TOINEN OSA

He lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi.

Ilta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten

oli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin,

mutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe

riensi häntä kohti...

Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän

puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin,

mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska

ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen

Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen

kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa

puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään

pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan,

jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena

aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista

pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset

samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän

ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier

Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.

Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen

kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä

päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja

samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia.

Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat.

Christophe puristi heitä iloisesti kädestä.

-- No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme

vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.

Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.

-- Hupsu-raukka! huudahti Manasse.

He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi

Canet Manasselle:

-- Taidettiin tässä tehdä rikos.

Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:

-- Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.

Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys

täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän

mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan

näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti

inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että

hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän

sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta;

mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei

ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella

muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli

lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä

halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet

mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen

ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa,

olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän

ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!... Hänessä oli

tapahtunut täydellinen järjenpimennys!... Hän kummasteli ja häpesi sitä

nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?...

Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä

nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei,

yhtä hirvittävä... Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään;

mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita.

Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli

Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.

Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö

asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa... Ei ollut ketään. Hän

meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli

jo näkevinään... Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen

hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä

ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan

Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?... Mutta siitä alkaen rupesi

odotuksen tuska ahdistamaan häntä.

Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä

alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan

aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä

ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä... Mikään ei ilahduttanut

häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän

aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen

vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla

ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs

hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen

huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei

ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan

kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän

koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli,

kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen

kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön

jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.

Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne

esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen.

Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier,

hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:

-- Ah, viimeinkin tulit!

Harhanäky haihtui.

Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen

tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken

kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.

Siitä asti, -- (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä

vielä mitään") -- tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli

tapahtunut.

Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista

tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen.

Se oli _se_ kirje. Christophe oli varma, että se oli _se_. Hänen

kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan.

Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.

Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta

eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan,

oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista

toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli

pelastettava, -- ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä,

hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; -- nyt hänen täytyi pelastaa

itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman

maineensa tähden... j.n.e.... Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari

kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti

pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta...

Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi

tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut

autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi

tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun.

Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira

torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!..." Hän tahtoi matkustaa

takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi

täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen

Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe

oli yksinään vaunussa ja huudahteli:

-- Se ei ole totta!... Se ei ole totta!

Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei

kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi

toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten

virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi

liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata

edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä

yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti?

Mitä toimitti mikään?... Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka

kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä,

neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää

millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe

istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi

kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli

keskellä autiota maaseutua, -- vainioita, joiden reunamilla näkyi

siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe

samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja

huusi:

-- Olivier!

Makasi poikki tien ja nyyhkytti.

Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet

jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä

sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa!

Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus

raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla

kuollut!...

Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin

rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni

majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle.

Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä

iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa

kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa.

Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää

ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi

hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki

hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden

ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin

virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut.

Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi

seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan

paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä

ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin

vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen

sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.

-- Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.

-- Nouskaahan, sanoi isäntä.

Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät

riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he

tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja

sanoi hänelle:

-- Raja on tuolla.

Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt,

minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan

ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta

hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa,

ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen

päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi

hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä

ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että

hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva

metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen

nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen

hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi

tuskineen painautua miettimään tuskaansa.

Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi

hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja

vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan

ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua

tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä

kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich

Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan

saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä

käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin,

ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä,

käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt

viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan

Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.

Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen

kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään,

etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle,

harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan.

Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä,

joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän

kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa

punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä,

tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä

Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin

ympärillä kiertelivät naakat.

Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. --

Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen

sielussaan... Aika pitkä kuin iankaikkisuus...

Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa

olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa

vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä,

auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta,

odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen

silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja

mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli

nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen

meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut

oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa

hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja

jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe

seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain;

seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen

korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.

Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia,

ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat

portaista.

-- Missä hän on? kysyi tuttu ääni.

Alahuoneen ovi aukesi.

-- Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!

Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi,

että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä

kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa

oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen;

hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti

levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä,

muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka

painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus

niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin

hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut

hämmästystään.

-- Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.

-- Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.

-- Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että

teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä,

Anna ja minä.

Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka

hänet oli ottanut taloon vastaan:

-- Vaimoni.

Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat,

vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen

tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä

Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni;

Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.

-- Minä tulin... koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te... jos

en häiritsisi teitä liikaa... ottaisitte vastaan, päiväksi...

Braun ei antanut hänen puhua loppuun:

-- Päiväksi!... Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi

aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte

meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille

suuri kunnia ja onni.

Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin

avattuun syliin.

-- Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun... Te itkette... No,

no, mikä nyt niin on?... Anna! Anna!... Joutuin, hän pyörtyy...

Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli

tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.

Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta

ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen

katsellen.

-- Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.

-- Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.

Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda.

Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys

oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen

pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa

hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin

lepoa, jättivät he hänet yksinään.

Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti,

musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden

syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja

hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen

tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli

kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa

tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja

toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa;

hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota

tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen

syvyyteen. -- Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa

aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä

rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen.

Hän heräsi. Julmaa heräämistä.

-- Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin

ystävä-raukkani, joka mullassa lepää...

Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa

oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli

kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin.

Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi

elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!

* * * * *

Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun

Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti;

ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun

karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja

jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä.

Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja

sanoi:

-- Pyytäisin... antakaa minun olla.

Kunnon mies muutti kohta puhetapaa.

-- Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla

rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne,

kukaan ei saa puhua teille mitään.

Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia

selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä

hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen

yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat

tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää...

Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä

siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten

elämässä, monien, monien sukupolvien, -- sellaisissa kärsimyksissä ja

toiveissa, -- joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten

keralla vaipui tyhjyyteen?... Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä

kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat

jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja

eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon

naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa

vastaan... ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen

sydämensä oli kuin pieninä muruina...

Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään

sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä

hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella

päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes

huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät

näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot

valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe

tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat

hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli

paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät,

nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli,

kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön

eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan

vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti

lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas

ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti

tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa

kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan

kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei

koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.

Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei

aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta

mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia

kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin

Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan.

Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä,

seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia

liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei

hän koettanutkaan, puhua. -- Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan

lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut,

ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli

suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea

syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen.

Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen

jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.

Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen

tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. -- Mutta herääminen

oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon

onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden

lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois;

ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:

"Minä hänet tapoin"...

Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen

sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten

kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi

kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita;

hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin

kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.

Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin

ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista.

Christophe tarttui hänen käsivarteensa:

-- Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten...

Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt,

niin väsynyt...

-- Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet

tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää

puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin

vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.

Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni

hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää

uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin

varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea

hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi

pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.

Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui

tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija.

Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli

vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman

sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että

hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. --

Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen

oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään

ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit

ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka

kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä

Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut

sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa;

Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat

hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!...

Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden

kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka

muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui

sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin

seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se

tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli

ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä

rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien

myrsky, -- sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon

lohduton huuto..."

Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan

toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä.

Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei

ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on

edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei

hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen

elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä.

Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn

rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen

elänyt? Minkä vuoksi nyt elää?

Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi,

kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo

salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen

organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat

ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee

sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme

perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä

ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän

voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat

enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne

riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen

itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden

elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa

kyllästymistä!... Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin.

Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen,

pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan

ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. --

Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä

tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy

ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen

voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi

onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää

unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.

Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne

tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile

ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa.

Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa

kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään

vaienneen äänen... Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja

silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti

hävittää kaikki muistonsa. Kadota... Omassa tuskassaan tekee ihminen

muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut

enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut

olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen

eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle:

-- "Rakas ystävä, en saanut sinulta tänään kirjettä. Missä sinä olet?"

Tule, tule luokseni. Puhu minulle, kirjoita minulle!...

Mutta hän ei saanut nähdä häntä edes öisin unessa, vaikka miten tahtoi.

Ihminen näkee vähän unta niistä, jotka on kadottanut, niin katkerasti

kuin heidän kadottamisensa runteleekin sydäntämme. He ilmestyvät uniin

vasta myöhemmin, silloin, kun unohdus on jo saapunut.

Ulkonainen elämä tunkeutui kuitenkin vähitellen hienoina säteinä

tuohon sielulliseen hautaan. Christophe alkoi eroittaa erilaisia

ääniä talossa, ja ne herättivät, hänen sitä huomaamatta, hänessä

mielenkiintoaan. Hän tiesi, millä tunnilla ulko-ovi aukesi ja

sulkeutui, montako kertaa päivässä ja miten erilaisilla äänillä,

aina kunkin kulkijan mukaan. Hän tunsi jo Braunin askeleet; hän

kuvitteli näkevänsä tohtorin sairaskäynneiltä tultuaan pysähtyvän

eteisessä ja pistävän hattunsa ja päällysviittansa naulaan, aina

samanlaisella, tapoihinsa piintyneellä tarkkuudella. Ja jos milloin

ei kuulunut totuttuja ääniä, niin Christophe mietti vaistomaisesti

syytä tähän muutokseen. Pöydässä alkoi hän itsetiedottomasti kuunnella

keskusteluja. Hän huomasi, että Braun puhui melkein aina yksinään.

Vaimo vastaili silloin tällöin, mutta hyvin lyhyesti. Braunia ei

laisinkaan häirinnyt kuuntelijain puute. Hän kertoi lörpöttelevän

hupaisesti, missä hän milloinkin oli käynyt, ja kaupungilla kuulemiaan

juoruja. Joskus sattui Christophe vilkaisemaan Brauniin hänen

puhellessaan; Braun oli siitä kovin hyvillään, ja koetti tarinoillaan

yhä enemmän huvittaa Christophea.

