksi miehelle oli hän rosvonnut häneltä
hänen kunniansa ja onnensa, hänen vaatimattoman kotoisen ilonsa!
Hän oli hänet katalasti pettänyt, ja kenen kanssa? Naisen, jota hän
ei tuntenut, jota hän ei ymmärtänyt, jota hän ei rakastanut... Ei
rakastanut? Hänen jokainen veripisaransa nousi tätä vastaan. Sana
"rakkaus" oli liian heikko ilmaisemaan sitä myrskyistä tulta, joka
häntä poltti, kun hän ajatteli tuota naista. Se ei ollut rakkautta,
se oli tuhat kertaa enempi kuin rakkaus... Hänen yönsä meni siinä
sielullisessa myrskyssä. Hän nousi, painoi kasvonsa kylmään veteen, hän
oli kuin tukehtua, ja vilu karmi häntä. Tuskanpuuska päättyi kuumeeseen.
Noustessaan vuoteesta muisti Christophe, kuinka paljon enemmän häpeä
mahtoi kalvaa Annan sydäntä kuin hänen itsensä. Hän meni ikkunan
luokse. Aurinko paistoi, ja lumi häikäisi. Puutarhassa Anna levitteli
liinavaatteita nuoralle kuivamaan. Hän puuhaili toimeliaasti, eikä
mikään näyttänyt häntä häiritsevän. Hänen askeleissaan ja liikkeissään
oli nyt aivan merkillinen arvokkuus: se muistutti Christophea mieleen
hämärästi ikäänkuin jonkin kuvapatsaan juhlallisuutta, vaikkei hän
tällaista vertailua syventynyt ajattelemaankaan.
Päivällispöydässä he näkivät jälleen toisensa. Braun oli silloin koko
päivän kaupungilla. Christophe ei olisi mitenkään sietänyt nähdä
Annaa Braunin seurassa. Hän tahtoi puhua Annan kanssa. Mutta he eivät
saaneetkaan olla kahden; piika kulki edestakaisin: heidän täytyi olla
varuillaan. Christophe koetti tavoittaa Annan katsetta, mutta turhaan.
Anna ei katsonut enempää häneen kuin palvelijattareenkaan. Hänessä
ei huomannut pienintäkään sekaannuksen merkkiä; ja yhä oli hänen
liikkeissään äskeinen epätavallinen varmuus ja ylevyys. Christophe
toivoi saavansa viimeinkin päivällisen jälkeen puhella Annan kanssa;
mutta piika viivytteli pöydän riisumista; ja kun he menivät viereiseen
huoneeseen, keksi piika jotain syytä tulla sinnekin heidän perästään;
hänellä oli aina jotain sieltä ottamista tai sinne tuomista; hän
kuljeskeli eteisessä, puoleksi avoimen oven takana, eikä Anna suinkaan
hätäillyt ovea sulkemaan. Tuntui siltä kuin palvelijatar olisi halunnut
heitä vakoilla. Anna istahti ikkunan viereen, ainainen ompelutyö
käsissään. Christophe oli heittäytynyt nojatuoliin, selkä ikkunaan
päin, ja käsissään hänellä oli kirja, jota hän ei lukenut. Anna saattoi
katsella häntä sivusta päin, ja näki häneen vilkaistessaan hänen
tuskalliset kasvonsa, hänen seinään tuijottavat silmänsä; ja Annan
huulille tuli julma hymy. Talon räystäistä, puutarhan puista tipahteli
vesi sulavasta lumesta iloisesti helähdellen hiekkaan. Kauempaa kuului
lasten naurua: ne juoksivat kadulla lumisotaisilla. Anna aivan kuin
torkkui. Tämä hiljaisuus kidutti Christophea; hän olisi tahtonut
tuskasta huutaa.
Viimein laskeutui palvelijatar alakertaan ja lähti kaupungille.
Christophe nousi paikaltaan, kääntyi Annan puoleen, hän aikoi sanoa:
-- Anna! Anna! Mitä me olemme tehneet?
Anna katsahti häneen; hänen silmänsä, jotka olivat siihen saakka olleet
itsepintaisesti maahan luodut, aukesivat; niistä loimusi Christophea
vastaan ahmiva tuli. Niiden katse sattui Christopheen kuin isku, ja hän
horjui; kaikki, mitä hän aikoi sanoa, tuli pyyhkäistyksi yhtäkkiä pois.
He menivät toistensa luokse, ja ottivat uudestaan toisensa...
Illan varjot laskeutuivat maailmaan. Heidän verensä pauhasi vielä.
Anna loikoi vuoteessa, puku epäjärjestyksessä, käsivarret levällään,
yrittämättä rahtuakaan peitellä ruumistaan. Christophe oli painanut
kasvonsa pielukseen ja hän voihki. Anna nousi ja kumartui hänen
puoleensa, kohotti hänen päätänsä, hyväili hänen silmiään, hänen
suutaan sormillaan; hän painoi kasvonsa lähemmäksi Christophea, katsoi
häntä syvälle silmiin. Annan silmät olivat kuin pohjaton järvi: ne
hymyilivät, olivat kaikille tuskille välinpitämättömät. Ajatukset
haihtuivat. Christophe oli vaiti. Väristys kulki kuin suuret aallot
pitkin heidän ruumistaan...
Sinä yönä, yksinään huoneessaan, aikoi Christophe tappaa itsensä.
Seuraavana aamuna etsi Christophe, tuskin ennätti nousta levolta, Annan
käsiinsä. Nyt karttoivat Christophen silmät vuorostaan Annan katsetta.
Heti, kun ne sen kohtasivat, haihtui hänen ajatuksistaan kaikki, mitä
hänellä oli puhumista. Hän ponnisti kuitenkin tahtonsa, ja alkoi puhua
Annalle heidän tekonsa kurjuudesta. Kohta, kun Anna ymmärsi, tukki hän
kädellään rajusti Christophen suun. Hän väistyi hänen luotaan pois,
kulmakarvat rypyssä, huulensa yhteen pusertaen, tuittuisen näköisenä.
Christophe jatkoi. Anna heitti ompeluksen käsistään maahan, aukaisi
oven ja aikoi mennä ulos. Christophe tarttui häntä ranteeseen, sulki
oven, ja sanoi, että Anna oli tosiaan onnellinen, kun voi sillä tavoin
hävittää sielustaan kaiken käsityksen pahasta. Anna ponnisteli vastaan,
ikäänkuin ansaan joutunut metsäneläin, ja huusi vihasta:
-- Ole vaiti!... Raukka, etkö näe, että minä kärsin!... Minä en tahdo,
että puhut. Jätä minut rauhaan!