Christophe yritti jälleen tarttua elämään... Kuinka vaikeaa! Hän

tunsi itsensä niin vanhaksi: vanhaksi kuin tämä maailma!... Kun hän

aamuisin nousi vuoteesta, kun hän katsoi itseään kuvastimesta, näki

hän itsensä väsyneeksi liikkeiltään, älyttömäksi kasvoiltaan. Minkä

tähden nousta sängystä, pukeutua?... Hän ponnisti äärimmäisiin asti

ryhtyäkseen työhön: työ oli kuvottavaa. Miksi koettaa luoda, kun kaikki

on katoamaan luotua Musiikki oli käynyt hänelle mahdottomaksi. Taidetta

pystyy arvostelemaan hyvin ainoastaan onnettomuuden mittapuulla.

Onnettomuus on paras vaaka. Ainoastaan sen kokenut huomaa sellaisen,

mikä kestää vuosisatoja ja on voimakkaampi kuolemaakin. Harva laji

kestää sitä koetusta. Ihminen saattaa hämmästyä, miten keskinkertaisia

monet niistä ovat, joista hän ennen piti -- (niin hyvin taiteilijat

kuin muutkin ystävät). -- Kuka pelastuu vedenpaisumuksesta? Miten

ontolta kaikuu maailman kauneus tuskan sormien kosketuksesta!

Mutta tuska väsyy, ja sen käsi herpautuu. Christophen hermot laukesivat

pingoituksesta. Hän nukkui, nukkui yhtä mittaa. Näytti kuin hän ei

olisi millään saanut unennälkäänsä tyydytetyksi.

Ja eräänä yönä hän viimein pääsi niin syvään uneen, ettei herännyt

ennenkuin iltapuolella seuraavana päivänä. Talossa ei ollut silloin

ketään. Braun rouvineen oli lähtenyt kaupungille. Ikkuna oli auki,

säteilevä taivas loisti nauraen. Christophe tunsi päässeensä musertavan

taakan alta.

Hän pukeutui ja meni puutarhaan. Se oli pieni suorakulmio korkeiden

muurien keskellä, niinkuin mikä luostarinpiha. Ruohokenttien ja

porvarillisten kukkalavain välissä pari hiekkakäytävää; lehtimaja

viiniköynnöksistä ja ruusuista. Tekoluolassa juoksi ohut vesipuronen;

aitamuurin vieressä kasvava akaasia ojenteli tuoksuvia oksiaan

naapuripuutarhaan. Sen takana kohosi vanha kirkontorni, punaisista

tiilistä rakennettu. Kello oli neljä iltapuolta. Puutarha oli jäänyt

jo varjoon. Aurinko ruskotti vielä puunlatvassa ja punaisessa

kirkontornissa. Christophe istahti lehtimajaan, nojaten selkäänsä

muuriin, kallistaen päätänsä taaksepäin ja katsellen taivasta, joka

loisti kuulaana viininlehtien ja ruusujen välitse. Tuntui kuin hän

olisi painajaisunesta herännyt. Kaikkialla hiiskumaton hiljaisuus.

Hänen päänsä kohdalla riippui suloinen ruusuköynnös. Yhtäkkiä kaunein

ruusuista hajosi, kuoli: sen terälehtien lumi liiteli ilmassa. Aivan

kuin kaunis, viaton elämä olisi kuollut. Niin yksinkertaista!...

Christophen sielussa sai tämä viiltävän tuskallisen ja armaan

merkityksen. Hänen rintaansa pakahdutti ja kätkien kasvonsa käsiinsä

hän itki...

Kirkkojen kellot soittivat. Tornista torniin niiden äänet toisilleen

vastasivat... Christophella ei ollut tietoa ajan kulusta. Kun hän

viimein nosti päänsä, olivat kellot vaienneet, aurinko kadonnut.

Kyyneleet toivat helpoituksen hänelle; hänen sielunsa oli kuin kylvystä

astunut. Hän tunsi itsestään pulppuavan sävelten puron, katsellessaan

hienon kuunsirpin liukunaa illan taivaalla. Jonkun kotiintulevan talon

asukkaan askeleet herättivät hänet. Hän meni takaisin huoneeseensa,

väänsi ovensa kahdenkertaiseen lukkoon, ja antoi musiikin virran

juosta. Braun huusi häntä päivälliselle, naputti hänen oveensa,

koetti sitä avata: Christophe ei vastannut. Braun tuli levottomaksi,

tirkisteli avaimenreiästä, ja rauhoittui, kun näki Christophen

kyynäräisillään pöydän ääressä, keskellä papereita, joita hän mustasi

täydellä voimalla.

Muutaman tunnin päästä tuli Christophe alakertaan, työstä väsyneenä,

ja tapasi salissa tohtorin, joka odotteli häntä kärsivällisesti,

jotakin lueskellen. Christophe syleili häntä, pyysi häneltä anteeksi

käytöstään, joka oli ollut omituinen hänen koko täällä olonsa ajan, ja

alkoi Braunin pyytämättä kertoa hänelle viime viikkojensa draamallisia

tapahtumia. Ainoastaan sen kerran hän niistä puhui; eikä hän ollut

varma, ymmärsikö Braun häntä: sillä hän puhui sekavasti, yö oli jo

myöhä, ja Braunia nukutti, vaikka hän olikin utelias häntä kuulemaan.

Viimein, -- (kello oli kaksi) -- Christophe huomasi hänen väsymyksensä.

Ja he erosivat, toivottaen toisilleen hyvää yötä.

Tästä päivästä Christophen elämä alkoi palautua järjestykseen. Hän ei

tosin pysynyt kauankaan tällaisessa haltioitumisen tilassa; hänelle

tuli taas suru, mutta se suru oli normaalia eikä estänyt häntä

elämästä. Täytyihän jälleen toki elää. Tuolla miehellä, joka oli

kadottanut kaiken, mitä hän rakasti enimmän, miehellä, jonka olemuksen

perustuksia tuska kalvoi, joka kantoi kuolemaa povessaan, hänellä oli

sellainen kuohuva, tyrannillinen elämänvoima, että se purkautui surun

valituksistakin ilmi, säteili hänen silmistään, huuliltaan, hänen

liikkeistään. Mutta sen elämänvoiman ytimeen oli kuitenkin kalvava mato

pureutunut. Christophelle tuli epätoivon puuskia. Äkillisiä vihlovan

tuskan tuokioita. Hän saattoi olla tyyni, hän koetteli lukea, tai

oli kävelemässä: yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä Olivier Jeanninin

hymy, hänen väsyneet ja lempeät kasvonsa... Se oli kuin puukonpisto

sydämeen... Christophe hoippui, hän painoi kätensä vaikerrellen

rintaansa vasten. Kerran istui hän pianon ääressä ja soitti jotakin

Beethovenin kappaletta entisellä innollaan... Yhtäkkiä hän keskeytti,

heittäytyi maahan ja painaen kasvonsa nojatuolin pieluksiin hän huusi:

-- Oi ystävä...

Pahinta oli se, että hän tunsi "kaiken eletyksi". Sellainen tunne tuli

hänelle joka askelella. Kaikkialla hän näki samoja tuttuja liikkeitä,

kuuli entisiä sanoja, kaikkialla kohtasivat häntä entiset kokemukset.

Kaikki hänelle oli tuttua, ennen nähtyä. Joku ihminen, joka hänestä

muistutti jotakuta ennen tunnettua, saattoi sanoa, -- (Christophe oli

siitä varma jo etukäteen) -- aivan samaa, mitä hän oli kuullut tuon

entisen puhuvan; samantapaiset olennot esiintyivät samoissa tilanteissa

kuin muinoin, törmäsivät tuttuja kohtalonesteitä vastaan, ja murtuivat

samalla tapaa kuin entisetkin. Jos on totta, ettei "_mikään saa elämään

kyllästymään niin kuin se, että täytyy alkaa rakkautensa alusta_",

niin kuinka paljon enemmän saakaan siihen kyllästymään kaiken muunkin

alkaminen alusta. Se oli niin tuskallista, että se läheni hulluutta.

-- Christophe koetti olla sitä ajattelematta, koska kerran täytyi

olla sitä ajattelematta, jos aikoi elää, ja koska hän tahtoi elää.

Kiduttavaa ulkokullaisuutta tuo halu olla tuntematta itseään, halu,

joka johtuu häpeästä, säälistäkin, salaisesta ja voittamattomasta

elämäninnosta. Kun ei ihminen tiedä itselleen mitään lohdutusta, niin

hän sen itselleen tekaisee. Vakuutettuna siitä, ettei hänellä ole

mitään elämänsyitä, sepittää hän itselleen syyn elää. Hän uskottelee

itselleen, että hänen täytyy elää, vaikkei kukaan muu kuin hän itse

pidä sitä välttämättömänä. Tarpeen tullen panee hän itse kuolemankin

vaatimaan häntä elämään. Ja hän tietää pistävänsä kuoleman suuhun

sanat, jotka hän toivoisi kuoleman sanovan. Oi ihmistä!...

Christophe jatkoi vaellustaan; hänen askeleensa näyttivät saavuttavan

jälleen entisen varmuutensa; sydämen ovi sulkeusi ja jätti ulos entiset

tuskat; hän ei niistä koskaan puhunut muille; hän itsekin karttoi

seurustella yksinään niiden kanssa: hän näytti aivan tyyneltä.

"_Todellinen tuska_, sanoo Balzac, _on näöltään tyyni ja ikäänkuin

nukkuu vuoteessa, jonka se on itselleen tehnyt; mutta kuitenkin se

valvoo ja kalvaa sielua._"

Ken olisi tuntenut Christophea paremmin ja pitänyt silmällä hänen

hommiaan, pakinoitaan, soittoaan, nauruaan, -- (sillä nykyään hän jo

nauroikin!) -- hän olisi huomannut, että tuossa miehessä, jonka silmät

hehkuivat elämää, oli jotakin tuhottua, mikä kätkeysi syvimmälle hänen

olemukseensa.

Päästyään jälleen elämään oli Christophen keksittävä keino, millä elää.

Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä pois tästä kaupungista.

Sveitsi oli hänelle varmin turvapaikka; ja mistäpä hän olisi

löytänyt tätä herttaisempaa isäntäväkeä? -- Mutta ylpeys ei sallinut

hänen olla ystävän taakkana. Braunin vastalauseista huolimatta ei

Christophe saanut rauhaa ennenkuin oli hankkinut itselleen jonkin

verran musiikinopettajan tunteja, joten hän voi maksaa isäntäväelleen

elatuksestaan. Tuntien hankkiminen ei ollut helppoa. Kaikkialle

oli levinnyt huhu hänen vallankumoushulluttelustaan; eivätkä

porvarilliset perheet ottaneet mielellään keskuuteensa ihmistä,

jota pidettiin vaarallisena, tai lievimmässä tapauksessa ainakin

omituisena ja siis sangen vähän "sopivana". Kuitenkin avasivat hänen

säveltäjämaineensa ja Braunin toimenpiteet hänelle viimein pääsyn

kolmeen, neljään perheeseen, jotka eivät olleet kaikkein arimpia, tai

olivat uteliaimpia, ehkäpä taipuvaisimpia näyttämään eroavansa muista,

taipuvaisia keikaroimishalusta. Siitä huolimatta pitivät he häntä

tarkoin silmällä ja säilyttivät sopivan välimatkan opettajan ja hänen

oppilaittensa välillä.

Elämä Braunin kodissa järjestyi säntillisen kaavamaiseksi. Aamuisin

lähti kukin toimeensa: lääkäri sairaskäynneilleen, Christophe antamaan

tuntejaan, rouva Braun torille tai hyväntekeväisyyshommiinsa.

Christophe tuli kotiin kello yhden tienoissa, tavallisesti ennen

Braunia, joka oli kieltänyt odottamasta itseään, ja hän asettui pöytään

nuoren rouvan kanssa. Se ei ollut Christophesta miellyttävää: sillä

nainen ei ollut hänestä sympaattinen, eikä hänellä ollut hänelle mitään

puhumista. Rouva ei suinkaan koettanut hävittää vaikutelmaa, minkä hän

Christopheen teki ja minkä hän varmaan huomasikin; hän ei huolehtinut

ei puvuistaan eikä puheistaan; koskaan ei hän alkanut jutella

Christophelle ensin. Annan liikkeissä, vaatetuksessa, kömpelyydessä ja

kylmyydessä aivan erikoisesti ilmenevä epäsulous olisi karkoittanut

hänen luotaan minkä miehen tahansa, jos mies olisi ollut vähänkin niin

herkkä naiselliselle viehätykselle kuin Christophe. Kun Christophe

sattui muistamaan parisilaisten naisten spirituellin eleganssin, niin

ei hän voinut Annaa katsellessaan tukahduttaa ajatusta:

-- Kuinka hän on ruma!

Siinä hän ei kuitenkaan ollut oikeassa; ja pian hän huomasikin,

miten Annan tukka, hänen kätensä, suunsa, silmänsä olivat kauniit,

-- silmät, jos hän milloin niiden katseen kohtasi, sillä aina se

väisti häntä. Mutta tämä huomio ei muuttanut hänen arvosteluaan.

Kohteliaisuudesta pakotti hän kyllä itsensä puhumaan Annalle;

väkinäisesti haeskeli hän jutunaiheita; rouva ei siinä häntä auttanut.

Pari kertaa koetti Christophe kysellä häneltä kaikenlaista tuota

kaupunkia, hänen miestään, häntä itseään koskevia asioita: hän ei

saanut naisesta mitään lähtemään. Annan vastaukset olivat tyhjiä ja

arkipäiväisiä; hän koetti hymyillä; mutta sen yrityksen tulos oli

vastenmielinen: hymy oli pakotettua, ääni kaiuton, sanat tulivat

velttoina; joka lausetta seurasi kiusallinen hiljaisuus. Lopulta

Christophe puheli hänelle niin vähän kuin mahdollista; ja Anna oli

siitä hänelle kiitollinen. Heistä molemmista tuntui helpoitukselta,

kun tohtori palasi kotiin. Itse Braun oli aina hyvällä tuulella, hän

hälisi, hommaili, oli jokapäiväinen, mutta erinomaisen hyvä ihminen.

Hän söi, joi, puheli nauroi paljon. Hänen kanssaan Anna hiukan

juttelikin; mutta ne jutut eivät koskeneet muuta kuin ruokalajeja ja

muiden elämäntarvikkeiden hintoja. Joskus Braun huvikseen pisteli

vaimoaan hänen hyväntekeväisyyshommiensa ja hänen suosimansa papin

saarnojen tähden. Anna tekeytyi silloin jäykäksi, loukkautui, ja

oli vaiti aterian loppuun saakka. Tavallisimmin tohtori kertoi

sairaistaan; erikoisen hartaasti kuvaili hän eräitä taudintapauksia,

niin nautiskelevan tarkasti, että Christophe joutui suunniltaan. Hän

heitti usein salvettinsa pöytään ja nousi inhosta irvistäen paikaltaan,

kertojan iloksi. Braun keskeytti silloin heti juttunsa, ja rauhoitti

naureskellen ystäväänsä. Seuraavalla kerralla alkoi hän pöydässä taas

saman leikin. Nämä sairaalan piiriin kuuluvat kompailut tuntuivat

ilahduttavan järkkymätöntä Annaakin. Hän heräsi yhtäkkiä mykkyydestään

hermostuneeseen nauruun, jossa oli jotain eläimellistä. Siitä

huolimatta saattoi hän tuntea samanlaista inhoa kuin Christophe tuota

nauramaansa ilonsyytä kohtaan.

Iltapuolella ei Christophella ollut paljon opetustunteja. Hän oli

tavallisesti kotona, Annan kanssa, kun taas tohtori oli mennyt jälleen

kaupungille. Christophe ja Anna eivät nähneet toisiaan. Kumpikin

työskenteli omalla tahollaan. Alussa oli Braun pyytänyt Christophea

antamaan muutamia pianotunteja hänen vaimolleenkin: Anna oli hänen

sanojensa mukaan melkoisen musikaalinen Christophe pyysi Annaa

soittamaan hänelle jotakin. Annaa ei tarvinnut kovin pyydellä, vaikkei

pyynti häntä ilahduttanutkaan. Soitossa ilmeni hänen tavallinen

sulonpuutteensa: hän soitti mekaanisesti, aivan kuvaamattoman

tunteettomasti; kaikki äänet olivat hänelle yhdenarvoisia; eri

korostusta ei missään; kun hänen piti kääntää sivua, pysähtyi hän

kylmästi keskelle lauselmaa, ei koettanut joutua, ja jatkoi entiseen

tapaan seuraavasta nuotista. Christophe ärtyi siitä niin, että sai

vaivoin estetyksi itsensä sanomasta Annalle jonkin törkeyden; hän ei

voinut hillitä itseään muuten kuin lähtemällä huoneesta ennen kappaleen

loppua. Anna ei joutunut siitä laisinkaan ymmälleen. Hän jatkoi

järkkymättä viimeiseen nuottiin asti, eikä Christophen epäkohteliaisuus

näyttänyt häntä loukanneen eikä masentaneenkaan; tuskinpa hän lienee

sitä edes huomannut. Mutta siitä alkaen eivät he enää puhuneet siitä,

että heidän olisi ollut soitettava yhdessä. -- Milloin Christophe

meni iltapuolella päivää kaupungille ja tuli odottamatta takaisin

kotiin, tapasi hän Annan harjoittelemassa pianonsoittoa, kylmästi ja

järjettömän itsepintaisesti, toistaen kymmenet kerrat lakkaamatta samaa

tahtia ja innostumatta koskaan. Mutta milloinkaan ei hän soittanut, kun

tiesi Christophen olevan kotona. Kaiken aikansa, mikä häneltä ei mennyt

uskonnollisiin hartaudenharjoituksiin, kulutti hän taloushommiin. Hän

ompeli, ratkoi, parsi, piti silmällä piikaa; hänellä oli hupsumainen

järjestyksen ja siistimisen kiihko. Mies arvosteli häntä kunnon

naiseksi, hiukan eriskummaiseksi, -- "kuten kaikki naiset ovat", sanoi

hän, -- mutta uskonnolliseksi, "kuten kaikki naiset". Tähän viimeiseen

väitteeseen nähden asettui Christophe mielessään arvostelevalle

kannalle: moinen psygologia tuntui hänestä liian pintapuoliselta; mutta

sehän oli lopultakin Braunin yksityisasia; eikä Christophe sitä enempää

ajatellut.