Annan kasvoilla olivat syvät vaot, hänen katseessaan vihan ja pelon
ilme, aivan kuin eläimen, jolle tehdään pahaa; hänen silmänsä sellaiset
kuin olisi hän tahtonut Christophen tappaa. Christophe päästi hänet
irti. Anna juoksi toiseen päähän huonetta, ollakseen häneltä turvassa.
Christophen ei tehnyt mieli mennä hänen perästään. Hänen sydäntään
runteli katkeruus ja kauhu. Braun tuli kotiin. Hän katseli heitä,
he seisoivat tolkuttomina. He eivät muistaneet muuta kuin oman
kärsimyksensä.
Christophe lähti kaupungille. Braun ja Anna asettuivat ruualle.
Keskellä ateriaa nousi Braun yhtäkkiä paikaltaan avatakseen ikkunan:
Anna oli pyörtynyt.
Christophe katosi pariksi viikoksi kaupungista; hän oli sanonut
matkustavansa sieltä joillekin välttämättömille asioille. Anna
pysyttelihe kokonaisen viikon huoneessaan, tuli sieltä ainoastaan
ruualle. Hänen selvä tietoisuutensa oli palannut, ja sen mukana
hänen entiset tottumuksensa, koko se entinen elämä, josta hän luuli
irtautuneensa, mutta josta ei yleensä koskaan päästä irti. Hän koetti
olla sitä ajattelematta. Joka päivä syöpyi tuska ja pelko hänessä
yhä ja yhä syvemmälle hänen sydämeensä; lopulta kalvoi se sitä
joka hetki. Seuraavana sunnuntaina hän vielä kieltäytyi menemästä
kirkkoon. Mutta jo toisena hän meni sinne, eikä sitten jättänyt siellä
käymättä. Hän oli voitettu, mutta ei nöyrtynyt. Jumala oli hänen
vihollisensa, -- vihollinen, jonka kahleista hän ei pelastunut. Anna
lähti Hänen luokseen salaisesti vihoissaan, niinkuin orja, jonka on
pakko totella. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jumalanpalveluksen aikana
muuta kuin vihamielinen kylmyys; mutta hänen sielunsa, koko hänen
olemuksensa uskonnollisen puolen syvyyksissä kävi raivoisa taistelu,
katkera, sanaton taistelu tuota Mestaria vastaan, joka kidutti häntä
moitteillaan. Anna ei ollut häntä kuuntelevinaan. Hänen _täytyi_
kuunnella; ja hän kiisteli tuimasti Jumalan kanssa, hammasta purren,
otsassa itsepäinen uurre, katse tylynä. Hän ajatteli Christophea
vihalla. Hän ei antanut Christophelle anteeksi, että Christophe oli
hetkiseksi vapauttanut hänen sielunsa vankilasta ja sitten antanut
sen joutua sinne takaisin, pyövelien kouriin. Anna ei nukkunut öisin
enää; hän hautoi yötä ja päivää samoja kiduttavia ajatuksia; hän ei
valitellut; hän toimi ja askaroi yhä edelleen talossa, ja täytti
kaikki velvollisuutensa, säilytti arkisessa elämässä loppuun saakka
taipumattoman ja itsepäisen luonteensa, suorittaen työt säntillisesti
kuin mikä kone. Hän laihtui; olisi luullut, että häntä kalvoi jokin
sisällinen tauti. Braun kyseli häneltä kaikkeen tähän syytä, levottoman
hellästi; hän tahtoi tutkia vaimonsa. Anna torjui ne pyynnöt raivokkaan
ärtyisesti. Kuta enemmän omatunto häntä vaivasi, sitä tylymmin
puhutteli hän miestään.
Christophe oli päättänyt, ettei hän enää tulisi takaisin. Hän kiusasi
itseään uuvuksiin: hän teki pitkiä kävelyretkiä, ponnisti ruumistaan,
souti, kiipeili vuorille. Mikään ei jaksanut sammuttaa hänessä tulta.
Hän oli alttiimpi intohimoille kuin muut ihmiset. Sellainen johtuu
välttämättä nerojen luonteesta. Puhtaimpienkin heistä, Beethovenin,
Brucknerin, täytyy lakkaamatta rakastaa; kaikki inhimilliset
voimat ovat heissä kiihkoisaa laatua; ja kun ne heissä ovat herkän
mielikuvituksen hallittavina, niin joutuu heidän järkensä ainaisten
intohimojen saaliiksi. Ne puuskat ovat enimmäkseen haihtuvia; yksi
liekki hävittää toisen tieltään; ja luomistyön valtava tulipalo nielee
kaikki nuo pienet liekit. Mutta jos sen suuren ahjon tuli lakkaa
täyttämästä heidän sieluaan, niin jäävät he suojattomiksi eivätkä
voi elää ilman pienempiä intohimoja; heidän sielunsa vaativat niitä,
se luo ne; niiden täytyy saada sitä kuluttaa... -- Ja sitäpaitsi on
ruumiissa raivoavan vimmatun himon ohella heissä myöskin hellyyden
kaipuu, joka ajaa elämässä väsynyttä ja pettynyttä miestä äidilliseen
ja lohduttavaan syliin. Suuri mies on enemmän kuin muut lapsi; hän
kaipaa enemmän kuin muut saada uskoa itsensä naisen haltuun, saada
painaa väsyneen otsansa jonkin ystävättären suloisiin käsiin, naisen
helmaan. Mutta Christophe ei ymmärtänyt itseään... Hän ei uskonut, että
intohimot ovat voittamaton kohtalo, -- ei uskonut tuohon romantikkojen
tolkuttomuuteen. Hän uskoi velvollisuuteen ja taistelunhaluun,
tahtonsa voimaan... Mutta missä oli hänen tahtonsa? Siitä ei ollut
enää jälkeäkään. Hän oli kuin pahojenhenkien vallassa. Muiston tutkain
kiusasi häntä yötä ja päivää. Annan ruumiin tuoksu leijui hänen
ympärillään. Hän oli kuin puolittain rikottu pursi, ilman peräsintä,
tuuliajolla. Turhaan hän koetti paeta, ponnisti kaikki voimansa
päästäkseen turvaan: hänet vietiin aina takaisin samaan paikkaan; ja
hän huusi tuulelle:
-- Hukuta minut! Mitä sinä minulle aiot?