Iltaisin, aterian jälkeen istuivat he kaikki kolme yhdessä. Braun

ja Christophe juttelivat. Anna teki käsitöitä. Braun oli pyydellyt

niin hartaasti, että Christophe oli viimein suostunut istahtamaan

pianonkin ääreen; ja hän soitti nykyään välistä sangen myöhään,

suuressa, huonosti valaistussa salissa, jonka ikkunat olivat puutarhaan

päin. Braun oli haltioissaan... Kukapa ei tuntisi tuollaisia

innostuneita ihmisiä, jotka ihailevat taidetta ymmärtämättä sitä

laisinkaan tai ymmärtäen sen nurinkurisesti! -- (he rakastavatkin

taidetta juuri siksi, että he ymmärtävät sen sillä tavoin!). --

Christophe ei enää sellaisesta suuttunut; hän oli nähnyt elämässään

jo niin paljon typeryyksiä! Mutta kun joskus tuli oikein tolkuttomia

ihastuksenhuudahduksia, niin hän herkesi soittamasta ja meni mitään

virkkamatta omaan kamariinsa. Viimein Braun alkoi ymmärtää yskän

ja hillitsi tunteensa ilmauksia. Muuten oli hänen musikaalinen

itserakkautensa nopeasti tyydytetty; hän jaksoi kuunnella tarkkaavasti

enintään neljännestunnin kerrallaan; sitten hän otti lehden, tai

torkkui joutilaana, antaen Christophen olla rauhassa. Anna istui salin

nurkassa eikä puhunut mitään; hänellä oli käsityö sylissä, ja hän oli

työskentelevinään; mutta hänen silmänsä katsoivat yhteen paikkaan,

eivätkä hänen kätensä liikkuneet. Joskus lähti hän huoneesta hiljaa

keskellä kappaletta eikä häntä sitten enää näkynyt.

Niin meni aikoja. Christophe sai takaisin voimansa. Braunin

raskastekoinen, mutta sydämellinen hyvyys, talon rauhallisuus, kotoisen

elämän lepoa antava säännöllisyys, hyvä ruokajärjestys, ravinto,

joka oli germaaniseen tapaan erikoisen runsas, paransivat hänen

synnynnäisesti lujan ruumiinsa pian entiselleen. Ruumiillinen terveys

palasi; mutta sielun koneisto oli yhä sairas. Uudistuva voima yhä vain

lisäsi sekasortoa sielussa, joka oli häiriytynyt tasapainostaan aivan

kuin huonosti kuormattu alus keikahtelee pienimmästäkin törmäyksestä.

Hän oli täydellisesti eristettynä. Braunista ei hän voinut saada

minkäänlaista läheistä henkistä seuraa. Hänen suhteensa Annaan supistui

melkeinpä pelkästään aamu- ja iltatervehdyksiin. Hänen ja oppilaiden

välit olivat paremminkin vihamieliset kuin ystävälliset: sillä hän

ei osannut salata heiltä, että heidän olisi ollut parempi tehdä mitä

muuta hyvänsä kuin harjoittaa musiikkia. Hän ei tuntenut ketään. Eikä

siihen ollut syynä yksinomaan hän, vaikkapa hän suruissaan sulkeutuikin

yksinäisyyteensä. Häntä pidettiin tahallaan erillään.

Kaupunki oli vanha; sen asukkaissa oli paljon älyä ja voimaa, mutta

myöskin itseensä painautunutta ja itsekylläistä patriisiylpeyttä.

Sivistyneet piirit olivat aristokraattista porvaristoa, jota miellytti

työ ja korkea kulttuuri, mutta joka oli samalla ahdassieluista,

pietististä, tyynesti vakuutettua itsensä ja kaupunkinsa paremmuudesta

muiden rinnalla, täysin tyytyväistä sukueristyneisyyteensä. Suuria,

monihaaraisia sukuja. Jokaisella suvulla oli oma sukukokous-päivänsä.

Muulle maailmalle ne suvut avautuivat sangen vaikeasti. Nuo mahtavat

perheet, joista kullakin oli vuosisatoja kokoontunut omaisuutensa,

eivät tunteneet pienintäkään halua näyttää rikkauksiaan. Samaan sukuun

kuuluvat perheet tunsivat toisensa: se riitti; muiden mielipiteillä ei

heille ollut mitään merkitystä. Saattoi nähdä miljoonamiehiä kulkevan

pikkuporvarien asussa, puhellen karkeaa ja reheväkuvaista murrettaan,

ja menevän täsmällisesti määräaikoina virastoihinsa elämänsä

jok'ainoa päivä, jopa niinkin vanhalla iällä, että ahkerimmatkin

muualla myöntävät silloin itsellään olevan oikeuden lepoon. Heidän

vaimonsa olivat ylpeitä taloudellisista kyvyistään. Tyttärille ei

annettu myötäjäisiä. Rikkaat tahtoivat, että heidän lastensa oli

kestettävä vuorostaan sama oppiaika kuin he itsekin olivat kestäneet.

Ankaraa säästäväisyyttä jokapäiväisessä elämässä. Mutta suuria

omaisuuksia annettiin auliisti taidekokoelmille, taulu gallerioille,

yhteiskunnallisiin hommiin; valtavia ja yhtämittaisia lahjoituksia,

melkein aina nimettömästi tehtyjä, hyväntekeväisyydelle, museoiden

rikastuttamiseksi. Suuruuden ja naurettavuuden sekoitusta; säntillistä

tasailua perinnönjaossa. Tuo porvaristo, jolle muuta maailmaa ei

näyttänyt olevan olemassakaan, -- (vaikka se tunsikin sen hyvin,

sillä se oli sen kanssa laajoissa liikesuhteissa ja teetti pojillaan

opintomatkoja hyvinkin kauas), -- tuo porvaristo, jonka mielestä

maineekkaalla miehellä, ulkomaalaisella kuuluisuudella ei ollut arvoa

ennenkuin hän oli tullut sen vieraaksi, ja hyvin vastaanotetuksi

vieraaksi, -- se porvaristo piti itseään mitä ankarimmassa kurissa.

Kaikki sen jäsenet toisiaan ja kukin itseään. Siitä oli seurauksena

yhteisyyden tunne, joka peitti yksilöiden eroavaisuudet (ne olivat

näiden kalseiden persoonallisuuksien keskuudessa suuremmat kuin

muualla) uskonnollisen ja moraalisen yhdenvärisyyden vaippaan.

Kaikki siellä olivat jumalisia, kaikki uskovaisia. Kukaan ei ollut

epäilijä, tai ei tahtonut myöntää sitä olevansa. Oli mahdotonta saada

selvää, mitä noiden sielujen pohjalla oikeastaan piili, sielujen,

jotka sulkeutuivat katselijan silmiltä sitäkin tiiviimmästi, kun ne

tiesivät olevansa ahtaan silmälläpidon ympäröimiä ja kun jokainen piti

oikeutenaan tarkastella toisten omiatuntoja. Sanottiin, että nekin

heistä, jotka olivat lähteneet joksikin aikaa seudulta ja luulivat

sen hengestä vapautuneensa, -- että hekin takertuivat jälleen kiinni

kaupungin traditsiooneihin, sen tapoihin, ilmapiiriin, heti, kun

muuttivat sinne takaisin. Kaikkein epäuskoisimpainkin oli silloin taas

pakko uskoa ja olla jumalisia. Uskottomuus olisi tästä porvaristosta

ollut luonnonvastaista. Uskottomuus oli halvemman kansanluokan

ominaisuus, se oli huonotapaista. Ei ollut sallittu heidän piiriinsä

kuuluvan kunnon miehen irtautua uskonnollisista velvollisuuksistaan.

Kuka ei käynyt kirkossa, hän tahtoi vetäytyä irti omasta kunniallisesta

luokastaan, eikä häntä enää sinne otettu vastaan.

Eikä tämäkään yhteiskunnallinen kuri ollut noista ihmisistä vielä

tuntunut riittävältä. He eivät olleet mielestään vielä tarpeeksi

kahleissa näinkään suuren luokkatunteensa sitomina. Ei, suuren

_Vereinin_ sisässä oli heillä määrätön joukko pieniä _Vereinejä_,

joilla he kytkivät lopullisesti itsensä. Viimemainittuja oli

kaupungissa useita satoja; ja niiden luku lisääntyi vuosi vuodelta.

Niitä _Vereinejä_, yhdistyksiä, seuroja, liittoja, kerhoja,

perustettiin kaikkea varten: filantropiaa, hyväntekeväisyyttä,

liikeyrityksiä, armeliaisuudentöitä ja kauppahommia varten, afäärejä

ja hyväntekeväisyyttä varten yhtaikaa, taiteita, tieteitä varten,

laulua, soittoa varten, ruumiillista ja sielullista voimistelua

varten; perustettiin pelkästään siksi, että tahdottiin tulla yhteen,

tai pelkästään muka huvitteleida. Siellä oli kaupunginkorttelien

ja korporatsioonien _Vereinejä_; siellä oli niiden kansalaisten

yhdistyksiä, joilla oli joko sama ammatti tai sama määrä rahaa

pankissa, niiden, jotka painoivat samanverran tai joilla oli sama

ristimänimi. Kerrottiin, että oli aiottu perustaa myöskin _Verein des

Vereinlosen_ (Yhdistyksiin kuulumattomien yhdistys): mutta sellaisia

porvareita ei ollut löytynyt kymmentäkään.

Moisiin kolmikertaisiin kureliiveihin, kaupungin, kastin ja

yhdistysten, olivat ihmisten sielut siellä kiristetyt. Salassa

vaaniva pakko esti luonteita kasvamasta. Enimmät olivat tottuneet

siihen lapsuudesta asti, -- jopa saaneet sen vereensä jo vuosisatojen

perintönä; he pitivät sellaista terveenä olotilana; olisi ollut

säädytöntä ja epäterveellistä riisua rautaliivejään. Kun näki heidän

tyytyväisen hymynsä, ei saattanut olettaakaan heidän kärsivän

tuollaisesta pinnistyksestä. Mutta luonto piti sittenkin puolensa.

Silloin tällöin nousi laumasta jokin kapinallinen yksilö, voimakas

taiteilija tai hillitön ajattelija, joka mursi häikäilemättä kahleensa

ja antoi pitkän nenän paikkakunnan vartioille. Ne vartiat olivat niin

älykkäitä, että jos eivät saaneet tapetuksi kapinapoikasta jo munaan,

vaan se oli heitä voimakkaampi, niin eivät he ryhtyneet turhaan

taisteluun sitä vastaan -- (taisteluhan olisi saattanut herättää ilkeää

melua); ei, he anastivat poikasen niin sanoaksemme itselleen. Jos hän

oli maalari, sulkivat he hänet museoon; jos ajattelija, pistivät hänet

kirjastoon. Jos hän huusi kurkkunsa käheäksi heille kauhistuksia, eivät

he olleet häntä kuulevinaan. Turhaan väitti hän olevansa riippumaton

sielu: he liittivät hänet itseensä. Sillä tavoin neutralisoitiin

myrkynvaikutus: homeopaattista parannusta. -- Mutta sellaiset

tapaukset olivat harvinaisia; enimmät kapinalliset eivät päivänvaloon

päässeetkään. Noissa rauhallisissa taloissa tapahtui salattuja ja

tuntemattomia tragedioita. Joku niiden asukkaista saattoi lähteä

rauhallisin askelin kotoaan ja heittäytyä sanaakaan selvittelemättä

virtaan. Tai hänet suljettiin kotiin puoleksi vuodeksi, tai vietiin

vaimo hermosairaalaan, tulemaan järkiinsä. Sellaisesta puhuttiin

kursailematta, aivankuin kaikkein luonnollisimmasta asiasta, sillä

sävyisyydellä, joka oli kaupungin kauheimpia piirteitä ja joka säilyi

samanlaisena sekä kärsimyksen että kuoleman kasvojen edessä.

Tämä vankka porvaristo, joka oli niin ankara itseään kohtaan, koska

se tiesi oman arvonsa, ei ollut sellainen muukalaisille, sillä se

piti heitä itseään halvempina. Ulkomaalaisiin kaupungissa oleviin

nähden, niinkuin esimerkiksi Christopheen, saksalaisiin professoreihin,

valtiollisiin pakolaisiin, osoittautui se oikeinpa vapaamieliseksikin:

heidän asiansa eivät pohjaltaan sitä liikuttaneet. Ja sitäpaitsi

se rakasti intelligenssiä. Pitkälle ajetut aatteet eivät sitä

peloittaneet: se tiesi, etteivät ne tarttuisi sen omiin poikiin. Se

kohteli vieraitaan kylmän lauhkeasti, pitäen heitä sopivan välimatkan

päässä itsestään.

Christophelle ei tätä mielenlaatua tarvinnut vartavasten ilmaista. Hän

eli nykyään kovin arkatuntoisessa sieluntilassa; hänen sydämensä oli

vereslihalla: hän oli liiankin taipuvainen näkemään kaikkialla pelkkää

itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä ja sulkeutumaan omaan kuoreensa.

Kaiken edellämainitun lisäksi olivat Braunin tuttavat, se sangen ahdas

piiri, johon hänen vaimonsa kuului, osa muuatta pientä erikoisen

kiivailevaa protestanttista ryhmäkuntaa. Christophe oli siellä

nähty hyvin epäsuopein silmin, koska hän oli paitsi syntyperältään

paavilainen ajatuksiltaan vielä jumalatonkin. Hän puolestaan

huomasi siinä piirissä kaikenlaista loukkaavaa. Vaikka hän ei enää

muka uskonutkaan, olivat hänessä kuitenkin vuosisatoja vanhan

katolilaisuuden jäljet, katolilaisuuden, mikä on enemmän runollisuutta

kuin järkeilyä, anteeksiantavampi luonnolle kuin protestanttisuus, eikä

pidä tärkeimpänä asiana sitä, voidaanko selittää tai ymmärtää, vaan

rakastaako ihminen vai ei. Ja sitäpaitsi oli Christopheen jo piintynyt

se tottumus täydelliseen älylliseen ja moraaliseen vapauteen, jonka

hän oli tietämättään saavuttanut Parisissa. Hänen katsomuksensa nousi

pakostakin tuon pietistisen pikkupiirin ihmisiä vastaan, jossa kaikki

kalvinismin viat näkyivät päivänselvästi: uskonnollinen ratsionalismi

leikkasi uskonnolta siivet ja jätti sen häilymään ammottavan kuilun

suulle, sillä sen lähtökohta oli yhtä arveluttava _a priori_ kuin

kaikkien muidenkin mystisismien: se ei ollut enää runoutta, eikä se

ollut proosaa; se oli proosaksi käännettyä runoutta. Järjen ylpeyttä,

sokeaa, vaarallista uskoa järkeen, -- _heidän_ järkeensä. He eivät

voineet uskoa Jumalaan eivätkä kuolemattomuuteen; mutta he uskoivat

järkeen, sillä tavoin kuin katolilainen uskoo paaviin tai fetishisti

luonnonesineihin. Heidän ei pälkähtänyt päähänsäkään väitellä tästä

asiasta. Elämä voi monesti kumota heidän käsityksensä, mutta silloin

he pystyivät vaikka kieltämään itse elämän. Kummallista psykologian

puutetta, luonnon ja sen salaisten voimien, olemassaolon juurien,

"Maan Hengen" ymmärtämättömyyttä. He kyhäsivät itselleen lapsellisen,

helponnetun, kaavamaisen elämän ja ihmiset. Jotkut heistä olivat

oppineita ja käytännöllisiä; he olivat lukeneet paljon, nähneet paljon.

Mutta he eivät nähneet eivätkä lukeneet mitään sellaisena kuin se

todellisuudessa oli; he tekivät kaikesta itseään varten abstraktisia

sovitelmia. He sairastivat vähäverisyyttä; heillä olivat suuret

moraaliset avunsa; mutta he eivät olleet kyllin inhimillisiä: ja sepä

juuri onkin rikos pyhintä vastaan. Heidän puhdassydämisyytensä, joka

oli usein sangen todellista, ylevää ja naiivia, joskus koomillista,

vei silloin tällöin onnettomiin ja traagillisiin seurauksiin; se teki

heidät koviksi toisia ihmisiä kohtaan, epäinhimillisiksi tyynellä

tavalla, vihattomalla, kauhistuttavassa määrin itsestään varmalla.

Hekö olisivat epäröineet? Eivätkö he muka tienneet, mikä oli totuus ja

oikeus, mikä oli hyve? Eikö heidän pyhä järkensä ilmoittanut sitä aina

heille? Järki on paha aurinko: se valaisee, mutta sokaisee. Tällaisessa

kuivassa valossa, jossa ei ole utua eikä varjoa, kelmentyvät sielut ja

sydämien veri kuivuu.

Mutta siihen aikaan oli Christophelle järki, jos mikään, järjetön ja

tarkoitukseton. Sen aurinko näytti hänelle ainoastaan ihmissielun

kuilun jyrkät seinät, antamatta hänelle neuvoa, miten päästä siitä pois

ja sallimatta hänen edes tietää, kuinka syvä se kuilu oli.

Mitä jälleen paikkakunnan taiteelliseen maailmaan tulee, ei

Christophella ollut paljon tilaisuutta seurustella sen kanssa, ja

vielä vähemmän hänellä oli siihen halua. Musiikkimiehet olivat

yleensä siivoja neo-schumannilaisen ja "brahminilaisen" kauden

matkijoita, suunnan, jota vastaan Christophe oli aikoinaan ankarasti

hyökkäillyt. Heissä oli ainoastaan kaksi poikkeusta: urkuri Krebs,

jolla oli kiitetty sokerileivoskauppa, kelpo mies, hyvä muusikko;

hän olisi voinut olla enempääkin, jos ei hän, käyttääksemme erään

hänen kansalaisensa vertausta, "olisi istunut Pegasoksen seljässä,

jolle hän antoi liiaksi kauroja". Toinen poikkeus oli muuan nuori

juutalaissyntyinen säveltäjä, omintakeinen kyky, mies, jolla

oli runsaasti voimaa ja sielullista liikuntaa, leipäammatiltaan

sveitsiläisten muistoesineiden kauppias: puuveistosten, paimenmajain

ja Bernin karhujen. Nämä kaksi olivat riippumattomampia kuin muut,

epäilemättäkin siitä syystä, etteivät he harjoittaneet taidettaan

minään ammattina. Heidän olisi ollut hyvin helppoa lähestyä

Christophea. Jonakin toisena kehityskautenaan olisi Christophe

kai ollutkin utelias tutustumaan heihin; mutta nykyään oli kaikki

taiteellinen ja inhimillinen uteliaisuus hänessä tylsynyt; hän oli

alttiimpi niille seikoille, jotka hänet eroittivat ihmisistä, kuin

sellaisille, jotka olisivat voineet häntä toisiin yhdistää.