Hän tutki itseään kiihkeästi. Miksi, miksi juuri tuo nainen?... Miksi
rakasti hän Annaa? Ei suinkaan hänen sydämensä ja hengenlahjainsa
vuoksi. Oli yllin kyllin paljon älykkäämpiä ja parempia naisia. Ei
hänen ruumiinsakaan vuoksi. Christophella oli ollut siinä suhteessa
paljon mieluisempia rakastajattaria. Mikä tähän sitten oli syynä?
--"Ihminen rakastaa siksi, että hän rakastaa." -- Niin, niin, mutta
täytyyhän olla jokin syy, vaikka sitä ei tavallisella järjellä näekään.
Hulluusko? Se ei ole mikään vastaus. Miksi tämä hulluus?
Siksi, että meissä jokaisessa piilee salainen sielu, sokeita voimia,
demooneja. Meidän ponnistuksenamme on ihmiskunnan alkuajoista saakka
ollut rakentaa järjen ja uskontojen valleja tuota sisäistä merta
vastaan. Muita jos tulee myrsky (ja rikkaimmat sielut ovat juuri
kaikkein alttiimpia myrskyille), jos ne vallit antavat myötä, niin
pääsevät demoonit vapauteen; ne karkaavat kiinni toisiinsa joutuessaan
yhteyteen toisten samanlaisten sielujen kanssa, sielujen, joita myöskin
demoonit johtavat. Onko se vihaa vai rakkautta? Molemminpuolista
hävityksen vimmaa? -- Intohimo on peto.
Meri on päässyt valloilleen. Kuka saa sen takaisin patojensa sisään?
-- Ei auta muu kuin turvautua ihmistä itseään väkevämpään: rukoilla
Neptunusta, aaltojen jumalaa.
Kaksiviikkoisen turhan taistelun jälkeen tuli Christophe takaisin Annan
kotiin. Hän ei voinut elää kaukana hänestä. Hän oli kuolla tuskaan.
Kuitenkin hän taisteli yhä. Sinä iltana, jona Christophe palasi
matkaltaan, keksivät he tekosyitä, ettei heidän olisi tarvinnut nähdä
toisiaan eikä aterioida yhdessä; yöllä he väänsivät pelon vallassa
kumpikin huoneensa oven lukkoon. -- Mutta se oli kuitenkin heitä
voimakkaampi. Keskellä yötä Anna pakeni huoneestaan; paljain jaloin hän
tuli ja naputti Christophen oveen; Christophe avasi; Anna ojentausi
hänen viereensä, kylmänä kuin jää. Hän itki hiljaa. Christophe tunsi
poskissaan hänen kyyneleensä. Anna koetti rauhoittua; mutta tuska
voitti hänet; ja hän nyyhkytti, pusertaen huuliaan Christophen kaulaa
vasten. Toisen tuskasta heltyen Christophe unhotti omansa; hän koetti
tyynnyttää Annaa, puhui hänelle hellästi, lohdutti häntä. Anna vaikeroi:
-- Minä olen onneton; tahtoisin kuolla...
Se valitus kouristi Christophen sydäntä. Hän olisi suudellut Annaa:
Anna sysäsi hänet luotaan:
-- Minä vihaan teitä!... Miksi te tulitte?
Hän tempausi Christophen sylistä, ja heittäysi sängyn toiselle
reunalle. Vuode oli ahdas. Vaikka he koettivat toisiaan karttaa, täytyi
heidän koskettaa toisiinsa. Anna makasi Christopheen selin ja vapisi
raivosta ja tuskasta. Hän vihasi Christophea, vihasi kuolemaan saakka.
Christophe oli vaiti, tyrmistynyt. Yön hiljaisuudessa kuuli Anna hänen
hengityksensä, jota ahdisti tuska; hän käännähti yhtäkkiä, kietoi
kätensä hänen kaulaansa:
-- Christophe-raukka! sanoi hän. Kuinka kärsit tähteni...
Ensi kertaa kuuli Christophe säälin hänestä puhuvan.
-- Anna minulle anteeksi, sanoi Anna. Christophe sanoi:
-- Antakaamme anteeksi itsellemme.
Anna kohottausi, aivan kuin hänen hengityksensä olisi pyrkinyt
tukkeutumaan. Istuen sängyssä selkä kumarassa, aivan kuin murtuneena,
hän virkkoi:
-- Minä olen mennyttä... Jumala tahtoi niin. Hän hylkäsi minut... Mitä
minä voin Häntä vastaan?
Kauan istui hän sillä tavoin, sitten hän heittäytyi nukkumaan, eikä
enää liikahtanut. Heikko valonkuulto ennusti aamua. Hämärässä näki
Christophe Annan tuskanmurtamat kasvot, jotka koskivat hänen omiinsa.
Christophe supisi:
-- Tulee päivä.
Anna ei liikahtanutkaan.
Christophe jatkoi:
-- Tulkoon. Mitäpä siitä?
Anna avasi silmänsä, lähti vuoteesta, kasvoillaan kuoleman-väsynyt
ilme. Istahtaen vielä sängyn reunalle hän katseli permantoon.
Värittömällä äänellä hän sanoi:
-- Ajattelin tänä yönä, että tapan hänet. Christophe hätkähti kauhusta.
-- Anna! huudahti hän.
Anna katsahti synkännäköisenä ikkunaan.
-- Anna! toisti Christophe. Jumalan nimessä!... Ei häntä!... Hän on
parhain meistä...
Anna myönsi:
-- Ei häntä. Niin kyllä.
He katsoivat toisiinsa.
Kauan he olivat jo ajatelleet tätä. He tiesivät, että se oli ainoa
pelastuskeino. He eivät jaksaneet sietää valheessa elämistä. Eivätkä he
koskaan olleet edes kuvitelleet saattavansa paeta yhdessä: he tiesivät,
ettei se hyödyttäisi mitään: sillä ne ulkonaiset esteet, jotka heitä
eroittivat, eivät olleet suurin kärsimys, vaan sisälliset, heidän omat
erilaiset sielunsa. Heidän olisi ollut yhtä mahdotonta elää yhdessä
kuin elää ilman toisiaan. He olivat joutuneet umpisokkeloon.
Tästä alkaen he eivät enää koskeneet toisiinsa: kuoleman varjo ympäröi
heitä; he olivat toisilleen pyhiä.