Hänen ainoa ystävänsä, ainoa ajatustensa uskottu oli kaupungin läpi

juokseva virta, -- sama mahtava ja isällinen virta, joka siellä

ylhäällä pohjoisessa huuhteli hänen synnyinkaupunkinsa rantoja.

Christophe löysi sen äyräillä lapsuutensa unelmat... Mutta nyt häntä

ympäröi synkkä suru, ja sen varjossa saivat nuo unelmat, niinkuin

itse Rein-virtakin, murheellisen muodon. Päivänlaskussa seisoi hän

joen rannalla nojaten kaiteeseen ja katseli kuumeisesti kieppuvaa

aallokkoa, tuota kiehuvaa, raskasta, läpikuultamatonta, kiirehtivää

massaa, joka vilisi alinomaa uutena ohitse ja josta ei eroittanut

muuta kuin häilähteleviä vaahtohuntuja, tuhansia pikku puroja,

pyöriviä virtoja, kohoavia ja jälleen haihtuvia häränsilmiä; aivan

kuin hourailevan ihmisen kaaosmaisia mielikuvia: alinomaa niitä syntyy

ja yhtä mittaa katoaa. Yli tuon hämäräisen unen liukui aavemaisia

pursia, niinkuin ruumisarkkuja, joissa ei ihmiseloa eroittanut. Ilta

pimeni yöksi. Joki sai pronssin värin. Rantojen valot kiilsivät

sen musteenmustassa haarniskassa, joka heijasteli synkkiä säteitä:

kaasujen punertavanruskeita valoja, sähkölamppujen kuutamomaista

välkettä, talojen ikkunoissa lekuttavain kynttilöiden verenkarvaista

hohdetta. Virran kohina täytti synkän yön. Iänikuista kohinaa,

yksitoikkoisuudessaan surullisempaa kuin meren...

Christophe kuunteli tuntikausia tuota kuoleman ja ikävän laulua. Hänen

oli vaikea siitä erota; hän nousi viimein asuntoonsa, jyrkkiä kujia

pitkin, joissa oli punertavaan kiveen hakattuja portaita, keskeltä

kuluneita; hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet, hän takertui

kiinni rautaisiin kädennojiin, joita oli kiinnitetty seiniin ja jotka

kiilsivät hämärästi ylhäältä tulevassa valon heijastuksessa: valo lähti

tyhjältä torilta, öiseen synkeyteen puetun kirkon edustalta...

Hän ei ymmärtänyt, miksi ihmiset elivät. Kun hän johtui muistelemaan

kaikkia taisteluja, joita hän oli nähnyt, ihaili hän katkerin mielin

ihmiskuntaa: sen piintyneen lujaa uskoa. Aatteet ja vasta-aatteet

seurasivat toisiaan, reaktsioonit aktsiooneja: -- demokratia ja

aristokratia; sosialismi ja individualismi; romantismi ja klassisismi;

edistys ja traditsioonit; -- niin iankaikkisiin asti. Jokainen uusi

sukupolvi, joka paloi loppuun vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa,

luuli samalla hartaudella kuin entinenkin olevansa ainoa huippuun

päässyt, ja syöksi kivittäen sieltä alas edeltäjiään, touhusi, huusi,

anasti niiltä vallan ja kunnian, ja suistui vuorostaan uusien tulijain

kivittämänä, ja katosi. Kenen vuoro nyt?...

Taiteellinen luominen ei suonut enää Christophelle turvapaikkaa;

se oli nykyään ajoittaista, epäsäännöllistä, tarkoitusperätöntä.

Kirjoittaako? Ketä varten kirjoittaa? Ihmisiäkö? Hänellä oli

katkera misantropiankautensa. Itseäänkö varten? Hän tunsi jo liian

hyvin taiteen turhuuden, sillä se ei riittänyt kuoleman autiutta

täyttämään. Ainoastaan sokea voima nosti eräillä tuokioilla kiivaille

siivilleen hänen sielunsa, ja pudotti sitten sen jälleen ruhjottuna

alas. Hän oli kuin ukkospilvi, joka jyrisee pimeydessä. Olivier oli

kadonnut, ei ollut jäänyt mitään jäljelle. Christophe oli vimmoissaan

kaikelle, mikä oli ennen täyttänyt hänen elämänsä, tunteille, joita

hän oli luullut itselleen ja muille yhteisiksi, ajatuksille, joita

hän oli kuvitellut samoiksi hänelle ja koko ihmiskunnalle. Hänestä

näytti nyt siltä kuin hän olisi ollut suuren illusionin lelu: koko

yhteiskuntaelämän perustana oli ääretön väärinkäsitys, johon oli

syynä puhekyky. Uskotaan, että ajatuksemme saattavat yhtyä toisten

ihmisten ajatuksiin. Todellisuudessa yhtyvät toisiinsa ainoastaan

sanat. Ihmiset puhuvat ja kuuntelevat sanoja; ainoallakaan sanalla ei

ole samaa merkitystä kahdessa eri suussa. Vieläpä lisäksi: yhdelläkään

sanalla ei ole elämässä täyttä merkitystään. Sanat paisuvat yli elämän

todellisuuden. Haastetaan rakkaudesta ja vihasta. Ei ole rakkautta,

ei vihaa, ei ystäviä, ei vihamiehiä, ei uskoa, intohimoa, ei hyvää

eikä pahaa. On ainoastaan kylmää säteilyä valoista, jotka singahtavat

sammuneista auringoista, vuosisatoja sitten kuolleista tähdistä...

Ystäviäkö? Ei ole puutetta ihmisistä, jotka vaativat itselleen sitä

nimeä. Mutta mikä arkinen todellisuus piileekään heidän ystävyytensä

alla? Mitä on ystävyys maailman merkityksessä? Kuinka monta minuuttia

uhraa se, joka uskoo olevansa ystävä, kadonneen ystävänsä kalpealle

muistolle? Minkä verran on hän valmis antamaan ystävälle liiastaan,

joutilaista ajoistaan, ikävystymisen hetkistään, edes puhumattakaan

muusta, joka on hänelle itselleen tarpeellisempaa? Mitä oli Christophe

uhrannut Olivier Jeanninin hyväksi? -- (Sillä Christophe ei lukenut

itseään poikkeukseksi; ainoastaan Olivier Jeanninin varjeli hän siltä

tyhjyydeltä, johon hän hukutti kaikki toiset ihmiset). -- Taide ei ole

todempaa kuin rakkauskaan. Minkälainen paikka sillä on elämässä? Miten

paljon ne, jotka väittävät siihen ihastuneensa, rakastavat sitä?...

Ihmistunteiden köyhyys on sanoilla kuvaamaton. Paitsi sukuvaistoa,

tuota kosmillista voimaa, joka on maailman elämänvipusin, ei ole muita

tunteita kuin hajanaisina muruina. Enimmillä ihmisistä ei ole tarpeeksi

elämää antautuakseen kokonaan mihinkään intohimoon. He säästävät

itseään, säästelevät tunteitaan järkevän varasmaisesti. He ovat hiukan

kaikkea, eivätkä mitään kokonaan. Sellainen, joka antaa itsensä

tinkimättä jokaisena elämänsä hetkenä, kaikessa, mitä tekee, kaikessa,

mitä kärsii ja rakastaa, kaikessa, mitä vihaa, hän on suuri tuhlari:

suurin maan päällä nähty. Intohimo on samanluontoista kuin nerous: se

on ihme. Siis sellainen, jota ei ole alemassa.

Näin ajatteli Christophe; mutta elämä varustautui hirveällä tavalla

kumoamaan hänen käsitystään. Ihmeitä on kaikkialla, aivan kuin tuli

piilee kivessä: kun isku sattuu, sinkoaa se ilmi. Emme aavista,

minkälaiset demoonit sielussamme nukkuvat...

... _Pero non mi destar, deh! paria basso!_...

Eräänä iltana, kun Christophe haaveksi pianoa soitellen, nousi Anna

paikaltaan ja poistui huoneesta, niinkuin hänen usein Christophen

soittaessa oli tapana. Näytti siltä kuin musiikki olisi ollut hänestä

ikävää. Christophe ei tästä enää välittänyt: hänestä oli yhdentekevää,

mitä Anna ajatteli. Hän soitti edelleen; sitten tuli hänelle aatteita,

jotka hän tahtoi merkitä paperille; hän keskeytti ja juoksi noutamaan

tarvittavia papereita kamaristaan. Kun hän avasi viereisen huoneen oven

ja syöksyi suin päin sinne pimeyteen, töytäsi hän yhtäkkiä jotakuta

ovella seisovaa vastaan. Se oli Anna... Töytäys ja yllätys sai nuoren

rouvan huudahtamaan. Christophe peljästyi luullen Annaa loukanneensa,

ja tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Ne kädet olivat

aivan kylmät. Anna tuntui vapisevan, -- varmaan säikähdyksestä? Hän

mutisi jotain, miksi hän oli siinä ovenpielessä:

-- Minä läksin ottamaan ruokasalista...

Christophe ei kuullut, mitä hän läksi ottamaan; ja ehkäpä ei Anna

sitä sanonutkaan. Hänestä tuntui kummalliselta, että Anna kuljeksi

pilkkopimeässä mennäkseen muka ottamaan jotain. Mutta hän oli jo niin

tottunut Annan omituisuuksiin, ettei hän tätäkään kummastellut.