Mutta he eivät päättäneet vielä lopullista aikaa. He sanoivat
itselleen: "Huomenna, huomenna..." Ja siitä huomisesta käänsivät he
aina kasvonsa pois. Christophen väkevä sielu kimposi joskus kapinaan;
hän ei tyytynyt tällaiseen tappioon; hän halveksi itsemurhaa, eikä
hän voinut alistua hyväksymään moista suuren elämän surkeaa ja
typistettyä lopputulosta. Mitä jälleen Annaan tulee: kuinka olisi hän
ilman ulkonaista, toisen tekemää väkivaltaa suostunut kuolemaan, jota
seurasi iankaikkinen kuolemaa? Mutta kuoleman välttämättömyys saartoi
kuitenkin heitä, ja kehä supistui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi heidän
ympärillään.
Tänä aamuna joutui Christophe ensi kertaa petoksensa jälkeen kahden
kesken Braunin kanssa. Siihen asti oli hänen onnistunut välttää
sellaiset kohtaukset. Tapaaminen oli hänestä sietämätöntä. Hänen täytyi
keksiä jokin veruke, ettei hänen olisi tarvinnut istua ruokapöydässä
Braunin vieressä; palat takertuivat hänen kurkkuunsa. Puristaa tuon
miehen kättä, syödä hänen leipäänsä: Juudaan suudelma!... Inhottavinta
ei ollut se, että hän halveksi itseään, vaan tuska, joka häntä alkoi
ahdistaa, kun hän ajatteli, miten Braun kärsisi, jos hän sattuisi
saamaan tietää... Se kidutti Christophea kauheasti. Hän tiesi kyllä
hyvin, ettei Braun-parka osaisi kostaa, ettei hänellä olisi voimaa
edes heitä vihata; mutta kuinka hän murtuisi!... Millaisin silmin hän
katselisi Christophea! Christophe tunsi, ettei hänellä olisi voimaa
kestää hänen syyttävää katsettaan. -- Ja olihan selvää, että Braun
saisikin ennemmin tai myöhemmin kaikki tietää. Eikö hän epäillyt jo
nyt? Christophe hämmästyi, kuinka Braun oli muuttunut niiden parin
viikon ajalla, jotka Christophe oli ollut poissa kaupungista. Braunia
tuskin enää tunsi entiseksi. Hänen ilonsa oli kadonnut, tai siinä oli
jotakin pakotettua. -- Pöydässä vilkaisi hän nyt usein salaa Annaan;
Anna ei puhunut, ei syönyt: hän sammui yhä vain kuin lamppu, kun öljy
siitä loppuu. Arasti ja liikuttavan hellästi koetti hän tiedustella
vaimonsa vointia; Anna torjui hänen kohteliaisuutensa ärtyneesti ja
tylysti; silloin Braunin pää painui surullisesti alas ja hän katseli
vaieten lautaseensa. Keskellä ruokailua Anna heitti salvettinsa
pöydälle ja meni ulos, niin tuskallista hänen oli. Miehet söivät
sitten kahden kesken, tai olivat syövinään; he eivät tohtineet nostaa
katsettaan. Kun oli lopetettu, ja Christophe aikoi lähteä, tarttui
Braun yhtäkkiä kaksin käsin hänen käsivarteensa:
-- Christophe!... sanoi hän.
Christophe katsahti järkkyneenä häneen.
-- Christophe, toisti Braun: (hänen äänensä vapisi), -- tiedätkö, mikä
hänellä on?
Christophe tunsi sydämessään vihlaisun; vähään aikaan ei hän vastannut.
Braun katseli häneen arasti; hyvin nopeasti hän selitteli:
-- Sinä näet hänet usein. Hän luottaa sinuun... Christophe oli
suutelemaisillaan Braunin käsiä, pyytämäisillään häneltä anteeksi.
Braun näki Christophen tyrmistyneet kasvot; ja kohta hän kauhistui
itse, ei tahtonut nähdä enempää. Hänen silmänsä rukoilivat Christophea,
hän soperteli, sanoi puuskaisemalla:
-- Ei, sinä et siis tiedä mitään? Christophe vastasi murtuneena:
-- En tiedä.
Oi, miten on tuskallista, kun ei saa tuomita itseään, nöyrtyä
tomuun, koska raatelisi siten loukkaamansa ihmisen sydäntä! Miten on
tuskallista, ettei voi puhua totuutta, koska näkee toisen ihmisen
silmissä, joka sitä totuutta pyytää, ettei hän tahdo sitä kuulla, ei
jaksa kuulla totuutta!...
-- Hyvä, hyvä, kiitoksia vain... sanoi Braun.
Hän piti yhä kiinni Christophen ranteesta, aivan kuin haluten kysyä
häneltä vielä jotakin, mutta ei uskaltanut; ja hän väitteli katsoa
Christophea silmiin. Sitten hän hellitti kätensä, huokasi, ja meni pois.
Christophe tunsi sortuvansa tämän uuden valheensa taakan alle. Hän
juoksi Annan luokse. Kertoi hänelle, sekaannuksissaan änkytellen, mitä
oli tapahtunut. Anna kuunteli synkännäköisenä ja vastasi:
-- No, tietäköön sitten! Mitä siitä?
-- Kuinka saatatte puhua noin? huudahti Christophe. Sehän on hirveää.
Millään ehdolla, en millään, tahdo tuottaa hänelle kärsimyksiä.
Anna vihastui:
-- Hänelle kärsimyksiä? Ja enkö minä sitten kärsi, minä? Kärsiköön
hänkin.
He puhuivat toisilleen katkeria sanoja. Christophe sanoi, ettei Anna
rakastanut muita kuin itseään. Anna syytti häntä, että hän ajatteli
enemmän hänen miestään kuin häntä.
Mutta kun Christophe hetkisen päästä huudahti, ettei hän enää jaksa
elää tällä tavoin, vaan että hän menee tunnustamaan kaiken Braunille,
niin syytti Anna vuorostaan häntä itsekkääksi; ja hän huusi, että hän
välittää vähät Christophen tunnontuskista, mutta ettei Braunin ollut
saatava mitään tietää.
Vaikka Anna puhuikin tylysti, ajatteli hän kuitenkin melkein yhtä
paljon Braunia kuin Christophe. Joskaan hän ei tuntenut miestään
kohtaan mitään todellista rakkautta, piti hän miehestään. Anna
kunnioitti uskontoa ja yhteiskunnallisia siteitä ja velvollisuuksia,
joiden täyttämistä ne siteet vaativat. Hän ei ehkä ajatellut, että
aviovaimon velvollisuus oli olla hyvä ja rakastaa miestänsä; mutta
hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli täyttää tunnontarkasti
taloustehtävänsä ja olla miehelleen uskollinen. Hänestä oli halpamaista
lyödä laimin niitä velvollisuuksia, niinkuin hän itse oli tehnyt.
Ja hän tiesi vieläkin paremmin kuin Christophe, että Braun saisi
piankin kaikesta selvän. Annalla oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän
salasi tämän tietonsa Christophelta, joko hän ei sitten tahtonut lisätä
hänen tuskaansa tai hänen ylpeytensä esti häntä siitä.
Niin suljettu kuin Braunin koti olikin ja niin salattuna kuin siellä
näytelty porvarillisen perheen tragedia pysyikin, jotain siitä pääsi
kumminkin kaupunkilaisten kuuluville.
Siinä kaupungissa ei kukaan voi kehua osaavansa salata omaa
elämäänsä. Sellainen olisi siellä ilmeinen ihme. Kaduilla ei kukaan
kulkijaa katsele; talojen ovet ja ikkunaluukut ovat kiinni. Mutta
ikkunanpieliin on kiinnitetty niin kutsuttuja "juorupeilejä",
ja kun kävelee niiden ohitse, kuulee takanaan sälekaihtimien
kahisten aukeavan ja sulkeutuvan. Kukaan ei muka teistä välitä;
teistä ei olla tietävinäänkään; mutta piankin huomaatte, ettei
ainoakaan sananne, tekonne ole jäänyt muistiin panematta: siellä
tiedetään kaikki, mitä olette hommannut, mitä puhunut, mitä nähnyt,
mitä syönyt; tiedetäänpä myöskin, tahi ollaan tietävinään, mitä
milloinkin olette ajatellut. Ihminen on siellä salaisen ja yleisen
silmälläpidon esineenä. Palvelijat, kaupustelijat, sukulaiset, ystävät,
vento-vieraat, tuntemattomat ohikulkijat, kaikki he ovat sanattoman
sopimuksen mukaan yhteistyössä vakoillakseen lähimmäisiään, joskin on
mahdotonta arvata, kuinka nuo hajanaiset voimat oikein keskittyvät.
Eikä seurata ainoastaan tekojanne, vaan nuuskitaan sydäntännekin.
Siinä kaupungissa ei kenelläkään ole oikeutta pitää omantuntonsa
asioita ominaan; jokaisella on oikeus tunkeutua luoksenne, kaivella
yksityis-ajatuksianne, ja jos ne loukkaavat yleistä mielipidettä,
vaatia teitä tilille. Yksilöä rasittaa siellä kollektiivisen hengen
näkymätön despotismi; hän on koko ikänsä aivan kuin lapsi holhouksen
alla; mikään hänessä ei ole hänen omaansa: hän on yhteiskunnan.
Annan tarvitsi vain parina pyhänä perätysten jäädä pois kirkosta, niin
epäluulot heräsivät. Tavallisesti ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen
läsnäoloaan jumalanpalveluksissa; hän eli syrjässä, ja kaupunki unohti,
että hän oli olemassakaan, siltä tuntui. -- Mutta sen ensimäisen
sunnuntain iltana, jolloin häntä ei oltu nähty kirkossa, merkittiin
tuo hänen poissaolonsa kaikkialla muistiin. Seuraavana pyhänä ei
ainoakaan hurskas silmä, joka seuraili Kirjan pyhiä sanoja tahi papin
suun liikkeitä, näyttänyt hajamieliseltä, mutta siitä huolimatta oli
jokainen kirkon kynnyksen yli astuessaan ja kirkosta lähtiessään
todennut, että Annan paikka oli tyhjä. Ja sitten maanantaina alkoi
Anna saada vieraikseen ihmisiä, joita hän ei ollut nähnyt moneen
kuukauteen; heillä oli tähän käyntiinsä jos jonkinlaisia tekosyitä:
toiset pelkäsivät hänen ehkä sairastuneen, toiset olivat omituisen
innostuneita hänen asioistansa, kaikesta, mikä koski hänen miestään,
hänen kotiaan; jotkut näyttivät olevan erikoisen hyvin selvillä, mitä
hänen sisäisessä elämässään tapahtui; kukaan ei vihjaillut -- (niin
kömpelön sukkelia he olivat) -- siihen, että hän oli ollut kahtena
pyhänä perätysten poissa kirkosta. Anna sanoi hiukan sairastelleensa,
puhui kotihommistaan. Ystävättäret kuuntelivat tarkkaavasti ja
myönsivät hänen olevan oikeassa: Anna tiesi kuitenkin, etteivät
he uskoneet hänen ainoaakaan sanaansa. Heidän katseensa kierteli
pitkin huoneen seiniä, nuuski, pani muistiin kaikki seikat. Heidän
kylmä leppoisuutensa säilyi yhä ennallaan eivätkä he antautuneet
teeskenneltyihin suopeudenpurkauksiin; mutta heidän silmistään näki,
miten uteliaisuus heitä kalvoi ja kalusi. Pari kolme kysäsi, tekeytyen
liiankin välinpitämättömiksi, miten nyt herra Krafft voi.