Tunti sen jälkeen istui Christophe jälleen pikku salissa, viettäen

iltaa Annan ja Braunin kanssa. Hän istui pöydän ääressä lampun luona

ja kirjoitti. Anna oli pöydän toisessa päässä, hänestä oikealla;

hän ompeli kumartuneena työnsä puoleen. Heidän takanaan istui Braun

matalassa nojatuolissa, lämpiävän takan hohteessa. He olivat kaikki

kolme vaiti. Silloin tällöin kuului sateen ropinaa puutarhasta

hiekkakäytäviltä. Saadakseen olla aivan erillään muista, oli Christophe

asettunut kylki pöytää vasten, selin Annaan. Hänen edessään seinällä

oli kuvastin, josta näkyi pöytä, lamppu ja he kaksi, Christophe ja

Anna, molemmat kumarassa, työssä. Yhtäkkiä tuntui Christophesta siltä

kuin Anna olisi häneen katsonut. Hän ei siitä ensin välittänyt; mutta

sitten alkoi se ajatus vaivata häntä niin, että hän nosti silmänsä,

ja silloin hän näki kuvastimesta... Anna katsoi häntä tosiaankin. Ja

minkälainen se katse oli! Christophe aivan jähmettyi, hän pidätti

hengitystään, tarkasti kuvastinta. Anna ei tiennyt, että häntä

pidettiin silmällä. Lampun valo lankesi hänen kalpeille kasvoilleen,

joiden vakavuudessa ja vaiteliaisuudessa oli nyt keskittynyt ja

kiihkeän raju sävy. Hänen silmänsä -- nuo tuntemattomat silmät, joiden

katsetta Christophe ei koskaan ennen ollut saavuttanut, -- olivat

suunnatut häneen: synkän-siniset silmät, suuret silmäterät, ja niissä

kova ja palava ilme; ne olivat takertuneet häneen, ne aivan kuin

kaivelivat hänen olemustaan, sanattomasti ja itsepintaisen hehkuvasti.

Hänen silmänsä? Hänenkö silmänsä tuollaiset? Christophe näki ne, eikä

hän sitä uskonut. Tosiaanko hän ne näki? Hän käännähti yhtäkkiä... Ne

silmät oli luodut alas. Christophe koetti puhella Annalle, pakottaa

hänet katsomaan itseään silmiin. Järkkymätön Anna vastasi katsettaan

työstään nostamatta; sinertävät silmäluomet peittivät hänen katseensa

lyhyine ja tiheine silmäripsineen, läpitunkemattomalla varjollaan.

Ellei Christophe olisi ollut niin varma itsestään, olisi hän luullut,

että hänen oma mielikuvituksensa oli hänet pettänyt. Mutta hän tiesi

varmasti nähneensä, eikä hän voinut ilmiötä selittää.

Hänen huomionsa anasti nyt kuitenkin työ, ja kun Anna oli lopultakin

hänelle yhdentekevä, ei hän muistanut kauan koko tapausta.

Viikko myöhemmin koetti Christophe pianolla erästä _Liediä_,

jonka hän äsken oli säveltänyt. Braunilla oli tapana sekä

puolisonitserakkaudesta että Annaa ärsyttääkseen vaatia vaimoaan

alinomaa laulamaan ja soittamaan; ja sinä iltana kiusasi hän Annaa

tavallista itsepintaisemmin. Yleensä tyytyi Anna vastaamaan hänelle

lyhyellä ja kuivalla kiellolla, jonka jälkeen hän ei enää välittänyt

ei pyynnöistä, aneluista eikä leikinlaskuista; hän puristi huulensa

yhteen eikä ollut kuulevinaankaan. Tällä kertaa käänsi hän Braunin

ja Christophen suureksi ihmeeksi käsityönsä kokoon, nousi paikaltaan

ja tuli pianon viereen. Hän lauloi tuon _Liedin_, jota hän ei

ollut koskaan nähnyt. Tapahtui ihme: -- se ihme, jonka elämä oli

varustautunut Christophelle näyttämään. Annan äänessä oli syvä väri;

se ei missään suhteessa muistuttanut hänen hieman käheää ja sameaa

puheääntänsä. Tarttuen jo ensimäisestä nuotista säveleeseen varmasti,

rahtuakaan haparoimatta, ponnistelematta, nosti hän laulun musikaalisen

lauselman suorastaan liikuttavaan ja puhtaaseen suuruuteen; ja sitten

hän kohosi sellaiseen intohimon kiihkoon, että se vavisti Christophea:

sillä se oli aivan kuin hänen oman sydämensä ääntä. Christophe katsoi

Annaan syvästi hämmästyneenä, kun hän lauloi; ja näki hänet viimein,

ensimäisen kerran. Hän näki hänen tummat silmänsä, joihin syttyi hurja

leimu, hänen intohimoisen, isohkon suunsa, sen kauniisti kaartuvat

huulet, joilla oli hekumallinen hymy, hieman raskas ja julma, terveet

ja valkeat hampaat, kauniit, voimakkaat kädet, joista hän toisella

nojautui pianon kanteen, ja lujan ruumiin, joka oli tiukattu ahtaaseen

pukuun ja liian pakonalaisen ja köyhän elämän laihduttama, mutta jonka

saattoi aavistaa tuon ruman vaatetuksen kätkössä nuoreksi, voimakkaaksi

ja harmooniseksi.

Anna lopetti laulun ja meni istumaan, asettaen kädet polvilleen. Braun

onnitteli häntä; mutta hänen mielestään hän oli laulanut ytimekkyyttä

puuttuvalla tavalla. Christophe ei sanonut Annalle mitään. Hän katseli

häntä. Anna hymyili epämääräisesti, tietäen, että Christophe katseli

häneen. Suuri hiljaisuus tuli sinä iltana heidän kahden välille. Anna

huomasi, että hän oli noussut yläpuolelle itseään, tai ehkäpä oli

"itseään" ensi kertaa elämässään. Eikä hän tiennyt, mistä syystä hän

sitä oli.

Siitä päivästä alkaen Christophe rupesi tarkastamaan Annaa. Anna oli

vajonnut jälleen entiseen mykkyyteen, välinpitämättömään kylmyyteen ja

työvimmaan, joka hermostutti yksinpä hänen miestäänkin ja jolla hän

huumasi epäselvän ja levottoman luonteensa ajatuksia. Kuinka Christophe

häntä tarkastelikin, näki hän hänessä ainoastaan saman teennäisen

porvarisnaisen kuin täällä oleskelunsa ensimäisinä aikoina. Joskus

tuli Anna hajamieliseksi, istui paikallaan mitään tekemättä, eteensä

katsellen. Jos lähdettiin hänen luotaan, nähtiin hänet neljännestunnin

päästä hievahtamatta samassa asennossa. Kun hänen miehensä kysyi, mitä

hän ajatteli, niin hän ikäänkuin heräsi, hymyili, ja sanoi, ettei hän

ollut ajatellut mitään. Ja hän puhuikin totta.

Mikään ei jaksanut järkyttää hänen rauhaansa. Eräänä päivänä räjähti

hänen pukeutuessaan spriilamppu. Tuossa tuokiossa leimahtivat liekit

Annan ympärillä. Palvelijatar juoksi pakoon, toiset tulivat huutaen

hätään. Braun joutui suunniltaan, hän hoppusi, älähteli ja voihki

ja oli tulla kipeäksi. Anna avasi kampausvaippansa hakaset, päästi

uumiltaan hameen, joka alkoi palaa, ja polki sen jalkoihinsa. Kun

Christophe juoksi päästään pyörällä paikalle, kädessä vesikarahvi,

jonka hän oli hätäpäissään jostakin temmaissut, näki hän Annan

seisomassa alushameisillaan ja paljain käsivarsin tuolilla,

sammuttamassa tyynesti käsillään tulta ikkunaverhoista. Hän poltti

kätensä, ei puhunut siitä mitään, ja näytti ainoastaan olevan

harmissaan, että hänet oli nähty tässä asussa. Hän punastui, peitti

avuttomasti olkapäitään käsillään ja pakeni viereiseen huoneeseen,

sellaisin ilmein kuin olisi hänen arvokkuuttaan loukattu. Christophe

ihaili hänen tyyneyttään; mutta sitä hän ei ymmärtänyt, todistiko se

rauhallisuus enemmän Annan rohkeutta kuin tunteettomuutta. Hän oli

taipuvainen hyväksymään selitykseksi viimemainitun syyn. Toden totta,

tuo nainen ei tuntunut välittävän mistään, ei muista ihmisistä eikä

itsestään. Christophe ajatteli, ettei hänellä mahtanut olla laisinkaan

sydäntä.

Erään näkemänsä tapauksen jälkeen ei hän tätä luuloaan enää epäillyt.

Annalla oli pieni narttukoira, älykäs ja lempeäsilmäinen, koko talon

hemmottelema. Braun piti siitä rajattomasti. Christophe otti sen

luokseen sulkeutuessaan huoneeseensa tekemään työtä; ja lukitun ovensa

takana hän useinkin leikki koiran kanssa, välittämättä työstään.

Kun hän lähti kaupungille, oli koira ulko-ovella odottamassa häntä

ja yhtyi kohta hänen seuraansa: sillä se kaipasi kävelytoveria. Se

juoksi Christophen edeltä, ripsutteli neljällä pikkukäpälällään

niin nopein liikkein, että se pyöri kuin mikäkin väkkärä. Silloin

tällöin se pysähtyi ja katsoi taakseen, ylpeänä, kun se kulki

seuraajaansa nopeammin, ja seisoi siinä selkäkenossa, rinta koholla.