Joku päivä sen jälkeen, -- (silloin oli Christophe tuolla matkallaan),
-- tuli Annan luokse itse pastori. Kaunis mies, ja hyvä mies:
kukoistavin poskipäin, ylen ystävällinen, ja niin järkähtämättömän
rauhallinen kuin ainakin ihminen, joka tietää, että hänessä on koko
totuus. Hän tiedusteli huolekkaasti, miten Annan terveyden laita oli,
kuunteli kohteliaasti ja hajamielisenä Annan selittelyitä, joita
hän ei ollut pyytänytkään, myöntyi nauttimaan lasin teetä, laski
hupaisesti leikkiä; ilmaisi juoma-aineista sen mielipiteensä, ettei se
viini, josta raamatussa puhutaan ollut alkohoolipitoista; siteerasi
tunnettuja lauselmia, kertoi jonkin anekdootin, ja viittasi, kun
aikoi lähteä talosta, hämärällä tavalla jonkinlaiseen vaaraan, mitä
huonosta seurasta saattaa koitua, joihinkin retkeilyihin, yleiseen
uskottomuuden henkeen, tanssin siveettömyyteen, sydämessä piileviin
pahoihin haluihin. Sitten hän oli hetken vaiti, yskiskeli, nousi
paikaltaan, lähetti herra Braunille Annalla juhlalliset tervehdyksensä,
sutkautti latinankielisen sukkeluuden, kätteli Annaa ja lähti. -- Nuo
vihjaukset saivat Annan aivan tyrmistymään. Olivatko ne tosiaankin
vihjauksia? Kuinka olisi pastori saanut tietää Christophen ja hänen
kävelyretkestä? He eivät olleet siellä maalla nähneet ketään,
joka olisi heidät tuntenut. Mutta eikö tässä kaupungissa tiedetä
suorastaan kaikkea? Erikoisen näköinen musiikkimies ja nuori, mustiin
puettu nainen olivat varmaankin herättäneet huomiota siellä, heidän
tanssiessaan ravintolassa; heidän tunnusmerkkejään oli mainittu suusta
suuhun, ja tieto tapahtumasta oli tullut kaupunkiin, jossa ihmisten
ilkeys oli heti tuntenut tuon oudon naisen Annaksi. Tosin tällaista
mahdollisuutta ensin epäiltiin, mutta hyvin uteliaaksi se asia vain
teki; ja vahvistivathan sitä vielä Annan oman palvelijan antamat
lisävalaistukset. Yleisön uteliaisuus oli nyt ylen varuillaan ja
odotti, että he kaksi paljastaisivat itsensä; heitä vartioitiin sadoin
näkymättömin silmin. Mykkä ja salakavala kaupunki väijyi heitä kuin
kissa hiiriä.
Tätä vaaraa ei Anna ehkä olisi hätkähtänyt, -- ehkäpä olisi tuollainen
raukkamainen vihamielisyys saanut hänet raivostumaankin ja uhittelemaan
vaaraa, -- ellei hänellä itselläänkin olisi ollut vihollistensa
farisealainen yhteiskuntaluonne. Kasvatus oli sen orjuuttanut. Hän
saattoi kylläkin tuomita ankarasti ja hyljeksiä yleisön mielipiteen
pikkumaisuutta: siitä huolimatta hän piti sitä hyvässäkin arvossa; hän
hyväksyi sen tuomiot silloinkin, kun ne sattuivat häneen itseensä;
jos ne olisivat olleet ristiriidassa hänen omantuntonsa kanssa, olisi
hän arvostellut omantuntonsa olevan väärässä. Hän halveksi kyllä
kotikaupunkiaan; mutta kaupungin halveksimista oli hänen mahdotonta
kestää.
Sitten lähestyi tilaisuus, jolloin kaupungin panetteluhalu sai
purkautua mielinmäärin. Oli tulossa karnevaalit.
Karnevaali oli säilyttänyt siinä kaupungissa niihin aikoihin asti,
joissa kertomuksemme liikkuu, arkaaisen ja karkean vallattomuuden
luonteen (sen jälkeen se on paljon muuttunut); siihen aikaan matki
se uskollisesti karnevaalin ammoisinta perikuvaa, minkä sisältönä
oli järjen ikeeseen joko vapaaehtoisesti tai väkisin alistuneen
ihmishengen laukeamista silloin tällöin häpeämättömään hurjisteluun;
missään ja milloinkaan ei tuollainen hetkellinen laukeaminen ole ollut
häikäilemättömämpää kuin sellaisissa maissa, joissa yleisten tapojen ja
lakien painostus on ollut raskain, ja aikoina, jolloin järki on ollut
korkein valtias. Annan kotikaupunki oli luonnollisesti loistopaikka
moiselle riihautumiselle. Kuta enemmän siveellinen rigorismi lamasi
siellä sieluja, kuta lujemmin se tukki vapauden suun, sitä julkeampia
olivat noina muutamina vapauden päivinä orjuutettujen eleet ja sanat.
Kaikki, mikä oli vähitellen keräytynyt sielun pohjiin: kateus,
salainen viha, hävytön uteliaisuus, yhteiskuntaeläimessä luonnostaan
asuvat pahansuovat vaistot, -- kaikki ne purkausivat yhtäkkiä esille
oikealla kostonriemulla. Jokaisella oli silloin oikeus lähteä
juoksemaan kaduille ja häväistä viisaasti naamioituna, suuren yleisön
silmien edessä, vihaamaansa lähimmäistä, oikeus levittää ohikulkijain
katseltavaksi kaiken, mitä hän oli kokonaisen vuoden kärsivällisillä
tutkimuksilla saanut ilmi, kaikki skandaalit, muru murulta kerätyt
jalot salaisuuksien aarteet. Kuka näytteli niitä saaliitaan
rattailla hyppien, kuka kantoi läpikuultavaa lyhtyä, jonka kylkiin
oli kirjoitettu tai kuvilla tulkittu kaupunginelämän salaisuuksia.
Uskalsipa joku naamioida itsensä vihollisekseenkin, niin helposti
tunnettavaksi, että katupojat mainitsivat häntä hänen vainoamansa
nimellä. Näinä parina päivänä ilmestyi oikeita panettelulehtiä.
Hienosto alentui salakavalasti sekautumaan leikkivän pääsiäisrahvaan
joukkoon. Minkäänlaisia rajoituksia ilolle ei ollut, paitsi mitä
valtiollisia asioita koskeviin piloihin tuli, -- tällainen raisu vapaus
oli muutaman kerran saanut aikaan selkkauksia kaupungin hallituksen
ja ulkovaltojen edustajien kesken. Mutta kaupungin omia asukkaita ei
mikään suojannut toisia kaupunkilaisia vastaan; ja moinen aina uhkaava
yleisen häväistyksen pelko vaikuttikin osaltaan suuresti siihen, että
se näennäinen elämän moitteettomuus, josta kaupunki ylpeili, yhä
järkkymättä säilyi.
Anna eli sen pelon vallassa, -- muuten melkoisen aiheettomasti.
Hänellä ei juuri ollut syytä peljätä. Hänen asemansa oli liian
vähäpätöinen kaupungin yleisen mielipiteen silmissä, niin ettei hänen
kimppuunsa ajateltukaan karata. Mutta hän oli sulkeutunut aivan
yksikseen, ja monien viikkojen unettomuus ja sielulliset kärsimykset
olivat saattaneet hänet sellaisen väsymyksen ja kiihtymyksen tilaan,
että hänen mielikuvituksensa oli valmis odottamaan minkälaisia
järjettömiä kauhuja tahansa. Hän piti niiden kiukkua, jotka eivät häntä
rakastaneet, liiankin suurena. Hän arveli, että nyt olivat epäilykset
löytäneet jäljille, luuli, että mikä tyhjänpäiväinen seikka tahansa
voisi koitua nyt hänen tuhokseen, ja kukapa tiesi, eikö juuri se seikka
ollutkin jo löytynyt? Silloin seuraisi armoton häväistys, alasti
riisuminen; hänen sydämensä paljastettaisiin ohikulkijoille: sellainen
häpeä, että Anna oli kuolla sitä kuvitellessaankin. Kerrottiin, että
erään nuoren tytön oli ollut muutama vuosi sitten pakko paeta koko
seudulta, sukulaisineen päivineen, samantapaisen vainon tähden...
Eikä tässä voinut itseään puolustaakseen tai sitä vaaraa estääkseen
tehdä mitään, ei kerrassaan mitään; ei ollut neuvoa edes koettaa saada
selville, mitä oli tulossa. Epätietoisuus oli vieläkin tuskallisempi
kuin itse varmuus. Anna vilkui ympärilleen kauhuissaan kuin
metsänriista koirien keskellä. Omassa kodissaankin hän tiesi olevansa
saarrettuna.
Annan palvelijatar oli yli neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänen nimensä
oli Bäbi. Kookas ja vahva nainen; naama laiha ja ohimoilta ja otsalta
ylöspäin suippeneva, alhaalta leveä ja pitkä; leukapielet pullistuneet:
naama kuin mikä päärynä. Hänellä oli lakkaamaton hymy huulilla,
silmät, syvällä, pienet ja pyöreät, ikäänkuin pään sisään imeytyneet;
silmäluomet punaiset ja melkeinpä ripsettömät. Hänen sanankäyttönsä
oli ylen mairittelevaa: hän oli aina isäntiinsä ihastunut, aina heidän
mielipidettään, hellästi huolissaan heidän terveydestään; kun hän
sai käskyn, niin hän hymyili; kun häntä toruttiin, niin hän hymyili.
Braun luotti järkkymättä hänen uskollisuuteensa. Hänen autuaallisen
kirkas muotonsa oli Annan kylmyyden täydellinen vastakohta. Mutta
kuitenkin oli hän monessa suhteessa samanlainen kuin Anna: puhui
vähän niinkuin hänkin; vaatetus huolehdittu ja ankaran yksinkertainen
niinkuin rouvankin; hän oli jumalinen samoin kuin Anna, kulki aina
hänen perästään kirkkoon, täytti tarkoin armeliaisuusvelvollisuutensa
lähimmäisiään kohtaan, suoritti tunnollisesti kotitehtävänsä:
oli siisti, täsmällinen, piti käytöksensä yhtä moitteettomana
kuin keittiönsä hyvässä järjestyksessä. Sanalla sanoen, hän oli
mallikelpoinen palvelijatar: kotivihollisen oivallinen tyyppi. Annan
naisellinen vaisto ei pettynyt naisten salaisista ajatuksista, eikä hän
siis kuvitellut liikoja hyviä Bäbistä. He kaksi vihasivat toisiaan, ja
tiesivät sen, mutta eivät mitenkään tunteitaan ilmaisseet.
Sinä yönä, jonka edellisenä päivänä Christophe tuli matkaltaan takaisin
ja jona Anna tuskissaan meni hänen luokseen, vaikka olikin päättänyt,
ettei hän koskaan tahtoisi häntä enää nähdä, ja hiipi hiljaa pitkin
seinää pimeässä käytävässä, tunsi hän yhtäkkiä, juuri kun hän oli
pujahtamassa Christophen kamariin, paljaiden jalkojensa alla jotain
hienoa ja pehmeästi pusertuvaa tomua, eikä niinkuin tavallisesti
pelkästään lattian sileää ja kylmää pintaa. Anna kumartui ja koetti
permantoa sormellaan, ja hänelle selvisi koko asia: siihen oli koko
käytävän leveydeltä ja parin kolmen metrin pituudelta riputettu hienoa
tuhkaa. Bäbi oli keksinyt samanlaisen kavalan tempun kuin aikoinaan
Frocin-kääpiö paljastaakseen Tristanin käynnit Isolden vuoteessa,
keksinyt omasta päästään ja tätä tarua tuntematta: tosiaankin ovat
eräät tyypit kautta vuosisatojen samoja niin hyvässä kuin pahassakin.
Mikä todistaa kaikkeuden viisasta säästäväisyyttä! -- Anna oli juonesta
aivan varma; mutta kuitenkin hän meni, minne aikoi, jonkinlaisen
halveksivan uhkamielen ärsyttämänä; hän pujahti Christophen luo, ei
puhunut hänelle äskeisestä huomiostaan mitään, vaikka olikin levoton;
mutta lähtiessään takaisin otti hän Christophen uunin vierestä luudan,
ja silitteli huolellisesti jälkensä tuhkasta pois sikäli kuin käveli
sen ylitse. -- Kun Anna ja Bäbi näkivät toisensa seuraavana aamuna,
oli ensinmainittu kylmä niinkuin tavallisesti, ja toinen hymyilevä,
niinkuin aina.
Bäbin vieraana kävi joskus muuan hänen sukulaismiehensä; sunnuntaisin
teki tuo häntä vanhempi mies kirkon ovivartian virkaa; hänen nähtiin
seisovan _Gottesdienstin_ (jumalanpalveluksen) aikana kirkon ovella,
yllään valkea, mustajuovainen ja hopeisilla tupsuilla koristettu
jakku ja kädessä pitkä, koukkukahvainen sauva. Ammatiltaan hän oli
ruumisarkuntekijä. Hänen nimensä oli Sami Witschi. Hän oli hyvin
kookas, laiha, pää hiukan kumara, naama vanhan maalaisukon: sileä ja
vakava. Hän oli jumalinen, ja tunsi paremmin kuin kukaan muu kaikki
juorut seurakunnan jäsenistä. Bäbi ja Sami aikoivat mennä naimisiin;
he pitivät suuressa arvossa toistensa vakavia ominaisuuksia, toistensa
lujaa uskoa ja ilkeyttä. Mutta heillä ei ollut kiirettä naimisiin.