Se oli mielestään hyvinkin mahtava; se haukkui vimmatusti vaikkapa

puunkappaletta; mutta jos se näki kaukaakin toisen koiran, juoksi se

pakoon minkä käpälistä pääsi, ja pujahti vavisten Christophen jalkojen

väliin. Christophe nauroi sille ja piti siitä. Mikäli hän oli eronnut

ihmisistä, tunsi hän tulleensa lähemmäksi eläimiä; hänestä ne olivat

säälittäviä ja liikuttavia. Eläin-raukat heittäytyvät niin luottavasti

ihmisen huomaan, kun on niille hyvä. Ihminen on siinä määrin heidän

elämänsä herra, että se, joka tekee pahaa noille hänen haltuunsa

jätetyille heikoille, käyttää mahtiaan hirvittävällä tavalla väärin.

Niin kiltti kuin pikku koira kaikillekin oli, piti se erikoisesti

Annasta. Anna ei tehnyt mitään sitä miellyttääkseen; mutta hän

silitteli sitä usein, ja antoi sen käpertyä syliinsä nukkumaan, ja

piti huolta, että se sai ruokaa, ja näytti rakastavan sitä niin

paljon kuin hän yleensä rakastamaan pystyi. Eräänä päivänä ei narttu

osannut varoa kiitävän automobiilin pyöriä. Se murskautui, melkeinpä

omistajiensa silmien edessä. Se eli hetken vielä ja uikutti surkeasti.

Braun juoksi ulos kadulle paljain päin; hän nosti tuon verisen ja

raadellun lihakasan maasta ja koetti edes helpoittaa sen kärsimyksiä.

Anna tuli paikalle, katseli koiraa, kumartumatta edes sen puoleen,

nyrpisti inhoksuvasti suutaan, ja meni pois. Braun jäi kyyneleet

silmissä kuolevan pikku olennon luokse. Christophe kulki pitkin askelin

edestakaisin puutarhassa ja puristeli nyrkkejään. Hän kuuli Annan

jakelevan tyynesti määräyksiään piialle, eikä hän voinut olla Annalle

sanomatta:

-- Eikö tämä teihin vaikuta mitään?

Anna vastasi:

-- Sillehän ei mitään voi, eikö niin? On parempi olla sitä

ajattelematta.

Christophe tunsi vihaavansa häntä; sitten huomasi hän vastauksen

hassunkurisen puolen, ja hän nauroi. Hän ajatteli, että kunpa Anna

voisi antaa hänellekin tuon erinomaisen taitonsa olla surullisia

asioita ajattelematta; ja että onpa niiden elämä mukava, jotka saavat

olla vailla sydäntä! Edelleen ajatteli hän, että jos Braun kuolisi,

Annaa se ei liikuttaisi ollenkaan; ja Christophe oli tyytyväinen,

ettei itse ollut naimisissa. Yksinäisyys tuntui nyt hänestä paljon

iloisemmalta kuin tällainen yhdyselämä, joka kahlitsi tottumuksillaan

ihmisen koko iäkseen toiseen olentoon, niin, olentoon, joka saattoi

häntä vihata, tai mikä vielä pahempaa, jolle hän ei ollut kerrassaan

mitään. Toden totta, tuo nainen ei rakastanut ketään. Hän tuskin

elikään. Pietismi oli hänet kokonaan kuivettanut.

Eräänä päivänä lokakuun lopulla näyttäysi Anna Christophelle uutena

ihmisenä. -- He istuivat kaikki kolme ruokasalin pöydässä. Christophe

jutteli Braunin kanssa eräästä rakkausrikoksesta, joka nykyään oli

koko kaupungin puheenaiheena. Siellä lähistöllä maalla oli kaksi

italialaista tyttöä, sisarukset, rakastuneet samaan mieheen. Kun he

kumpikaan eivät voineet luovuttaa paikkaansa toiselle, heittivät he

arpaa, kuka heistä uhrautuisi. Voitetun piti sitten kursailematta

paiskautua Reinvirtaan. Mutta kun arpa ratkaisi asian, ei se heistä,

jolle onni oli epäsuopea, näyttänytkään olevan halukas toteuttamaan

yhteistä päätöstä. Toista sisarta vihastutti sellainen petturuus.

Sisarusten välillä syntyi sanasota, ja sitten jouduttiin käsikähmään,

jopa iskettiin veitsilläkin. Mutta yhtäkkiä tuuli kääntyi; he

syleilivät itkien toisiaan, ja vannoivat, etteivät he voisi elää ilman

toisiaan; ja koska he eivät saattaneet tyytyä jakamaan rakastettuaan

keskenään, päättivät he hänet tappaa. Niin tehtiinkin. Eräänä yönä

hommasivat rakastuneet tytöt miehen huoneeseensa; tuo onnellinen

oli sangen ylpeä tällaisesta kaksinkertaisesta menestyksestä. Ja

sillaikaa kun toinen sisar kietoi hänet kiihkeästi syliinsä, löi

toinen yhtä intohimoisesti tikarin hänelle selkään. Onneksi kuultiin

miehen hätähuudot, juostiin avuksi, saatiin hänet pelastetuksi varsin

surkeassa tilassa ystävättäriensä sylistä; ja sisarukset vangittiin.

He väittivät, ettei tämä asia kuulunut keneenkään muihin kuin heihin

ja ettei kenelläkään ollut siihen sekautumista, koska he kerran olivat

yksimielisesti päättäneet pelastautua yhteisestä omastaan. Heidän

uhrinsa oli melkeinpä samaa mielipidettä kuin hekin; mutta laki ei

sellaista ymmärtänyt. Eikä myöskään Braun sitä ymmärtänyt.

-- He ovat hulluja, sanoi hän. Heidät täytyy pistää hourujen

huoneeseen. Ah, mokomat heittiöt!... Minä ymmärrän, jos ihminen tappaa

itsensä rakkaudesta. Ymmärrän myöskin, jos hän tappaa olennon, jota hän

rakastaa ja joka häntä pettää... Silti en häntä puolusta: mutta siedän

sellaista, niinkuin jotain kauhean atavismin jäännöstä; on barbaarista,

mutta loogillista tappaa toinen, joka tuottaa ihmiselle tuskaa. Mutta

tappaa sellainen, jota rakastaa, ilman vihan syytä, ainoastaan sen

tähden, että toiset sitä rakastavat, on mielipuolisuutta... Ymmärrätkö

sinä sellaista, Christophe?

-- Oh, äännähti Christophe, minä olen tottunut olemaan paljon

ymmärtämättä. Se, joka puhuu rakkaudesta, puhukoon järjettömyydestä.

Anna oli ollut vaiti eikä ollut näyttänyt kuuntelevan; nyt kohotti hän

päätänsä ja sanoi tyynellä äänellä:

-- Siinä ei ole mitään järjetöntä. Se on aivan luonnollista. Kun

rakastaa, tahtoo hävittää sen, jota rakastaa, niin ettei kukaan muu

häntä saisi.

Braun katsoi vaimoonsa ällistyneenä; hän löi kämmenellään pöytään, pani

käsivartensa ristiin ja vastasi:

-- Mistä tuo on tuollaista päähänsä saanut?... Kuinka, onko sinullakin

tällaisesta mielipiteesi? Mitä hemmettiä sinä näistä tiedät?

Anna punastui hiukan, ja vaikeni. Braun jatkoi:

-- Kun rakastaa, tahtoo hävittää?... Sepä hirvittävä tyhmyys!

Hävittää olento, jota rakastaa, on sama kuin hävittää itsensä. --

Ei, päinvastoin: kun rakastaa, vaatii luonnollisin tunne tekemään

hyvää sille, joka ihmiselle itselleen tekee hyvää, hellimään häntä,

puolustamaan häntä, olemaan hänelle hyvä, olemaan kaikille hyvä.

Rakkaus on elämän paradiisi.

Anna katsoi varjoon, antoi miehensä puhua, lausui kylmästi, päätään

pudistaen:

-- Ei ole ihminen hyvä, kun rakastaa.

Christophe ei uudestaan halunnut kuulla Annan laulua. Hän pelkäsi...

pettymystäkö, vai jotain muuta? Hän ei olisi voinut siihen vastata.

Anna tunsi samaa pelkoa. Hän ei mennyt saliin silloin kuin Christophe

alkoi soittaa.

Mutta eräänä marraskuun iltana, kun Christophe lueskeli uunin ääressä,

näki hän Annan istuvan käsityö sylissä ja ainaisiin unelmiinsa

vaipuneena. Anna tuijotti eteensä, ja Christophe oli huomaavinaan

hänen silmissään samanlaisia hehkuvia loimahduksia kuin sinä äskeisenä

iltana. Christophe sulki kirjansa. Anna tunsi hänen katsovan itseensä

ja alkoi jälleen ommella. Maahan luotujen luomiensa raosta näki hän

kuitenkin kaikki. Christophe nousi paikaltaan ja sanoi:

-- Tulkaa.

Anna katsoi nyt Christopheen silmin, joissa häilyi vielä hiukan

epämääräinen ilme, ymmärsi ja lähti Christophen perästä.

-- Minnekä te menette? kysyi Braun.

-- Pianon luo, vastasi Christophe.