He tahtoivat ensin viisaasti arvioida toisiaan. -- Viime aikoina oli
Sami alkanut käydä Bäbin vieraana entistä useammin. Hän tuli taloon
kenenkään tietämättä. Joka kerta, kun Anna meni keittiön ohitse,
näki hän lasioven läpi Samin istumassa hellan vieressä, ja Bäbin
ompeluksineen muutama askel hänestä. He puhuivat koko ajan, mutta
ääntä ei kuulunut. Bäbin kasvot paistoivat ilosta ja hänen huulensa
liikkuivat; Samin leveä, ankara suu vääntyi avautumatta irvistävään
nauruun, kurkusta ei lähtenyt luiskahdusta; kaikki talossa oli aivan
hiljaista. Kun Anna meni keittiöön, nousi Sami kunnioittavasti
seisoalleen ja seisoi sitten mitään puhumatta, kunnes Anna poistui.
Kuullessaan oven aukeavan Bäbi keskeytti jonkin puheenaiheen, muka
sangen tavallisia asioita koskevan, ja katsoi Annaan liehakoivasti
hymyillen, odotellen hänen käskyjään. Anna ajatteli, että he kuitenkin
puhuivat hänestä; mutta hän halveksi heitä liiaksi viitsiäkseen
kuunnella salaa heitä.
Päivällä tuon yön jälkeen, jolloin Anna oli tehnyt Bäbin tuhka-ansan
tehottomaksi, näki hän keittiössä kaikkein ensimäiseksi Samin kädessä
sen pienen luudan, jolla hän oli yöllä sipunut näkymättömiin paljaiden
jalkojensa jäljet. Annahan oli ottanut luudan Christophen kamarista;
ja nyt hän yhtäkkiä muisti unohtaneensa viedä sen sinne takaisin; hän
oli kuljettanut sen omaan huoneeseensa, ja siellä olivat Bäbin terävät
silmät sen heti huomanneet. Bäbi ja hänen hyvä sukulaisensa olivat
tästä tietysti tehneet selvät johtopäätöksensä. Anna ei erehtynytkään.
Bäbi tarkkasi nyt emäntänsä katsetta, hymyili ylen ystävällisesti ja
selitti:
-- Harja on mennyt rikki; minä annoin sen Samille korjattavaksi.
Anna ei viitsinyt turvautua tökeröihin valheisiin; hän ei ollut
kuulevinaankaan; hän katsasteli Bäbin työt, teki huomautuksensa,
ja lähti pois välinpitämättömän näköisenä. Mutta oven takana hänen
ylpeytensä luhistui; hän ei voinutkaan olla kuuntelematta heitä
piilosta, käytävän kulmasta -- (häntä nöyryytti katkerasti, että hänen
täytyi turvautua sellaisiin keinoihin; mutta pelko ahdisti häntä).
-- Keittiöstä kuului hyvin lyhyt naurunkurahdus. Sitten hiljaista
kuiskutusta, josta ei voinut eroittaa mitään. Mutta Anna oli niin
suunniltaan, että hän oli kuulevinaan joitakin sanoja; kauhu toi hänen
korviinsa juuri sellaista, mitä hän pelkäsi: hän kuvitteli noiden
kahden puhuvan tulevista maskeraadeista ja kissannaukujaisista. Aivan
varmaan he aikoivat silloin esittää tuon tuhkajutun. Uskottavasti hän
erehtyi; mutta sellaisessa sairaaloisessa kiihtymyksentilassa, missä
hän nyt oli pari viikkoa ollut, -- ajatellen yhtä mittaa vain julkista
häväistystä, -- piti hän kaikkein epävarmintakin mahdollisena, niin,
hän piti sitä aivan varmana.
Silloin hän teki lopullisen päätöksensä.
Saman päivän iltana -- (oli piinaviikon keskiviikko), -- tultiin
Braunia noutamaan sairaan luokse, noin kahdenkymmenen kilometrin
päähän kaupungista: hän tulisi kotiin vasta seuraavana aamuna. Anna ei
mennyt päivälliselle, vaan pysyi huoneessaan. Hän oli valinnut tämän
yön toteuttaakseen tuon sanattomasti sovitun päätöksen. Mutta hän oli
päättänyt toteuttaa sen yksinään, sanomatta siitä mitään Christophelle.
Hän halveksi Christophea. Hän ajatteli:
-- Hän lupasi kyllä. Mutta hän on mies, itsekäs ja petollinen, hänellä
on taiteensa, hän unohtaa pian koko asian.
Ja sitäpaitsi saattoi hänen rajussa sydämessään, joka näytti niin
hyvyydelle taipumattomalta, ehkä kumminkin piillä jonkinlainen
säälintunne onnettomuustoveria kohtaan. Mutta hän oli liian tuima ja
liiaksi intohimojensa vallassa sitä itselleen tunnustaakseen.
Bäbi vei Christophelle emännältään terveiset, että Anna oli sanonut
olevansa hiukan huonovointinen ja haluavansa levätä. Christophe söi
siis illallista yksinään, Bäbin silmälläpitämättä; piika väsytti häntä
loruillaan, ja koetti houkutella häntä puhumaan, ja puolusteli Annaa
sellaisella innolla, että Christophe alkoi häntä epäillä, vaikka hän
olikin ylen herkkä uskomaan ihmisistä hyvää. Christophe oli päättänyt
käyttää juuri tätä iltaa saadakseen Annan kanssa asiansa lopullisesti
selville. Hänkään ei enää jaksanut lykätä sitä tuonnemmaksi. Hän
ei ollut unohtanut sopimusta, jonka he olivat tehneet äskeisenä
surullisena aamuna. Hän oli valmis pitämään sanansa, jos Anna sitä
vaati. Mutta hän näki, miten järjetön tuollainen kaksoiskuolema oli; se
ei muuttaisi asiaa laisinkaan; Braun saisi vain yksinään kärsiä kaiken
surun ja skandaalin. Christophe ajatteli, että heidän olisi ollut
parhainta riistäytyä irti toisistaan, ja että hän itse koettaisi vielä
kerran lähteä kaupungista pois, -- nähdäkseen, oliko hänellä voimaa
elää erossa Annasta: hän epäili sitä, muistaen turhan kokeilunsa,
jonka hän tuonnottain oli tehnyt; mutta hän ajatteli, että jos hän ei
jaksaisi sitä kestää, olisi hänellä vielä sittenkin aikaa turvautua
tuohon viimeiseen keinoon, ja yksinään, kenenkään siitä mitään
tietämättä.